Tom Clancy's Ghost Recon: Breakpoint arvostelussa

Ubisoft tunnetaan tänä päivänä varmastikin parhaiten isokokoisten, hiekkalaatikkomaisten pelimaailmojen luojana. Lukuisten Assassin’s Creedin ja Far Cry -pelien jälkeen samaa lähdettiin soveltamaan edesmenneen kirjailijan Tom Clancyn nimellä kulkeneisiin peleihin.

Ruljanssin aloitti ensimmäinen The Division -peli ja sen jälkeen lyöntivuoroon pääsi Advanced Warfighterin jälkeen nahkansa jälleen luonut Ghost Recon pelissä Wildlands. The Division 2 tuli ja meni ja nyt on vuorossa jälleen “haamujengi” pelissä Ghost Recon: Breakpoint. Kyseinen uutukainen on eräänlaista jatkoa Wildlandsille ja sijoittuu vuoteen 2025, tapahtuen kuusi vuotta Wildlandsin jälkeen.

Ubisoftin Pariisin osaston kehittämä uutukainen noudattelee samaa kaavaa kuin aiemmatkin yllä mainitut pelit, eli kyseessä on eräänlainen yksinpelailun ja nettipelaamisen sekoitus muun muassa Destiny -pelien tapaan. Tarinakin Breakpointista löytyy, mutta se ei ole kovin kummoinen – seikka, mikä on melkeinpä aina ollut ominaista Tom Clancy -nimikkeen peleille.

Haamut vastaan Sudet

Yhdysvaltain armeijalle huippuhienoa sotateknologiaa toimittava ja majapaikkaansa fiktiivisellä saariryhmittymä Auroalla pitävä Skell Technology lopettaa äkillisesti yhteydenpidon. Samoihin aikoihin Auroan edustalla uppoaa laivaston rahtialus. CIA:n toimesta lähetetään haamut matkaan tutkimaan mitä oikein on tekeillä. Haamuja kuljettava kopteri ammutaan alas ja pelaaja kavereineen putoaa Auroan viidakkoon. Tästä alkaa varsinainen peli. Haavoittuneena lähdetään rämpimään eteenpäin pienimuotoisen, alkeet opettavan tutoriaalin kera. Nopeasti käy ilmi, että Auroan maisemissa sitä ollaankin vaarallisesti “vihollislinjojen takana”.

Skellin teknologiat sekä aseistettuja droneja Auroalla pyörittävän Citadel-järjestelmän kun on kaapannut haltuunsa Haamujen koulutuksen saanut ja niistä omilleen loikannut Wolves-ryhmittymä. Susilaumaa johtaa näyttelijä Jon “Punisher” Bernthalin ääntelemä ja miehen pärtäkertoimen mukaan mallinnettu äijähahmo, everstiluutnantti Cole D. Walker. Hahmoa voisi jopa melkein kutsua vaihtoehtoisella nimellä Frank Castle – sen verran samaa uhofiilistä nimittäin löytyy.

Ghost Recon Breakpointia voi pelata joko yksinään tai vaihtoehtoisesti maksimissaan kolmen ihmispelaajan kanssa nelihenkisesssä tiimissä. Game Reality sai arvosteluun pelin päälle sata euroa maksavat ultimate editionit ja pääsi kokeilemaan peliä kahden miehen co-oppina.

Pelin ja tehtävien edetessä köykäisen kevyt juoni etenee välipätkien muodossa ja jokaikinen kerta, kun Berthal on kuvassa, varastaa mies olemuksellaan koko kohtauksen itselleen, muiden ollessa verrattauna kuin paperinukkeja. Takautumissa paljastetaan pala palalta, miksi Sudet rupesivat luopioiksi. Pelin käsikirjoitus on kuitenkin jotain niin kovin tylsää ja yllätyksetöntä, että tarinasta on vaikea välittää – sivuhahmojen ylipitkistä höpinöistä puhumattakaan. Samaan aikaan sivuhahmojen malleihin ja motion captureen on käytetty myös selkeästi vähemmän aikaa ja rahaa, mikä tekee hahmoista pökkelömäisen oloisia muovinaamoja.

Luolahubailua

Muita Auroan asukkeja ovat erilaiset ryhmittymät, kuten esimerkiksi luolassa ilmeisen hyvissä oloissa asuvat homesteaderit, joiden kanssa pelaaja joutuu olemaan tekemisissä useampaan kertaan toimiessaan juoksupoikana sille ja tälle pikkuasialle. Homesteadereiden luola toimii myös eräänlaisena keskeisenä hubina pelimaailmalle. Luolassa on mahdollista lähteä raidille, kokeilla Ghost war -nimeä kantavaa, muutamasta eri tyyppisestä pelimuodosta koostuvaa PvP-matsaamista sekä esimerkiksi ostella uusia varusteita. Luolassa voi myös nähdä ja kohdata muita online-tilassa olevia pelaajia.

Pelin tarinallinen latteus onkin hieman sääli, sillä pelattavuudeltaan Ghost Recon: Breakpointilla olisi rahkeita parempaan. Kontrolleiltaan ja yleiseltä 3rd person räiskintätuntumaltaan peli toimii riittävän hyvin, joskin koin, että peli toimi paremmin ja selkeämmin padilla pelattuna, kuin PC:lle ominaisella hiiri-näppis -yhdistelmällä. Ammuskelu on yleisesti ottaen hauskaa ja silloin kun se myös sujuu, se on palkitsevaa.

En ole pelannut Wildlandsia, joten odotukseni Breakpointin suhteen olivat hieman erilaiset kuin mitä lopullinen pelikokemus on. Kuvittelin Breakpointin olevan paljon taktisempi ja armottomampi sotimiskokemus, mutta etenkin kaverin kanssa pelatessa meininki menee välillä vähän vanhojen Mercenaries -pelien kaltaiseksi riehumiseksi ja tuhosinfoniaksi, eikä aina taktisuudesta ja oikeaoppisesta menosta jaksa piitata, kun laskeudutaan helikopterilla suoraan leiriä ympäröivän verkkoaidan päälle tai hypätään laskuvarjolla suoraan vihollissotilaan syliin. Etenkin kun kaatuneen kaverin voi elvyttää nappia pohjassa pitämällä ja lääkintäluokan hahmo voi jopa elvyttää itse itsensä kätevän apudronen avulla.

Ryömintää ja hiivintää

Parhaimmillaan meno on kuitenkin tunnelmallistakin, kun tetsataan kaverin kanssa naama mudassa tai pitkässä ruohossa ja yritetään välttää iskuja tai surisevien dronejen haaviin jäämistä. Välillä hiivitään tukikohtien tuntumaan, ruuvataan vaimentimet aseisiin ja edetään yksi ukko kerrallaan napsimalla. Ruumiitkin voi kantaa piiloon, mikäli haluaa välttyä partion epäilyksiltä ja lisävahvistusten saapumiselta hälytyksen yhteydessä. Alkuun tätä jaksaa jopa tehdäkin, kunnes tulee huomanneeksi, että kertaalleen putsatut leirit täyttyvät samoista hepuista yhä uudelleen ja uudelleen, kun pelaaja lähtee muita tehtäviä suorittamaan. Leireissä ei muutenkaan ole oikeastaan mitään kunnollista vaihtelua: kun on yhden nähnyt, on kutakuinkin nähnyt ne kaikki.
Kahden miehen tiiminä pelissä oli ehdottomasti paljon enemmän fiilistä ja järkeä, kuin pelkästään yksinpelinä pelattuna, joka muutenkin on kymmenpäisiä Susilaumoja vastaan paikoin rasittavan vaikeaa.

Pelistä löytyy myös useita bugeja, joskaan ei mitään etenemisen tappajaa sinänsä. Päivityksiäkin on jo muutama ilmaantunut, mutta silti bugeja riittää. Eräs tällainen bugi tuntui jumittavan allekirjoittaneen koneen aina, kun co-oppina pelatessa käytimme pelin omaa äänichattia. Allekirjoittaneen peli kuin konekin jumiutuikin pari kertaan siihen malliin, että vehje piti bootata kahdesti, jotta Windows suostui ylipäätään käynnistymään. Äänichatin vaihto Whatsapp-puhelun käyttöön lopetti jumiutumiset siihen paikkaan.

Välillä pelissä bugaa tekoäly, joka saattaa jäädä jumiin maastoon ja pyöriä ympyrää paikallaan tai sitten juoksevat muuten vain edes takaisin säntäillen. Välillä tiimikaveri voi lentää helikopteria kopterin ulkopuoleltakin ja kertaalleen onnistuin jopa elvyttämään kaverini, joka oli omalla peliruudullaan pudonnut alas kielekkeeltä, vaikka itse olin vielä kielekkeellä. Elvytys tapahtui kielekkeellä, jonka jälkeen kaveri putosi alas sinne missä oikeastikin makasi. Onnistuin myös putoamaan seinän lävitse rappukäytävään, kun yritin kiivetä tikkaita ylös ja ammuttuani erään vihollishelikopterin tykkimiehen, kaatui pahis makaamaan ensin hetkeksi taivaalle ja sen jälkeen putosi makuuasennossa alas.

Luoksesi sutena pompin vain

Toinen syy varomattomampaan co-op pelailuun anteeksi antavan sekoilun ohella on yksinkertaisesti se, että pelin tekoäly on hyvinkin keskinkertaista tasoa. Laatua korvataaan määrällä ja Auroaa kansoittaakin loputon läjä kaadettavia, ei-niin-älykkäitä Susia, jotka eivät paljoa taktisuudesta tai suojasta välitä, vaan juoksevat suoraan pelaajan asemiin tapettavaksi. Välilä huristelevat jeepeillään kuolleiden kavereidensa ohitse noteeraamatta. Tätä aivokapasiteetin puutetta paikataan sillä, että lähes aina taistelun alkaessa pahikset ilmaantuvat pieninä porukoina pelaajan selän taakse. Sen lisäksi, että ovat huijaavia spawnaajia, osaavat tekoälyjampat myös juosta ylös suoria vuorenseinämiä kuin rakennusten pystysuoria seiniäkin. Korkeankaan rakennuksen katolla väijyvä pelaaja ei kauaa suojassa pysy.

Ubisoftille ominaiseen tapaan rakentaa pelimaailmoja, ei useasta saaresta koostuva Auroan, paikoin upeita maisemia tarjoileva temmellyskenttä ole mitenkään pieni kooltaan. Jalan matkaamisen rinnalle tarjotaan muun muassa siviiliautoja, panssaroituja ajoneuvoja, crossipyöriä mutaiseen maastoon, veneitä vesistöihin kuin aseistettuja helikoptereitakin, mikäli yläilmoihin tekee mieli. Alun pelaamisen jälkeen ajoneuvoja alkaa käyttämään lähes jokaisella kerralla siirryttäessä paikasta A paikkaan B, sillä etäisyydet ovat järkyttävän suuria. Ajoneuvoilla ajaminen ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään hauskaa, sillä ajomallinnus ja yleinen tuntuma on vain tyydyttävää tasoa. Mopolla kuin autollakin voi vedellä ylös korkeampiakin vuorenseinämiä, eikä auto tunnu hajoavan tai kärsivän mistään pompuista tai töyssyistä.

Ajoneuvoilla kikkailu jää onneksi hieman paitsioon siinä vaiheessa, kun pelaaja tajuaa, että löydettyjä ja aktivoitavissa olevia leirinuotioita voidaan käyttää nopeaan pikamatkustukseen latausruudun kautta – seikka, jota ei oikeastaan missään tutoriaalissa edes tunnuta kertovan. Leirinuotiolla voidaan myös valmistaa erinäisiä tarvikkeita, kuten lisäkranaatteja kerätyistä raaka-aineista. Pelaaja voi myös syödä sitä ja juoda tätä tai vilkuilla hetkisen vaikka päiväkirjaansa, jolloin pelaaja saa esimerkiksi paremmat staminat, paremman asetarkkuuden, kymmenen prosenttia enemmän XP:tä tai enemmän terveyttä seuraavan tunnin ajaksi. Nuotiolle voi myös tilata minkä tahansa pelin kaupasta ostamansa kulkupelin. Kun nuotio on purettu, voi paikalle tilata vaikkapa uunituoreen helikopterin.

Leiriintyminen-helikopterin tilaus -yhdistelmästä tuli allekirjoittaneelle jopa niin iso hitti, että lentelin kopterilla pitkin maisemia, scoutasin uusia leiripaikkoja savuvanojen perusteella ja sen jälkeen etsin käsiini vihollispartioita tai tukikohtia. Pelissä kun kopteriakin voi kätevästi käyttää murha-aseena, jopa yksinäinen pilottikin. Partioivan porukan päälle kun voi kätevästi laskeutua. Kun kopteri alkaa savuttaa, ei muuta kuin äkkiä lähimmälle nuotiolle uutta kopteria tilaamaan. Jos tekoäly huijaa, miksei siis pelaajakin.

Sotaisa miljöö

Ghost Recon: Breakpointin maisemat Auroan saarilla ovat – kuten mainittua – parhaillaan hienoja ja rakennustenkin osalta etenkin sisätiloihin on jaksettu nähdä uskomattoman paljon vaivaa yksityiskohtaisuuksien osalta. Jotenkin kaikki se kuitenkin tuntuu kovin staattiselta ja turhalta, sillä pelin maailma ei tunnu kovin elävältä.

Saarta kansoittavat paniikissa kyyristelevät siviilit, mutta pääasiassa ne näkyvimmät ruohontallaajat ovat kaikki Susipoikia. Auroa on täynnä asfaltoituja kuin hiekkaisiakin kiemurateitä ja täynnä erikokoisia rakennusrykelmiä. On pienempää kylää ja muutaman rakennuksen ryhmittymää ja kaikissa hienot sisustukset ja joissain jopa uima-altaitakin. Kaikkia näitä partioimassa on yleensä Susien jäseniä. Jopa autoteilläkin partioivat herkeämättä. Vaihtoehtoisesti terroristisoltut löytyvät usein myös viidakon pimeydestä tulta yllä pitämässä, keskellä ei mitään. Miksi? No mitäpä sitä miettimään, ei muuta kuin autolla kaasu pohjassa jamppojen ylitse, jos ratin takana sattuu olemaan. Mopolla teilaaminenkin onnistuu melko hyvin.

Uskottavuuden rippeet murenevat viimeistään siinä vaiheessa, kun pelaaja kavereineen on lahdannut Auroaa hallussaan pitäviä Susi-terroristeja jo toista sataa. Siihen nippuun mahtuu raskaasti aseistettuja minigun-miehiäkin, jotka onneksi – toisin kuin voisi luulla – eivät ole mitään kivunsiedon ammattilaisia, vaan pari napakkaa pääosumaa tarkka-ampujan kiväärillä kaataa ne. Kuinka monta näitä tyyppejä tarkalleen loikkasikaan pahisten puolelle?

Guns, guns, guns

Ubisoftin aiempien samankaltaisten pelien tapaan ajoneuvojen ohella lahdattavien kohteiden ohella myös asearsenaalia on järkyttävä läjä. Käsiaseita, haulikoita, rynnäkkökiväärejä, tarkka-ampujan kiväärejä ja sen sellaista. Lähes jatkuvasti loottilaatikoista tai vihollisten jättäminä tulee vastaan uusia aseita kuin varusteitakin, aina löytyy toinen toistaan parempi ase, joka pitäisi vaihtaa vanhaksi jäävän tilalle. Pelin arvostelussa olleen ultimate editionin mukanakin tuli jo valmiiksi lisätavaraa DLC-pakettien muodossa.

Pelaaja voi vetää myös parempia kamppeitakin ylleen. Jokseenkin oudosti tavallinen pipo tai lippis on parempi suojaamaan vahingolta kuin oikea kypärä. Realistista? Asevalikoiman ohella myös niihin pultattavia lisävarusteita löytyy järkyttävät määrät paremmista lippaista, rekyyliä vähentäviin palikoihin sekä esimerkiksi kranaatinheitin -lisäosaan.

Mikäli haluaa parempaa tavaraa, eikä sellaista tule vastaan saaren lähes joka nurkasta löytyvistä loottilaatikoista tai suoraan vihollisilta, voi pelajaa ostaa parempaa kamaa myös Auroan kauppiailta. Varusteita ja aseita pelissä ostellaan Skell-rahalla, jota saadaan tavaran ohella niin ikään loottilaatikoista sekä sotilaiden taskuja putsaamalla. Summat ovat kuitenkin yleensä hyvinkin pieniä.

Boost me up, Scotty!

Ultimate Edition -arvostelukappaleessamme oli valmiiksi mukana läjä Skell-rahaa sekä vielä boosterikin, joka tuplasi kertyvän XP:n moneksi päiväksi. Ei sinänsä ihme, koska Skell-rahaa sekä XP:tä kertyy jopa boosterin kanssa hitaanlaisesti, puhumattakaan siitä mitä se olisi ilman sellaista. Raideihinkaan ei ole asiaa, mikäli varustetaso ei yllä lukemaan 150. Tähän vaaditaan kutakuinkin parinkymmenen tunnin grindaamista ja varusteiden keräilyä. Että sellaista.Näin keinotekoisesti hidastettua progressiota näkee yleensä vain freemium-peleissä, joiden bisnes perustuu esineiden/boostereiden myyntiin. Ghost Recon: Breakpoint haluaakin haaskata pelaajan aikaa oikein kunnolla ja sille on syynsä.

Malttamattomimmat pelaajat kun voivat ostaa Skell-rahaa nopeasti haamukolikoilla ja sitä kautta nostaa helposti omaa varustetasoaan. Haamukolikoita ostetaan – kyllä, arvasit oikein – oikeilla euroilla! Viidellä eurolla saa 600 Skell-kolikkoa, kympillä hurjat 1300. Pelin mukaan paras hintalaatusuhde tulee kuitenkin, jos ostat hemmottelet itseäsi ja ostat kahdeksallakympillä(!) 12000 Skell-kolikkoa. Niillä voikin sitten ostella vaikkapa pelin kalleimpia ajoneuvoja. Parhaimpiin helikoptereihinkin saa helposti tuhlattua jopa kymmenen euroa tai enemmänkin.

Pelaajan ammuskellessa Susia ja suorittaessa niin pää kuin sivutehtäviäkin, täyttyy XP-mittari lopulta, joka tuottaa aina yhden taitopisteen. Näitä päästään ripottelemaan monipuoliseen skillipuuhun ja siten parantamaan oman haamun taitoja. Jokseenkin kummallisesti taitopisteillä voidaan hankkia tavallisempiakin taitoja, kuten yökiikarit tai mahdollisuuden hypätä laskuvarjolla. Eikö näitä temppuja opeteta Ghosteille jo alokaskoulutuksessa? Erinäisten hahmon tehokkuutta pysyvästi muuttavien taitojen lisäksi pelistä löytyy erilaisia avattavia perkejä, joita voi olla käytössä kerrallaan maksimissaan vain kolme, joten vuoroteltava on, mikäli kaipaa vaihtelua. Näistä perkien sloteistakaan ei aluksi ole käytössä kuin yksi, on grindattava ja paranneltava omaa solttua, jotta voisi saada lisää perkejä ja pärjätä paremmin. Noidankehä on valmis.

Loppusanat

Pinnan alla Ghost Recon: Breakpoint on ihan asiallinen 3rd person toimintapeli laajassa pelimaailmassa. Kokemus on kuitenkin vielä tätä kirjoittaessa vähän viimeistelemätön ja pelikokemusta on pilattu ahneella monetisaatiolla ja grindauksella, ottaen huomioon senkin kuinka paljon esimerkiksi juuri pelin ultimate edition jo lähtökohtaisesti kaupassa maksaa.

Pelistä löytyy kyllä huikeita hetkiä etenkin kaverin kanssa pelattuna ja vastapainona kreisi sekoilu on hauskaa sekin. Pelaamisesta tulee kuitenkin aivan liian äkkiä saman kaavan toistamista – samanlaisia tukikohdanvaltaustehtäviä, vihollisen kuulusteluja, leirinuotioita, checkpointtia kohti navigointeja ynnä muuta. Breakpointin suurimmat ongelmat eivät ole mitään ”osaamisen puutetta”, bugeja tai vahinkoja, vaan ihan kylmiä tiedostettuja ratkaisuja pelisuunnittelussa.