Arvostellut: Mikko Kosonen, 9.heinäkuu 2019

Peliarvostelu

The Sinking City

Pelin nimi:The Sinking City
Alusta:PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija:Frogwares/Bigben
Pelaajamäärä/Moninpeli:1 pelaaja, ei moninpeliä
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun The Sinking City kansikuva

Jälleen kerran lähdetään tutkailemaan klassisen kauhukirjailijan, H.P. Lovecraftin tarinoiden innoittamaa peliä, sillä Bigben yhdessä Frogwaresin kanssa on julkaissut toiminallisen kauhuseikkailun nimeltä The Sinking City.

Lähtökohdiltaan The Sinking City on hyvinkin samankaltainen: eletään 1920-lukua ja pelaajan ohjastama hahmo on syrjäiselle ja vieraita vieroksuvalle alueelle matkustava yksityisetsivä Charles Reed. Mies asustaa Massachusettsin osavaltion pääkaupungissa Bostonissa ja matkustaa Oakmontin kaupunkiin tapaamaan tiedemiestä, jolta oletettavasti saisi jotain apua kummallisiin painajaisiin ja näkyihin.

Mystisen tulvan ylipyyhkäisemässä ja muusta mantereesta eristämässä Oakmontissa käy pian ilmi, että jonkinlainen massahysteria vaivaa itse asiassa koko Massachusettsia. Monia tuntuisi pahasti rappioitunut ja mereen osittain vajonnut kaupunki nimittäin vetävän kummasti puoleensa.

Joka paikan höylä

The Sinking City on pelimekaniikaltaan pitkälti The Call of Cthulhua muistuttava, vaikka FPS-kuvakulman tilalla onkin Frogwaresin pelissä selän takaa kuvattua menoa. Pääosa peliajasta keskitytään Reedin etsivätyöhön ja johtolankojen keräämiseen pitkin Oakmontia, mutta sekaan mahtuu myös toiminnallisempaa puoltakin, jossa tuliaseet laulavat.

Etsivälle riittää työtä, jopa sekaisin olevassa ja puoliksi veden vallassa olevassa kaupungissa, sillä pelin alussa ei päästä satamaa pidemmälle, kun kaupungin äveriäisiin kuuluva herra Throgmorton on jo virkavallan kera ehtinyt sulkea koko paikan. Throgmortonin sukellusretkikuntaan kuulunut oma poika on äkillisesti kadonnut. Luonnollisesti ketään ei asia liikaa kiinnosta, joten sankarimme Reed ottaa homman hoitaakseen ryhtyessään selvittämään mitä on tapahtunut. Apinakasvoinen Throgmorton ei ole mikään luonnonoikku Oakmontin katukuvassa, sillä arkipäivää ovat myös Innsmouthista muuttaneet kalanaamat.

Throgmorton pojan murhatapauksen selvittely toimii eräänlaisena tutoriaalimaisena ponnahduslautana etenkin Reedin erikoiskyvyille. Yksityisetsivä kun osaa käyttää apunaan yliluonnollista ”mind’s eye” kikkaa, joka paljastaa asioita, joita ei muuten näkisi. Esimerkkinä joidenkin rikosten tapahtumien kulku selvitetään lopuksi mind’s eye -ominaisuutta käyttäen. Liian kauaa ei saisi kuitenkaan viettää aikaa ”välitilassa”, sillä Reedin päänuppi sekoaa, jos mielenterveysmittari putoaa nolliin. Johtolankoja sen sijaan kertyy ”mielipalatsiin”, jossa erillisiä johtolankoja yhdistellään keskenään ja edistetään siten tapausten ratkeamista. Myös kaupungin poliisin, sairaalan, lehdistön kuin kirjastonkin arkistot toimivat tärkeinä elementteinä uusien johtolankojen löytämisessä ja niitä käytetään moneen kertaan.

Sataman katoamismysteerin ”missä?” -kysymyksen jälkeen päätarina tehtävineen alkaa haarautumaan uudenlaisen kysymysmerkin myötä. Tiedemiestä ei alun jutustelun jälkeen todellakaan hetkeen päästä tapaamaan, koska koko kaupunki kaipaa pelastamista ja Reedin apua. Yksityisetsivästä tuleekin nopeasti koko kaupungin oma juoksupoika. Siitäkin huolimatta, että lähes kaikki kaupungissa ympäriinsä vaeltelevat asukkaat ovat epäystävällisiä nimitellen jatkuvasti ”newcomer” -nimellä.

Päätehtäviä ratkotaan uusia johtolankoja etsimällä ja yhdistelemällä, joka käytännössä hoituu siten, että pelaaja kerää muun muassa löytämiään lippulappusia sekä arkistoja selaten. Lisäksi jututetaan erinäisiä tapauksille tärkeitä hahmoja – niitä harvoja, joille puhua siis pystyy. Hahmot haluavat tutkimuksia edistävää tietoa vastaan lähes aina ensin jonkin palveluksen pelaajalta, joka taas haaroittaa tarinan etenemistä entisestään sivupolulle. Palveluksien suorittaminen yleensä vaatii, että jutellaan joillekin toisille hahmoille tämän tietoa panttaavan hahmon auttamiseksi. Niin ja on pelissä ihan oikeita valinnaisia sivutehtäviäkin. Jollain on aina joku tavara tai kaveri hukassa ja niinpä Reed lähtee matkaan selvittämään, mikäli pelaaja itse siitä jaksaa innostua.

Kaupungin kokenein yksityisetsivä

Kaikesta tekemisestä, sivu- kuin päätehtävistäkin ja johtolankojen löytämisestä kertyy XP:tä, joten sinänsä sivutehtävienkin tekeminen ainakin välillä kannattaa, mutta kun ne vaan on niin kovin tylsiä ja itseään toistavia. Yleensä pelaaja löytää itsensä jonkin tyhjän rakennuksen sisätiloista ramppaamassa kolmen kerroksen väliä tiedonmurulappusia jahdatessaan, käyttäen välillä mind’s eye -kykyä apunaan nähdäkseen kaiken tärkeän.

Tutkimusten sivussa saatetaan kohdata merestä huuhtoutuneita yliluonnollisia hirviöitä, joita paukutellaan pelin edetessä kasvavalla asearsenaalilla ja kallisarvoisilla ammuksilla XP:n karttuessa myös monsterijahdista. Tulvan jälkeen dollari on menettänyt Oakmontissa merkityksensä ja valuuttana toimivat ammukset.

Pelissä ei mitään tarvitse kuitenkaan ostella, mutta ammukset ne ovat harvassa – peli ei sinänsä olekaan mikään toimintapeli. Tehtävien ja palveluksien suorittamisesta Reediä palkitaan onneksi lähes aina ammuksilla kuin myös esimerkiksi rautaromulla. Romua ja muuta roipetta tarvitaan tarvikkeiden rakenteluun, sillä Reed on toisin päin McGyver.

Ammusten valmistus kuin lääkintälaukut ja jopa kranaatitkin valmistuvat käden käänteessä, kunhan raaka-aineksia vaan on saanut haalittua taskut täyteen. Tehtäväpalkkioiden ohella romua voi ja kannattaakin hamstrata kaikista lipastoista ja laatikoista mitä kaduilla eteen tulee. Lähes kaikissa rakennuksissakin on laatikoita, kaappeja ja työpöytiä, joista voi vapaasti vetää kaiken taskuunsa – ainakin niin paljon kuin kantovaraa riittää.

Riittävä määrä kerättyjä kokemuspisteitä tuottaa aina yhden taitopisteen. Näitä pisteitä voidaan sitten ripotella Reedin taitopuuhun, joka jakautuu kolmeen osaan. Muun muassa aseiden tehokkuutta, mielenterveyden sitkeyttä sekä romun kantomäärää voidaan parannella.

Oakmont osina mereen

Pelialueena toimiva Oakmont on jaettu seitsemään suhteellisen isoon kaupunginosaan. Johtolankoja metsästetään lähes jatkuvasti kaupunginosaa vaihtaen. Kivana ideana pelaaja saa itse merkata seuraavien uusien johtolankojen sekä hahmojen löytymispaikkoja kartalle muistutukseksi. Karttaruutu onkin lähes yhtä tärkeä kuin johtolangat.

Osa kaupungista on enemmän tai vähemmän mereen vajonnut, joten tämä tarkoittaa sitä, että vaikka joissain paikoissa voidaan huoletta jolkotella pitkin kosteita lätäkkökatuja, joudutaan paikoitellen pakostakin hyppäämään moottoriveneen puikkoihin, jolloin kruisaillaan Oakmontin veden alle jääneet katuetapit kuin Venetsiassa konsanaan. Muutamaan kertaan (tarinan niin vaatiessa) sukelletaan merenpohjaan asti 1920-luvun teknologialla.

Kokonaismitaltaan pelin Oakmont on melko laaja. Kartan päästä päähän pelkällä juoksu-veneily -yhdistelmällä liikkuessa kuluisi tuhottomasti aikaa. Tämän ovat ilmeisesti huomanneet myös peliä ennen julkaisua testanneet, sillä Oakmontin jokaisesta kaupunginosasta löytyy taianomaisesti puhelinkoppeja, joiden kautta voidaan hieman The Matrix -elokuvan tapaan pikamatkustaa kopista toiseen.

Puhelinkopit eivät ole oletuksena käytettävissä tai edes merkittyinä kartalle, joten ennen kuin niitä voi käyttää matkaamiseen, on pelaajan ensin löydettävä ne jalkautuneena. Pelin aikana kuoleminen palauttaa pelaajan aina lähimmälle puhelinkopille checkpoint-elpymään. Hyvällä lykyllä pelaaja palautuukin sellaiselle, jota ei vielä ole itse löytänyt, mutta koppi aukeaa Reedin käytettäväksi. Jotain hyötyä kuolemisestakin voi siis joskus olla. Yleensä en suosi huijaukselta tuntuvaa pikamatkailua open world -peleissä, mutta The Sinking Cityn osalta juoksin kopista koppiin jokaisen johtolangan löytymisen jälkeen, asiaa miettimättä.

Valtava synkkyys

Suurin ongelma pelin kaupungissa on ehdottomasti se, että siellä ei ole juurikaan mitään interaktiivista tekemistä. On muutamia hahmoja, joille puhua (silloin kun peli vaatii) ja muutamia tietyllä merkillä merkattuja asuntojen ulko-ovia, jotka eivät ole lukossa. Yleensä tutkailemaan päästään kuitenkin vain asukkaista tyhjiä lähes identtisiä asuntoja, joissa saattaa lymyillä merimonsteri tai pari. Kaduilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, ellei mukaan lueta ”saastuneita” alueita. Nämä paikat on eristetty, sillä niistä löytyy isompi määrä monstereita lahdattavaksi. Alueet voi mennä putsaamaan ja keräämään niistä XP:t, mikäli ammuksia ja asekalustoa riittää.

Kaikki kaduilla lojuvat ajoneuvot ovat sopivasti käyttökelvottomia ja ihmisetkin hokevat samoja asioita – jokainen kaupungissa sanomalehtiä kauppaava tyyppi hokee identtistä lausetta herkeämättä. Ihmiset palloilevat sinne tänne ilman määränpäätä – välillä törmäten seiniin tai pompaten vaikkapa auton katolle tai kadoten kokonaan ruudulta. Kengänkiillottajakin saattaa yllättäen kadota savuna ilmaan työtuoliltaan, jättäen pelkän asiakkaan seisomaan jalka laatikon päällä.

Upottavat bugit

The Sinking City onkin osittain buginen peli. Kaupungin asukkaiden kummallisuuksien ohella veneily saattaa joskus johtaa jumiutumiseen. Jokin objekti meressä tai esimerkiksi rakennuksen ikävä seinä voivat jumiuttaa veneen. Veneestä voi hypätä pois ja uida lähimmälle laiturille, mutta harvoin siinä onnistuu, sillä vesialueet ovat täynnä Reedin hetkessä tappavia ankeriaita. Onneksi peli palauttaa kuoltaessa lähimmälle kopille. Joskus isommankin hirviön voi onnenkantamoisen voimin nuijia hengiltä seinän tai oven lävitse luoteja tuhlaamatta.

Tällaiset pikkubugit vielä menisivät, mutta myös pelin ruudunpäivityksessä on paikoin pahoja ongelmia. Peli tökkii ja töksähtelee vilkkaimmilla alueilla, jossa säätilat vaihtelee ja kaupunkilaiset kävelevät sinne tänne. Tätä kirjoittaessa peli oli juuri saanut uusimman päivityksensä, joka korjasi jälleen ruudunpäivitystä – selkeästi parempaan on menty aiemmasta, mutta edelleen rasittavaakin tökkimistä esiintyi monissa pelin kaupunginosissa.

Tämä on hieman sääli, sillä näin periaatteessa Frogwares on saanut kivasti vangittua 1920-lukulaista tunnelmaa visuaalisesti, ajoittaisen bluesahtavan taustaraidan päräytellessä rauhallisempina hetkinä alakuloista, film noir -henkistä lamamusiikkia.

Visuaalisestikin aikalaishenkeä on saatu vangittua mukaan ja valaistus- ja varjostusefektit etenkin sateisella myrskysäällä tai öisenä iltana ovat pääasiassa nättiä katsottavaa. Reedin ääninäyttelijä on koko pelin läpi uneliaan kuuloinen mumisija, mutta toisaalta ääni sopii erittäin hyvin samaa maata oleviin kasvoihin, sillä mies näyttää tiettyinä hetkinä kuin unettomuudesta kärsivältä ruumiilta.

Loppusanat

The Sinking City on jälleen kerran puolittain onnistunut H.P. Lovecraftin aineistoon nojautuva seikkailutoiminta. Parhaimmillaan ihan tunnelmallista ja pikkutarkempaa etsivätyötä sekä riittävää kiinnostusta tarjoava päätarina ovat pelin vahvoja puolia. Sivutehtävien itseään toistavuus, pelimaailman laajuus verrattuna sen järkevyyteen sekä useammat bugit, etunenässä ruudunpäivityksen rasittava töksähtely kuitenkin nipistelevät pelaajan iholla kuin ankeriaat konsanaan. Ilman bugeja pelille olisi helppo myöntää neljäkin tähteä.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • - Parhaimmillaan tunnelmallinen
  • - Johtolankojen etsiminen
  • - Toimiva ääniraita
  • - Luojan kiitos puhelinkopeille
  • - Päätarina pitää valtaosan ajasta kiinnostuneena
  • - Peligrafiikka pääosin hyvää..

Huonoa

  • - ..Mutta toistuva ruudunpäivityksen töksähtely on rasittavaa
  • - Pelimaailma on liian iso omaksi hyväkseen, koska tekemistä ei ole
  • - Sivutehtävät pääasiassa puuduttavaa saman kaavan toistoa
  • - Päätarinakin hetkittäin haarautuu liiaksi sivupoluille
  • - Bugit