The Texas Chain Saw Massacre arvostelussa

The Texas Chainsaw Massacre on varsin kuuluisa nimike. Kaikki alkoi vuonna 1974 julkaistusta, aikaansa edellä olleesta ”tositapahtumiin perustuneesta” slasher-elokuvasta, jonka ohjasi edesmennyt yhdysvaltalainen Tobe Hooper. Elokuva oli niinkin raaka – ja tavallaan on sitä onnistuneesti vieläkin – että jopa Suomen elokuvatarkastamo bannasi koko elokuvan kotimaisilta markkinoilta. Vasta marraskuussa vuonna 1996 elokuva viimein vapautettiin ja se saapui ”ensi-iltaan” täälläkin. Elokuvassa psykoottinen perhe kaappaa nuoria tiluksilleen, jossa teinit laitetaan lihoiksi ja koukkuihin roikkumaan, kuin parhaassakin teurastamossa. Elokuvassa ikonisimpana jäsenenä perheenjäseniin kuuluu tietysti jälkeenjäänyt, tapettujen ihmisten irti leikattuja kasvoja omiensa päällä ommeltuna naamarina pitävä ja moottorisahaa rakastava ”LeatherFace.” Sittemmin vaikutteita elokuvasta ovat sanoneet ottaneensa muun muassa Wes Craven, Ridley Scott ja Rob Zombie.

Kaikkineen The Texas Chainsaw Massacre on Friday the 13th ja Nightmare on Elm Street -sarjojen lukuisten jatko-osien tapaan poikinut kaksi jatko-osaa, mutta käytännössä katsoen alkaen vuodesta 1995 myös kuusi remakea, joista viimeisin on 2022 ilmestynyt Texas Chainsaw Massacre. Remakeksi kai lasketaan kaiketi myös omasta mielestäni surkealla tavalla mainio Texas Chainsaw Massacre: The Next Generation, jossa näyttelivät tuohon aikaan nuoret Renée Zellweger ja Matthew McConaughey. Vaikka elokuvat eivät juuri kehuja ole keränneet, ei se kuitenkaan ole estänyt tekemästä aiheesta uutta videopeliä.

Kun miettii, että edellinen The Texas Chainsaw Massacre -peli taitaa olla niinkin kaukaa kuin Atarille vuonna 1983 -julkaistu The Texas Chainsaw Massacre, oli kenties jo aikakin päästää nahkanaama sahoineen jälleen virtuaalisille laitumille. Kehittäjän pallilla pelissä istuu brittiläinen Sumo Notthinghgam, monesta pelistään kuuluisan Sumo Digitalin (OutRun 2006: Coast 2, Snake Pass) sisarstudio. Moottorisahamurhaaja-pelin aihepiiri ja teema ovatkin jotain aivan muuta kuin mihin Sumo-porukalta on totuttu näkemään.

Päällisin puolin uusi The Texas Chainsaw Massacre on varsin mielenkiintoinen tuote. Sanottakoon heti alkuunsa, että mitään yksinpeliä ei ole, vaan esimerkiksi Friday 13th, Evil Dead: The Game ja Predator: Hunting Grounds -pelien tapaan tiedossa on PvP -tyyppistä onlinematsaamista. Sumo Notthinghamin moottorisahamurhaajapelissä tarjoillaan veristä 4 vs 3 -nettipelaamista.

Peli on eräällä tapaa samankaltainen julkaisu kuin taannoin arvostelemani Activisionin areenarymistely Crash Team Rumble. The Texas Chainsaw Massacre on samaan tapaan hinnoiteltu sinne 40€ tuntumaan ja sisältönsä puolesta pitää vain toivoa, että lisää lihaa luiden ympärille saataisiin nopeasti ja tasaiseen tahtiin, sillä kyllä pelistä huomaa, että lähdemateriaali on ollut tekijöilleen läheinen – toisin sanoen ovat elokuvansa katsoneet (ainakin kaksi ensimmäistä) ja peli tuntuu selkeästi faneilta faneille -tyyppiseltä peliltä.

Tällä hetkellä The Texas Chainsaw Massacre kuitenkin pitää sisällään käytännössä vain kolme pelikarttaa; teurastamon tilukset, Perheen talo ja sen ulkopiha, bensa-asema sekä sen läheiset aidatut, myymälän takaiset tilat. Bensa-asemasta on mukana myös yöversio, mutta enpä tätä sinänsä erilliseksi kartaksi laskisi. Jonkinlainen proseduraalinen karttojen ja satunnaisgenerointi olisi esimerkiksi ollut poikaa ja pitänyt vaihtelua yllä, mutta sellaista ei nyt mukana ole. Hieman harmillisesti mukana ei myöskään ole edes minkäänlaista bottipelimahdollisuutta harjoittelua varten.

Toisaalta tällä tapaa pelin vähäisiä karttoja ei ainakaan liikaa pääse opettelemaan ulkoa, sillä osa viehätyksestä perustuu juuri siihen, että kartat ovat enemmän tai vähemmän sokkelomaisia, eikä oikean reitin tai tietyn paikan löytäminen ole aina täydellisessä muistissa ja etenkin silloin kun ollaan pakenevassa roolissa, ei mieli ole aina selkeäkään. Murhaajakin voi eksyä omiin luolastoihinsa. Selviytyjänä pelaaminen etenkin pysyy tuoreena pidempään, koska ulos pääseminen ei ole todellakaan helppoa. Kellarista saattaa selvitä maan pinnalle, mutta sitten pitäisi vielä löytää jokin neljästä vapauteen päästävästä uloskäynnistä ja näissäkin usein on esimerkiksi auton akun kera sähköistetty ansa, joka pitää ensin sulkea tai sulakekaappi, joka pitää sammuttaa jotta portin saa auki. Joskus kuolee jo kellariin ensiminuuteille, joskus voi selvitä kauankin ennen kuin selviytyjä lopulta jääkin nalkkiin.

Pelissä pelaajat jaetaan Perheen ja selviytyjien kesken. Pelaaja voi itse päävalikosta heti valita kummalla lähtee pelaamaan – sinänsä valinnalla ei onneksi ainakaan tällä erää ole suurta merkitystä, koska molempiin ”tiimeihin” löytyy helposti halukkaita pelaajia. Tämä on pitkälti sen ansiota, että molemmilla osapuolilla pelaaminen on tehty hauskaksi ja toimivaksi. Perheellä pelatessa jahdataan ja etsitään porukkaa voimaantuneen oloisena, kun taas selviytyjänä pelaaminen, hiippailu ja lukittujen ovien tiirikoiminen moottorisahan laulaessa jossain etäällä saa sydämen pomppimaan kurkkuun ja on ehdottomasti jännää puuhaa.

Erilaisia selviytyjänuoria on tarjolla viisi erilaista ja Perheen jäseniä on niitäkin viisi. Luonnollisesti, kun matsit ovat sorttia 4 vs 3 – joista altavastaajana ovat aina Perheen puukoilla ja partaveitsillä varustautuneet sadistit, ei kaikkia hahmoja nähdä matseissa koskaan samaan aikaan.

Ethän sahaa mua moottorisahalla? Enn.. Enn tietenkään!

Jokainen matsi alkaakin aina samalla tavalla, eli ylimääräiseksi jäänyt teini sahataan teurastamon kellarissa kuoliaaksi Leatherfacen toimesta, jonka jälkeen ”pelikello soi.” Mikäli pelaaja itse pelaa Leather Facella, jatketaan tappoanimaation jälkeen suoraan labyrinttimaisesta kellarista ja vedellään sammunut saha käyntiin, samaan aikaan, kun selviytyjäpelaajat toisissa huoneissa irrottavat jo hyvässä vaiheessa kahleitaan paon alkamista varten. Perheen muillakin jäsenillä on aina oma tietty aloituspisteensä kartalla.

Perheen tarkoitus olisi listiä kaikki teinit, jonka jälkeen peli päättyy. Teinit yrittävät selvitä ulos tiluksilta, pakoreittejä on useampi mahdollinen. Joskus käy niin, että osa pakenee ja osa tapetaan. Joskus taitavat pelaajat pitävät surkeasti yhteen pelaavan Perheen jäseniä pilkkanaan ja kaikki neljä onnistuvat pakenemaan lyhyeksi jäävän matsin aikana ja joskus jäävät jopa odottelemaan pakoreitin luokse, että edes joku tulisi katsomaan, kun näytetään murhaajille loittonevaa takamusta. Joskus laadukas Perhe osaa hommansa, eikä teineillä ole mitään toivoa.

Peli kannustaa pelaamaan tiiminä ja etenkin pakoa yrittäville se on paljon tärkeämpää, koska kuten Perheen jäsenetkin, myös selviytyjät ovat kukin erilaisia kyvyiltään. Yksi on taitava tiirikoija, mutta huono hiippailemaan tai kestämään iskuja, toinen on vahva, mutta epäkäytännöllinen nikkaroija. Kolmas on vahva ja voi antaa Perheellekin hetkellisesti köniin ja niin edelleen.

Sama pätee Perheen jäseniin. Ikoninen Leatherface on kaikista tappavin sahansa kanssa, mutta hauskalla tapaa yhtä kömpelö, kuin muinaisessa Atarin pelissä, jossa hahmo jäi jumiin milloin mihinkin esteeseen. Tässäkin pelissä Leatherface voi käyttää vain selkeitä oviaukkoja etenemiseen.

Peli onkin siinä mielessä hyvin suunniteltu, että toisin kuin esimerkiksi Friday the 13th -pelissä tai Predator – Hunting Groundsissa, jossa kaikki halusivat aina olla Jason tai Predator ja pelivuoroa sai jonottaa sen myötä pitkään, ei Moottorisahamurhaajapelissä porukka aina välttämättä edes halua pelata Leatherfacella. Nahkanaama on kuitenkin samalla ainoa Perheen hahmoista, jonka on pakko olla mukana joka ikisessä matsissa, jonkin pelaajan ohjattavana. Jonkun on siis uhrauduttava.

Perheen hahmoista vain pari osaa kyykistyä, mutta sen sijaan kaikki selviytyjät jäävät kyykkyasentoon heti kun eteneminen lopetetaan. Kyykistyminen on erittäin kätevää erilaisten objektien taakse piiloutumisen kannalta, mutta myös ulkotiloissa on hyvä piiloutua pitkän ruohon sekaan, jolloin vain päänlaki näkyy heikosti, eikä sitäkään vastapuoli näe ellei etsimällä tarkasti etsi. Teinit voivat myös piiloutua hetkellisesti kaappeihin ja arkkupakastimiin. Varjopuolena on se, että metelöinti, kuten työkalujen etsiminen, tiirikointi tai Perheen asettamien roikkuvien luiden heiluttelu aiheuttaa ääntä ja paljastaa äänenlähteet Perheelle.

Selviytyjät voivat myös ryömiä erilaisista luukuista ja kapeista raoista pelaten kallisarvoisia sekunteja itselleen. Perheen jäsenistä kun vain Sissy ja psykoliftari osaavat tulla perässä sekä raoista että luukuista ja hahmoista kaksi osaa sulkea näitä käteviä pakoluukkuja ja vain Leatherface voi rikkoa niitä pysyvästi. Puukon kanssa heiluva Billy on tappava sivaltaja, mutta Leatherfacen tavoin miehen askellus on äänekästä tömistelyä ja mies väsyy helposti juoksemisessa sekä muutaman puukonsivalluksen jälkeen, mutta positiivisena on hyvä jäljittämään selviytyjien jättämiä jälkiä. Bensa-asemakulissia pyörittävä Cook on heppoinen vanha ukko, jolla on kristallinkirkas kuulo ja aseenaan keskitehoinen harjanvarsi. Cook osaa myös laittaa lisälukkoja jo lukittuihin oviin lisukkeeksi, jolloin teinien tiirikointityö vaikeutuu entisestään.

Muiden hahmojen suosiminen Leatherfacen sijaan johtuu siitä, että vaikka ensimmäiset matsit nahkanaamana ovat huikeita ja moottorisahan huudattaminen hahmon juostessa verenmaku suussa teinien perässä, on Perheen muista hahmoista onnistuttu tekemään niin ikään mielenkiintoisia peluuttaa, ellei jopa mielenkiintoisempia niiden ketterämmän liikkuvuuden vuoksi.

Itse pidin Leatherfacen juoksuttamisesta, mutta listaisin silti omiksi suosikeikseni Sissyn ja Billyn. Sissyn varjopuoli on vain se, että lähes äänettömästi paljain jaloin sipsuttavalla tytöllä on taipumus pakonomaiseen lauleskeluun, joka sitten vähän väliä paljastaa hahmon pakeneville teineille. Toisaalta naisen kyky myrkyttää terveysputeleita ja puhaltaa ilmaan leijumaan jääviä myrkkypilviä ovat vastapainoksi oivia työkaluja.

Pelissä on myös kuudes Perheen jäsen – hauskasti ideoitu leffastakin tuttu hahmo, vaari, joka tosin on passiivinen hahmo, jolla kukaan ei pelaa. Vaari on kummassakin kartassa vähän vaihtelevassa paikassa istumassa, joko ladon varjoissa tai esimerkiksi polun laidalla pihalla. Vaari toimii Perheen eräänlaisena tutkana ja ideana on se, että perheen pitäisi juottaa vaarille tuoretta verta, aina kun muumiomaisella kurttunaamalla on nälkä.

Veri täyttää vaarin XP-mittaria ja taso nousee nousemistaan. Vaarin aistit tehostuvat ja parin minuutin välein tapahtuva vaarin selkäpiitä karmiva kautta kartan kuuluva huuto paljastaa kartalla liikkuvat selviytyjät, olivatpa ne sitten samassa kerroksessa tai kellarissa – teinien ääriviivat näkyvät maan ja seinien lävitse keltaisena aurana, mikäli sattuvat samaan aikaan olemaan liikkeessä. Paikallaan pysyvät eivät tule nähdyksi. Paljastava hohde ei kuitenkaan sekään kestä kuin sekunteja, kunnes vaarin aistit taas rauhoittuvat. Mitä korkeampi vaarin taso on, sitä lyhyempi on cooldown-aikakin, kunnes vaari taas karjuu.

Ilman vaarin apua ja sen juottamista Perheen jäsenet ovat kuitenkin paljon ”sokeampia” ja joutuvat käytännössä ravaamaan paljon enemmän edes takaisin kartan maisemissa tulevia uhreja löytääkseen. Uskaliaimmat teinit voivat käydä retuuttamassa vaaria, jolloin vaarin taso laskee tai jopa pahimmassa tapauksessa nollautuu, joten kun ”vaari on vaarassa” on syytä mennä hätiin. Lisää verta vaarille saadaan teinejä viiltelemällä, mutta sitä saadaan helpommin tyhjentämällä sieltä täältä löytyviä verikulhoja, jotka noukitaan mukaan puteliin. Perheen kukin jäsen pystyy keräämään mukaansa eri määrän verta, ennen kuin puteli on täynnä ja pitää kaataa vaarin kurkkuun.

Matseja pelatessa XP:tä kertyy myös pelaajalle itselleen ja aina kun tietty XP-luku on saavutettu, pelaajataso nousee. Mitään varsinaista voittoa tai häviötä ei ole, joku karkaa tai selviää – riippuu näkökulmasta. Parasta XP:tä Perheen jäsenenä saa, kun tekee tappoja ja vastaavasti pakeneminen selviytyjänä tuottaa mukavasti XP:tä. Erittäin mukavana ratkaisuna molemmat osapuolet keräävät XP:n tiiminä, joten pelin päättyessä potti kootaan ja kaikki pelaajat saavat saman määärän. Tämä entisestään kannustaa yhteistyöhön, eikä esimerkiksi toisen pelaajan nenän edestä viemä tappo jää harmittamaan, kun vierestäkatsoja saa myös nauttia tapon XP:stä.

Mikäli selviytyjänä kuolee heti matsin alussa, ei yleensä ole ehtinyt saada mitään XP:tä (esimerkiksi lukon tiirkikoimisesta) ja huvittavana yksityiskohtana lähes järjestäen puukotettua teiniä ohjannut pelaaja veti aina saman tien disconnectin ja palasi todennäköisesti raivoissaan uutta matsia etsimään. Kukaan ei jää katsomaan loppumatsin etenemistä.

Pelaajatason noustessa pelaajaa palkitaan aina kourallisella taitopisteitä. Nämä taitopisteet ovat yhteisiä kaikille hahmoille, joten välttämättä kaikkia ei kannata yhden hahmon päälle kaataa. Kullakin hahmolla on oma haarautuva taitopuunsa, jonka haarat menevät umpeen sitä mukaa kun valitaan vastakkaisia haaroja. Taitopuusta löytyy myös tähdellisiä pallukoita, joita avaamalla saadaan kykypisteitä, joilla taasen voidaan parantaa hahmon perustaitoja. Perheen jäsenillä näitä on kolme: stamina, vahinkoteho sekä verenkeräyksen tehokkuus. Teineillä samoja osa-alueita on viisi, joita ovat stamina, vahinkoteho, iskukestävyys, tehokkuus ja hiiviskely. Tehokkuus vaikuttaa siihen, kuinka nopeasti kukin hahmo pystyy tiirikoimaan lukkoja auki ja sen sellaista. Taitopuut kaikille hahmoille onkin ehdottomasti pelastava koukuttava porkkana, kun miettii pelikarttojen vähyyttä. Pelaajataso ja kunkin hahmon taso näytetään kätevästi erillisinä numeroina. Peliaulassa onkin hyvä ennen matsin alkamista nähdä, minkälainen tai kestoinen sessio noin suurin piirtein on tiedossa.

Jos esimerkiksi kaikki teinihahmoina pelaavat ovat vaikkapa kymppitasoa, on selvää, että Perheelle tulee vaikeat paikat pidätellä kokeneita hahmoja. Mitä paremmaksi selviytyjät kehittyvät sitä tehokkaammin ne voivat antaa kuonoon jopa itse Leatherfacelle, joka sitten aiheuttaa tappajalle hetkellisen jäätymisen. Koko matsi saattaakin olla ohi jo alta kymmenen minuutin, kun porukka pakenee nopeasti kummempia jahkailematta. Vastaavasti päivitetyt Perheen jäsenet tekevät pakenemisesta hankalampaa. Jokaisella hahmolla on oma XP-mittarinsa ja mitä enemmän peluuttaa yhtä ja samaa hahmoa, lopulta hahmon taso nousee, jolloin pelaaja pääsee ehostamaan hahmon omaa erikoistaitoa, joka kullakin on erilainen.

Hauska yksityiskohta on se, että matseissa ei voi olla kahta samaa hahmoa mukana ja aika ajoin joutuu pelaamaan sellaisella, millä ei ehkä haluaisi tai sitten toinen pelaaja pyytää saamaan pelaajan valitseman hahmon itselleen. Vaihdosta voi kieltäytyä tai siihen voi suostua. Joskus se jopa kannattaa, mikäli toisella pelaajalla on vaikkapa päivitetympi Leather Face kuin mitä itsellä olisi.

Veristä värikkyyttä

Audiovisuaalisesti The Texas Chainsaw Massacre on mielestäni onnistunut. Perheen murhaajat on hienosti visualisoitu alkuperäismateriaalista videopelimuotoon ja totta kaikista karmivin on itse Leatherface, eivätkä karmeat, tappajasta riippuvat tapot lähikuvineenkaan juurikaan unohdu. Veri myös tahrii tappajien kasvoja ja vaatteita sitä enemmän mitä onnistuneita murhia tai osuneita viiltoja hahmolle matsin aikana kertyy. Karttojen grafiikka ja groteskit yksityiskohtaisuudet lihatiskeineen jäävät myös mieleen. Pelissä mukana oleva Perheen talokin on mallinnettu melko tarkasti mukaan elokuvan lavasteista. Pelin asetuksissa on tarjolla niin performance, kuin quality-asetuksetkin grafiikalle ja oletuksena on valittu performance. Qualityn kanssa peli on ehdottomasti vähän paremman näköinen, mutta tällöin ruudunpäivitys on lukittu kolmenkymmenen kuvan sekuntivauhtiin. Performance tarjoaa 60 kuvaa ja alempaa detailia. Toisaalta kun kyseessä on pelkkä online-peli, on jouhevuus tärkeämpää, eikä muutaman ensimmäisen matsin jälkeen maisemia tule juurikaan ihasteltua, kun pitäisi saada karkailevat teinit kiinni.

Leatherfacen riittävän monen kerran peluutus avaa hahmolle myös parit uudet skinit, kuten elokuvasta tutun ”pretty woman” -skinin. Myös selviytyjille on tarjolla useita vaatetuksia, jotka avautuvat jo yhden peluutuksen jälkeen. Vihreä tai hiekanvärinen paita ovat ehdottomasti parempia etenkin ulkotiloissa naamioimaan hiippailevia nuoria kirkkaiden värien sijaan. Skinien ohella pelin valikosta löytyy myös automaattisesti pelaamisen myötä avautuvaa ekstrasälää lähes kahdensadan itemin verran, jotka ovat muun muassa konseptikuvia pelistä, mutta myös ”behind the scenes” -kuvia itse elokuvasta. Mitä tulee pelin äänimaailmaan, on moottorisahan ääneen panostettu hienosti ja se onkin kenties paras ääniefekti koko pelissä. Muuta ovat esimerkiksi häkkikanat, jotka kotkottavat jos joku sattuu liian lähelle (heittäen ilmoille äänilähteen kuvakkeen) mutta myös Sissyn laulanta ja Cookin psykoottinen höpöttely sekä vaarin raikuva huutelu ovat kaikki huvittavia yksityiskohtaisuuksia.

Pientä nurinaakin löytyy monen, monen pelatun matsin jälkeen. Jokaisen matsin samankaltainen alku käy ennen pitkää puuduttamaan. Kun on valittu joko Perhe tai selviytyjät ja pienen odottelun jälkeen päästään aulaan valitsemaan hahmoa ja odottamaan, että loput pelaajat saapuvat paikalleen ja ottavat jonkun hahmon, joutuu usein turhaan odottamaan sen täydet kolme minuuttia aulassa, ennen kuin päästään pelaamaan.

Tämä johtuu siitä, että jotkut pelaajat lähes aina peeloilevat ja eivät joko tajua painaa itseään ready-tilaan tai sitten tekevät sen tahallaan odotuttaen muita. Välillä porukka poistuu aulasta, koska selvästi haluaisivat pelata jollain tietyllä hahmolla, joka onkin jo varattu. Koska erilaisia perkejä ja loadout-mahdollisuuksia on hahmojen taitopuiden päivittelyn myötä alati kasvava määrä, jäävät pelaajat joskus loadout-asetuksiin myös arpomaan ja vaihtelemaan perkejä joita ottavat mukaan matsiin. Kun pelaamaan voisi päästä heti, mutta ei – odotellaan lähes aina se kolme minuuttia.

Kun matsi viimein alkaa, kuullaan aina latausruudussa se samainen TV-lähetyksen jorina: yliopisto-opiskelija Maria Flores se on jälleen kadonnut, tiedetään. Sen kuuleminen tuo tunnelmaa vain muutaman ensimmäisen kerran. Sen jälkeen jokaisella kerralla nähdään neliosaiset peliohjeet riippumatta siitä, kummalla osapuolella pelataan. Lopuksi nähdään kuinka Leatherface sahaa yhden teinin kuoliaaksi. Jokaisella kerralla, eikä tätäkään saa ohittaa. Myös ainainen vaarin herääminen pitää syystä tai toisesta näyttää lyhyenä koko ruudun kaappaavana animaationa, kun sen voisi aivan hyvin ilmoittaa yksinkertaisena tekstilootana parin pelatun matsin jälkeen. Sentään matsin päättymisanimaation, elokuvasta tutun ”moottorisahatanssin” saa skipata halutessaan ja päästään suoraan matsin loppuyhteenvetoon. Pieni ärsytyksen aihe oli myös se, että ainakin kertaalleen kävi niin, että kun listin yhden teinin, otti hahmoa ohjannut pelaaja linjoilta tappoanimaation aikana hatkat, joka johti siihen että en saanutkaan tappoa tililleni ja 1000 XP:tä jäi saamatta. Pelissä ei rankaista ainakaan vielä ragequittaamisesta, joten tällaista tapahtuu välillä, mutta ei onneksi liian usein.

Loppusanat

The Texas Chainsaw Massacre on hyvin lähdemateriaaliaan mukaillen rakkaudella toteutettu PvP-nettipeli, jossa Perhe keulahahmonaan ikoninen Leatherface jahtaavat uhrejaan audiovisuaalisesti tunnelmallisissa ja ikonisissakin maisemissa. Peli osaa koukuttaa ja kummallakin osapuolella ja kaikilla hahmoilla on lähes yhtä kiva pelata. Taitopuut tuovat lisäporkkanaa, mutta peli kaipaisi kuitenkin ehdottomasti lisää karttoja ja vaikkapa bottimatsaamista – siitäkin huolimatta, että pelin hintaluokka siellä budjettitasolla liikuskeleekin.

Teimme myös pelistä videomuotoisen lyhytarvostelun: