theHunter: Call Of The Wild arvostelussa

”Luonto kutsuu!” sanoi metsästäjä, nappasi kiväärinsä seinältä ja lähti metsän siimekseen. The Hunter, tai ”theHunter: Call Of The Wild”, kuten pelintekijät oman metsästyspelinsä haluavat kirjoittaa, on yllättävän tunnelmallinen.

On jo heti tässä alussa pakko myöntää, että allekirjoittanut ei ole Duck Huntin, oranssin valopistoolin sekä pikselisorsien jälkeen oikeastaan ammuskellut mitään luontokappaleita yhdessäkään metsästyspelissä. Enkä laske tähän siis esimerkiksi Far Cry -pelien eläinmetsästystä, joka ei ole pelisarjan pääasiallinen juttu. Joskus 90-luvun lopulla metsästyspelisarjoja tuntui ilmaantuvan kuin sieniä sateella yhdessä kalastuspelien kanssa – tai ainakin siltä se vaikutti. Onnistuin löytämään internetin syövereistä kuitenkin vain Activisionin julkaiseman Cabela’s Big Game Hunter -pelisarjan (joita oli ainakin kymmenen) sekä muutamat Deer Hunter -pelit. En ole pelannut näistä koskaan yhtäkään.

Omaan virtuaalimetsästyssivistykseeni tuli kuitenkin muutos, kun Game Reality sai arvostelukappaleen yllä mainitusta theHunter: Call Of The Wild -pelistä. TheHunter julkaistiin alun perin jo vuonna 2009 PC:lle ja kyseessä oli ja on edelleenkin free-to-play -tyyppinen peli, joka tekee rahaa ladattavalla maksullisella sisällöllä – kaikki aseet ja varusteet pitää ostaa oikealla rahalla. Pelin jopa sanotaan olevan yksi päätekijä ruotsalaisen, yksityisomisteisen Avalanche Studiosin menestymiseen.

Avalanche tunnetaan kenties vähän paremmin peleistään, kuten Just Cause 3 sekä Mad Max. theHunter: Call Of The Wild on uusimmille konsoleille tehty versio. Muutama vuosi sitten pelisarja näki PC:llä eräänlaisen spin off -julkaisun theHunter: Primal, jossa hypeltiin jurakauden metsiköissä ampumassa dinosauruksia – mahtava idea paperilla, mutta Steamin lukuisat käyttäjäarvostelut kielivät pelin olevan kamalan buginen ja keskeneräinen, eikä Avalanche ole kiinnostunut enää sen päivittämisestä.

Millainen sitten on tämä niin sanottu perusversio, nykymaailman elikoiden metsästykseen keskittyvä, lähes täysihintainen konsolipeli theHunter: Call Of The Wild?

Peli pitää sisällään yksinpelin sekä netin kautta toimivan moninpelin maksimissaan kahdeksalle hengelle ja metsällä voi ammuskella joko yhteistyössä tai kilpailuhenkisesti. Pelissä on tarjolla kaksi eri metsästysaluetta; Keski-Eurooppa sekä Pohjois-Amerikka. Molemmat alueet jakautuvat kuuteen massiiviseen palaan, joissa kussakin lääniä todella riittää ja molemmat tarjoavat vähän erityyppisiä eläimiä. Amerikassa ovat muun muassa karhut ja kojootit, Euroopassa kauriit ja villisiat. Pelaajan iloksi näille alueille on jallitettavaksi ripoteltu jopa 39 erilaista eläinlajia. Alussa valitaan alueista toinen, mutta mannerten välillä saa pomppia pienen lataustauon kyydittämänä aina kun haluaa.

4×4 ATV mönkijäkin olisi tarjolla ripeämpään liikkumiseen. Miksi kukaan haluaisi ajella metsästyspelissä? Tähän on olemassa yksinkertainen selitys, sillä pelin metsästysmaiden pelimaailma todella siis on kerrassaan valtaisa ja todella vaikuttava. Peli käyttää pohjanaan Avalanchen omaa, Apex -nimistä pelimoottoria, joka on suunniteltu nimenomaan isoja open world -pelejä varten.

Jopa yhden aluepalan tutkaileminen kestää kauan ja tilaa liikkua on lähes rajattoman oloisesti. Pelin kartalla jopa näkyy, kuinka kauan noin suurin piirtein kestää vaeltaa jalan johonkin tiettyyn paikkaan kartalla. Pelin minuutit ovat noin puoli minuuttia oikean elämän aikaa ja kun peli sanoo, että jonnekin kestää kävellä kymmenen minuuttia, on se noin puolet siitä. Alueen päästä päähän vaeltamiseen jalan saattaakin mennä sitten jopa parikymmentä minuuttia! Onneksi on mahdollisuus mönkiä. Ajokista on kuitenkin pidettävä huolta, sillä liika törmäily tai vaikkapa matalikkoon ajaminen erehdyksessä rikkovat sen – uuden saa vain erämökiltä.

Kun ollaan syvällä metsässä ja jäljitetään jotain potentiaalista kaatoa sen jättämiä jälkiä ja papanaläjiä seuraamalla, ovat kaukana muistot esimerkiksi Call Of Duty -pelisarjan putkijuoksenteluista ja pikemminkin tuovat mieleen vanhan Operation Flashpoint -pelin, jossa sodankäynnin päättymätön tantere oli jotain ennenkuulumatonta vuonna 2001.

Eihän Call Of The Wild luonnollisestikaan ole mikään perinteinen räiskintäpeli, jossa juostaisiin tukka putkella ammuskellen, mutta pakostakin pelimaailman koko ja FPS-kuvakulma aseineen pisti tätä miettimään.

Kuinka mahtavaa olisikaan jossain Toisen Maailmansodan pelissä liikkua ja sotia näin valtavissa maisemissa ja nykyajan peligrafiikalla. Ei näkymättömiä seiniä, ei ylitsepääsemättömiä pikkukiviä tai kaatuneita puunrunkoja ”et pääse tänne” -rajoituksineen?

Pääseminen peliin sisälle vaatii pientä totuttelua, ei niinkään korkean oppimiskäyrän vuoksi, vaan maltin ja rauhallisuuden osalta. Kun ollaan monesti tänä päivänä totuttu vauhdikkaisiin ja nopeatempoisiin peleihin, oli ainakin itselläni hyvin vaikeaa vain istua tuuhean pusikon seassa ja odotella, katsoa ja tarkkailla ympäristöä liikkumatta. Pikkuhiljaa peli kuitenkin tuntui vievän mukanaan, mitä enemmän aloin ymmärtää sitä kaikkea mitä se kokemuksena tarjoaa.

Pitäisi muistaa olla rapistelematta liikaa – kyykyssä kulkeminen on parempi idea. Eikä saisi juoksennella turhaan, sillä eläinten herkkä kuuloaisti nappaa pelaajan öykkäröinnin nopeasti ja lajit varoittavat kaltaisiaan äänimerkein lähestyvästä uhasta. Pienten, joskus puronpohjaa koristaneiden irtokivien päältä käveleminen vauhdikkaasti on huono juttu.

Istut pusikossa ja tummat pilvet kerääntyvät hiljalleen varjostamaan koko paahtavan päivän sinisenä loistanutta taivasta. Pilvet törmäävät toisiinsa kuin valmiina taisteluun ja kovan rysäyksen seurauksena luonto pamauttaa ylle kovan puhurin ja rankkasateen, ukonilmasta puhumattakaan. Nyt ei ole rusketusraitoja tavoittelevien ihmisten keli, mutta nyt voi metsästäjä liikkua hieman levollisemmin mielin – ylimääräiset äänet hukkuvat myrskyn alle. Eläimet eivät myöskään haista lähestyvää metsästäjää aivan niin helposti nyt.

Kieltämättä pelin tunnelma lopulta on juuri parhaimmillaan silloin, kun odotellaan ja ihmetellään. Pelin yksityiskohtaisuuksiin on käytetty paljon huomiota ja kesäinen tuuli, joka suhisuttaa heinikkoa, todella kuulostaakin siltä. Pelin äänimaailman tärkeimpiä puolia ovatkin juuri pienet asiat. Seisot paikallasi, linnut laulavat ja yhtäkkiä kuulet jonkun oksan rasahtavan jossain takanasi. Käännyt vailla ääntä ja huomaat vähän kauempana potentiaalisen kohteen. Näin yleisellä tasolla pelin virtuaaliluonnon helmassa viihtyisi jopa ihan niin sanotun ”walking simulatorin” muodossakin – niin hienoksi Avalanche on omasta mielestäni avoimen maailmansa onnistunut luomaan.

Kun eläin viimein paikannetaan jäljittämisen jälkeen, on syytä oltava varuillaan, että se ei säikähdä. Mieluiten kiikareilla ensin spotataan ja tunnistetaan laji. Se on valkohäntäpeura! Sen jälkeen kiväärin kiikaritähtäin silmälle. Pidätetään hetki hengitystä naksauttamalla tattia ja sitten nopea harkittu laukaus. Koko metsä kajahtaa. Eläin juoksee pakoon. ”Osuinko siihen?” ajattelen itsekseni ja lähden rivakasti matkaan, eläimen perään.

Puolijuoksun aikana löydän maasta jatkuvasti uusia hohtavia jälkiä sekä verilammikoita, jotka lopulta johtavat kaadon luokse. Eläin on tuupertunut lopulta saamaansa osumaan ja peli vieläpä kertoo, minne kuti upposi. Lunastetaan kaato; metsästäjälle pisteitä, joka myös samalla määrää sen kuinka paljon tienaa XP:tä ja rahaa.

Toki muitakin aseita pelistä siis löytyy ja jotkut soveltuvat paremmin toisenlaisen eläimen kaatamiseen. Ammutaanko harmaakarhu lonkalta järeällä Rhino-käsiaseella ja yhdellä osumalla? Onnistuu. Jos ei onnistu, saattaa karhu (ja muutkin eläimet) pahimmillaan käydä päälle yksin tai jos ovat laumassa, ajavat ne ohitse kuin pikajuna, lopulta runnoen pelaajan hengiltä ja takaisin erämökille heräilemään.

Pelissä tienattavalla XP:llä päivitellään oman metsästäjän kykyjä. Kyvyt jakautuvat kahteen luokkaan, stalkkeriin ja väijyjään ja erilaisia taitoja on 26 kappaletta. Stalkkerin puolelta voi parantaa pääasiassa metsästäjän kykyä jäljittää ja esimerkiksi vähentää suhinaa ja rapinaa, kun liikutaan heinikossa. Väijymistaitojen kehittäminen edistää pääosin kutsumalaitteiden tehokkuuksia. Rahalla pelissä ostetaan varusteita, kuten juuri niitä kutsumalaitteita, mutta myös uusia aseita tai vaikkapa väliaikainen hajunpoistaja, jolla on kätevä hämätä eläimiä, kun metsästäjästä ei lähdekään enää hajua tuulen mukana. Erilaisia aseita on tarjolla parisenkymmentä kappaletta ja ne jakautuvat kivääreiden ohella käsiaseisiin, haulikoihin sekä jousipyssyihin. Myös erilaisia ammustyyppejäkin on tarjolla tuliaseisiin.

XP:tä ja rahaa saadaan siis pääasiassa pisteytyksen mukaan eläimen kaadon jälkeen, mutta suorittamalla myös sivutehtäviä voidaan saada näitä molempia. Metsästysmailta kun löytyy porukkaa, jotka haluavat pelaajan apua – yleensä tehtävät ovat hyvinkin yksinkertaisia, ”ota kuvia maassa olevista jäljistä” tai käy paikassa X.

Pelin valtavaan maailmaan on myös ripoteltu sinne tänne näköalatorneja, joihin kapuaminen paljastaa mielenkiinnon kohteet, kuten muun muassa kysymysmerkit kartalla. Kysymysmerkkien tarkastaminen saattaa viedä pelaajan vaikkapa jonkinlaisen kivipaasin luokse, josta saa vähän XP:tä siitäkin.

Kaikki ylimääräinen pikkupuuhastelu on vain plussaa ja lisää oheistekemistä metsästämisen lomassa ja siksi pelimaailma ei missään vaiheessa tunnu liian autiolta. Jos vaikka onnistuneen väijymisen ja hienon kaadon jälkeen puolivahingossa satutkin kompuroimaan jonnekin mielenkiintoiselle, aiemmin tutkimattomalle paikalle ja saat siitä vielä XP:tä, on se vain hieno kuorrutus kaiken päälle.

Kolmantena juttuna kartalla ovat ne aiemmin mainitut erämökit. Aina kun uusi mökki löydetään, on syytä saman tien vetää lippu salkoon, jotta voisi aktivoida fast travel -ominaisuuden takaisin kyseiseen lokaatioon. Mökeiltä kun ostetaan varusteita ja aseita, hommataan mönkijä sekä lepäillään, jos halutaan muuttaa vuorokaudenaikaa. Lepääminen on kätevää, jos halutaan lähteä pois päiväajasta ja suoraan yömetsälle. Peli kun kutakuinkin toimii reaaliaikaisesti kellon suhteen, joten yö ei odottelemalla tule. Siinä vasta tunnelmaa onkin, kun hiiviskellään pimeydessä otsalampun kanssa punertavan täyskuun möllöttäessä taivaalla, luoden horisontissa näkyvän järven pintaan varsin upean heijastuksen. Vielä kun saisi leirinuotion sytytettyä teltan kera, ai että!

Visuaalisesti peli onkin todella näyttävä, ei pelkästään vaikuttavan luontonsa ja vaihtelevan sään ja vuorokaudenaikansa puolesta, mutta myös eläinten osalta, ne kun näyttävät riittävän yksityiskohtaisilta ja aidonoloisilta. Sanoisin, että kauempana takajaloilleen nouseva harmaakarhu on ehkä jopa pelottava näky. Kuolemisesta kun kuitenkin seuraa se rangaistus, että pelaaja palautetaan pahimmillaan kauas taaksepäin, siitä minne oli vaeltanut loppunsa kohdatessaan. Lisäksi eläinten (oli laji mikä tahansa) kaataminen ja löytäminen kuolleina verijälkien loppupäästä tuntui sekin mahanpohjassa aina hieman ilkeältä peliä pelatessa.

Allekirjoittaneesta selkeästikään ei olisi ainesta oikeaksi metsästäjäksi, mutta jollain kierolla tavalla ymmärrän nyt enemmän metsästäjien sielunelämää ja sitä mistä tässä kaikessa on kyse. Toisaalta se kertoo myös pelin autenttisesta tunnelmasta; peli osaa hienosti laittaa adrenaliinin hyrräämään ja samaan aikaan jokaista kaatoa osaa jollain kummalla tavalla arvostaa.

theHunter: Call Of The Wildia voisi helposti verrata vaikkapa Farming Simulator -pelisarjaan. Äärimmäisen tarkka kuvaus siitä mitä aihepiiri sisältää, mutta vain kärsivälliset ja mielensä malttavat saavat pelistä jotain oikeasti irti. Itse tykästyin peliin hetki hetkeltä enemmän. Pelimaailma tarjoaa roppakaupalla tunnelmaa ja perkit sekä hahmonkehitys tuovat mukanaan dynaamisuutta. Voisin hyvinkin kuvitella pelaavani pelin pariin aina tuon tuosta. Metsälle mars!