Vaikka elokuvalisenssiin pohjautuvia pelejä on kautta tietokone- ja videopelien historian ollut rutkasti enemmän kuin kolmetoista tusinassa, ovat muiden kuin ajankohtaisten Hollywood-blockbusterien peliversioinnit olleet suhteellisen harvinaista herkkua. Anarkistisen pelikehittäjän maineessa paistatteleva Rockstar Games on tarttunut tilaisuuteen ja kääntänyt vuonna ’79 ilmestyneen, kulttiklassikon maineeseen nousseen roadmovie-henkisen jengileffan, The Warriorsin nykyisen konsolisukupolven ihasteltavaksi, sekä moraalinvartijoiden vihasteltavaksi. Kyseessä on Rockstar Gamesille ominaiseen tapaan erittäin väkivaltainen sekä moraaliltaan arveluttava tapaus, joten pelin kannessa komeileva K-18 tarra on sitten syytä ottaa vakavasti.
The Warriorsin tarina alkaa massakohtauksesta, jossa New Yorkin suurimman jengin, Riffsien johtajan yritys yhdistää kaupungin jengit yhdeksi suureksi katuja hallitsevaksi rikossyndikaatiksi päättyy kuolettavaan laukaukseen yleisön seasta. Kaikkien kliseiden mukaisesti syyt vierähtävät ampumiseen syyttömän “Warriors”-nimisen jengin niskaan, jonka jäsenistä tulee hetkessä varsin haluttuja niin muiden jengien, kuin virkavallankin silmissä. Näistä lähtökohdista alkaa yhdeksänhenkisen soturidelegaation vaarallinen kotimatka halki New Yorkin, kohti Coney Islandia.
Näin käynnistyy siis The Warriors-elokuvan juoni. Peliversio kertoo pienin pelillisin kompromissein saman tarinan, kuin elokuvakin, joskin juonen pituus on karkeasti arvioiden tuplattu ymppäämällä pelin alkupuoliskoksi Warriors-jengin taustoja valottavia tapahtumia parin kuukauden ajalta, ennen varsinaisen tarinan alkua. Vaikka pelin alkupään tapahtumat ovatkin elokuvalle vierasta tavaraa, on alkuperäisteoksen tyyli onnistuttu säilyttämään niin ohjausta, kuin käsikirjoitustakin myöten sen verran loistavasti, että lisenssipeleille varsin ominainen keinotekoisen pitkittämisen tuntu on onnistuttu välttämään käytännössä täysin. Harvan pelitalon osoittaessa riittävää luovuutta ja tyylitajua edes mielenkiintoisen lisenssin hankkimiseen, täytyy Rockstar Gamesille kyllä nostaa hattua The Warriorsin hengen varsin onnistuneesta replikoinnista.
Itse peli edustaa kolmannen persoonan taistelu-/toimintapeliä, jota väritetään lukuisilla alipeleillä, sekä kevyellä varjoissa hiiviskelyllä. Pääpeli on jaettu pariinkymmeneen useasta tavoitteesta koostuvaan tehtävään, jotka pitävät sisällään kaikenmoista moraalitonta pikkukivaa aina autostereoiden varastamisesta, reviirin merkkaukseen spray-maalein. Paria puuduttavaa takaa-ajotehtävää lukuun ottamatta The Warriorsin tasosuunnittelu on grandtheftautomaisen vapaata, joskin kaikki tapahtuu huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Joka tapauksessa pelaajalle annetaan useimmissa tehtävissä vapaat kädet sompailla pitkin muutaman korttelin kokoisia kenttiä ja juonen edistämiseen pakotetaan lähinnä osoittamalla tehtävätavoitteet karttaan merkityin hotspotein. Tapahtumapaikkana toimivia New Yorkin slummeja on elävöitetty ripottelemalla kaduille huume- ja spraydiilereitä, avuttomia siviilejä, suljettuja kauppoja, sekä pysäköityjä autoja, jotka suorastaan houkuttelevat pelaajan nyhtämään itsestään irti väkivalloin kaiken rahanarvoisen. Luonnollisesti katuja partioivat myös kissalan pojat, jotka suhtautuvat hieman nuivasti väkivaltaa, ryöstelyä tai vandalismia harrastavaan pelaajaan. Koska poliisisedät osaavat pamputtamisen lisäksi myös niputtaa varomattoman pelaajan rautoihin, on varovaisuus ja ajoittainen varjoissa hiiviskely valttia.
Kaikesta viihdyttävästä ryöstelystä, hiippailusta ja vandalismista huolimatta, pelin todellisena suolana toimivat äärimmäisen raa’at, joskin loistokkaasti toteutetut taistelut. Vihollisten kurmottaminen on paitsi näyttävää ja monipuolista, myös erittäin intuitiivista pelattavaa. Periaatteessa The Warriorsin tappeluissa pärjää pitkälle jo pelkästään parin nappulan rämpyttämisellä, mutta peli kyllä tarjoaa melkoisen kirjon eri tapoja peruspelaajalle ominaisen verenhimon tyydyttämiseen: iskua voi jakaa perus lyönti- ja potkusarjojen ohella mm. kaatamalla vihollisia maahan, paiskomalla naama edellä tiiliseinään ja pitelemällä paikallaan omien jengikaverien antaessa rystystä vatsapuolelle. Henkihieveriin hakatut ja karkuun ryömivät vihulaiset luonnollisestikin potkitaan joukolla liikkumattomiksi. Katutappeluhenkisesti, kaikki kättä pidempi aina tiiliskivistä harjanvarsiin kelpaa lyömäaseeksi, joskin pelillisen tasapainon nimissä aseet särkyvät parin lyönnin jälkeen käyttökelvottomiksi. Toisaalta ratkaisu on ihan ymmärrettävä, mutta toisaalta sitä joskus toivoisi pesäpallomailan kestävän edes hieman lasipulloa kovempaa käyttöä.
Pelin juonimoodi sisältää noin parisenkymmentä tehtävää, jotka ratkeavat aktiivisen pelaajan käsittelyssä noin reilussa kymmenessä tunnissa. Mikäli sattuu omaamaan edes yhden pelaavan kaverin, irtoaa juonimoodista lystiä helposti toiseksikin läpäisykerraksi kaksinpelinä pelattavan yhteistyömoodin myötä. Vaikka pystysuunnassa jaettu ruutu aiheuttaakin alkuun hieman hämmennystä ja sekavuutta, saavat kauppamurrot ja joukkotappelut aivan uutta väriä oikeanhenkisessä peliseurassa. Mikäli juonimoodi ei seurasta huolimatta nappaa toista kertaa, avaa juonen ensimmäinen läpäisykerta pelattavaksi ylimääräisiä sivutehtäviä, sekä tukun viihdyttäviä alipelejä aina eukonvarastamisesta pyörätuolikilpailuihin.
Tekniikkansa puolesta The Warriors ei aivan kummoisesti säväytä. Peli rakentuu selvästikin Grand Theft Autosta pöllityn koneiston ympärille, joka on selvästikin soveltuvampi suuren mittakaavan kaupunkiympäristöjen, kuin yksityiskohtaisimpien, pienten ja suljettujen alueiden toteutukseen. Käytännössä tämä ilmenee ajoin liiankin suurpiirteisenä ja kulmikkaana tasosuunnitteluna, sekä suttuisina tekstuureina. Vaikken kultasilmäksi tunnustaudukaan, iskee mainituista syistä johtuva viimeistelemättömyyden tuntu märän rukkasen intensiteetillä keskelle naamataulua viimeistäänkin juonimoodin viimeisten tehtävien kohdalla, jossa päivänvalo paljastaa kyllä pienet ja vähän isommatkin kauneusvirheet varsin nololla tavalla muutoin niin viimeistellylle pelille.
Vaikkei soturien selviytymiskamppailu ehkä mitään maailman kauneinta katsottavaa ehkä olekaan, herättää pelin audiovisuaalinen anti myöskin positiivisia tuntoja. Siinä missä arkkitehtuuri ja tekstuurit laahaavat usein jopa Pleikkarin standardien peräpäässä, ovat animaattorit tehneet loistotyötä. Hahmoanimaatiot ja etenkin kaikki pelin lukuisat lyönnit, heitot ym. taisteluliikkeet näyttävät varsin sulavilta ja yhdistyvät toisiinsa saumattomasti. Suurin osa liikkeistä on vieläpä realistisen näköisesti toteutettu, mikä yhdistettynä hieman elokuvamaisesti liioiteltuun äänimaalimaan luo suorastaan ällörealistisen illuusion murtuvista kylkiluista ja naaman perukoille uppoavista rystysistä. Kammottavaako? Ehkä, mutta varsin vaikuttavaa. Myös pelin ääninäyttely ja suoraan elokuvasta revityt 70-luvun futuristinen syntetisaattorimusiikki vetävät suun helposti messingille, mutta vähempää en olisi Rockstar Gamesin peliltä odottanutkaan.
