Arvostellut: Mikko Kosonen, 9.maaliskuu 2013

Peliarvostelu

Tomb Raider

Pelin nimi: Tomb Raider
Alusta: XBOX360
Kehittäjä/Julkaisija: Crystal Dynamics/Eidos
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1-
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Tomb Raider kansikuva

Tomb Raider-pelisarja ja sen päähenkilö brittineito Lara Croft ovat yksiä pitkäikäisimpiä näkyjä pelien saralla, mikäli EA:n urheilupelisarjoja ei lasketa mukaan. Sarja syntyi alkujaan vuonna 1996 ja sitä on sen historian aikana kehittänyt kaksi studiota. Sarjan loi aikanaan Core Design ja kun meno alkoi näyttää heikolta julkaisija Eidoksen mielestä Angel Of Darkness -pelin myötä, vaihtui porukka Crystal Dynamicsiin.

Tätä kirjoittaessa arvostelussani on sarjan yhdeksäs peli, joka on tituleerattu yksinkertaisesti nimellä Tomb Raider, joka sekin on hyväksi havaitun Crystal Dynamicin käsialaa. Pelisarjojen ”uudelleenkäynnistys” on nykypäivänä varsinaista muotia niin elokuva- kuin pelialallakin. Hiljattain esimerkiksi Devil May Cry-pelisarja sai oman uusintastarttinsa, siinä missä elokuvabisneksessä tällaisia tapauksia ovat muun muassa Nightmare On Elm Street, Friday The 13th, sekä Fright Night – mainitakseni nyt muutaman.

Tätä nykyä Square Enixin julkaisema ja Crystal Dynamicin kehittämä Tomb Raider ei kuitenkaan ole aivan täydellinen ”buuttaus”, koska sarjan uusin peli vie seikkailun Lara Croftin menneisyyteen, aikaan jolloin hän vasta oli kasvamassa tuoksi vahvaksi, itsenäiseksi ja neuvokkaaksi aarteidenmetsästäjäksi, jollaisena hänet aiemmissa peleissä tunnetaan.

Tarina alkaa siitä, kun Lara Croft yhdessä useamman muun tutkimusryhmään kuuluvan jäsenen sekä Endurance-laivan kapteenin kanssa lähtevät merille tarkoituksenaan löytää muinainen kadonnut kaupunki ja siten sitä kansoittaneen Yamatai-heimon asuinpaikat.

Sen kummemmin mitään spoilaamatta (ja mitä ei olisi jo trailereissa näkynyt), tapahtuu kamalia ja Endurarance tuhoutuu merellä ja tutkimusryhmä haaksirikkoutuu valtavalle saarelle, joka ei olekaan aivan niin autio kuin mitä alkuun saattaisi luulla. Lara joutuu erilleen muista ja löytääkseen jälleen muut, on hänen kerta toisensa jälkeen kestettävä yhtä jos toistakin helvettiä selvitäkseen hengissä ja löytääkseen tiensä lopulta pois saarelta.

Homma ei olekaan aivan niin helppo juttu. Yamatai-kansan lukuisat ja taas lukuisat luhistumiskunnossa olevat hylätyt talojen rauniot, kallionsolat, ahtaat luolastot ja muut vaaralliset paikat vaativat paljon kiipeilyä ja miettimistä, kuinka paikasta A paikkaan B pääsee. Tämä on tuttua kaikille pelisarjan faneille ja sitä peliltä totta kai myös odotetaankin; kiipeilemistä kuin ratkottavia ongelmatilanteitakin, joissa väännellään vipuja ja muuta mukavaa. Varsinaista vipujen vääntelyä ja erilaisten avainten etsimistä, tai puuttuvien rataspyörien paikantamista on tällä kertaa onneksi melko vähän ja suurin osa ongelmatilanteista pyöriikin sen sijaan pelin hyvän fysiikkamoottorin ympärillä.

Jotta peli olisi Tomb Raider-nimensä veroinen on siellä täällä tutkittavia hautakammioita minkä lisäksi sieltä täältä löytyy myös muinaisia arvoesineitä, päiväkirjan sivuja sekä uskomattomasti jopa nykynörteille mieluisia geokätköjäkin, joista arvoesineitä voi välillä pyöritellä käsissäkin niiden autenttisuuden toteamiseksi, kun taas päiväkirjan sivut antavat pelaajalle vähä vähältä tietoa siitä mitä saarella oikein tapahtuu eri hahmojen kirjoittamina.

Ollaan ihan Lost, mutta ei kuitenkaan

Saarella nimittäin tapahtuu kummia. Se on kuin yksi laivojen ja koneiden yksi iso hautausmaa ja kovin aavemainen ja yliluonnollinen tunnelma saarella on muutenkin. Saaren tuntumaan eivät ajaudu pelkästään laivat, vaan myös lentokoneita jopa niinkin kaukaa kuin toisen maailmansodan ajalta löytyy. Välillä tunnelma onkin parhaillaan kuin jostain Lost TV-sarjan parhailta tuotantokausilta, vaikka mitään yhtä typerää Lostin kaltaista loppua ei pelissä tullakaan onneksi näkemään. Saaren salaisuus ja historia on kaiken kaikkiaan varsin mielenkiintoinen, vaikka loppua kohden tarinassa sorrutaankin ehkä turhankin yliluonnolliseen menoon.

Varsinaisen juonikuvion keskellä on Laran oma tarina – tarina selviytymisestä toinen toistaan uskomattomimmista tilanteista, jonka päätteeksi hänestä kuoriutuu se seksisymboliksikin joskus sanottu aarteidenmetsästäjä. Laran tarina pelissä on uskottava – mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Siinä vaiheessa, kun tyttö on pudonnut noin kaksikymmentä kertaa kivipohjan päälle, lyönyt päätänsä, katkaissut kylkiluunsa monen kertaan, saanut nuolen ja ties mitä muuta jalkaansa, voi vain ihmetellä, että miten ihmeessä sitä energiaa jaksamiseen Laralta enää löytyy. Toki, kyseessä on loppujen lopuksi vain pelkkä videopeli, mutta jos selviytymistarinasta on tarkoitus luoda realistisen uskottava, tulisi näitäkin seikkoja miettiä.

Siksikin, että sarjalle ominaiseen tapaan Laran riesana eivät ole pelkästään kuolettavat kuilut, sortuvat rakennusten rauniot, tai jumissa olevat muinaiset kahvat joiden kanssa yrittää temppuilla. Saarta asuttaa muinaista aurinkokuningatarta palvova hullu lahko, jonka riveistä löytyy miestä enemmän kuin sielu sietää. Lara ja hänen matkakumppaninsa joutuvatkin alati näiden kynsiin ja pinteeseen. Vaikka Laralla onkin saarella mukana muita Endurancelta selvinneitä ystäviään, joutuu tyttö tekemään kaiken työn ihan yksin – vaikka ei vielä tässä vaiheessa itsekään ole mikään ekspertti todellisen vaaran uhatessa. Pelattavuuden vuoksi tässä ratkaisussa toki on järkeä (kukapa sarjan fani haluaisi tekoälykavereita vierelle roikkumaan), mutta jälleen kerran tarinan osalta tämä asia tuntuu pelkästään nololta.

Onkin onni onnessa, että jo nuorena Lara on näköjään taitanut kaikenmaailman aseiden ja jopa jousipyssynkin käytön, koska aseita pelissä todella tarvitaan puolustautumiseen lahkolaisilta. Pistooli, rynnäkkökivääri, haulikko, konekivääri, kuin pääasiassa kiviseinien kiipeilemiseen tarkoitettu hakkukin auttavat tässä asiassa varsin tehokkaasti. Laran klassisia tuplapyssyjä halajava joutuu odottelemaan tilaisuuttaan aivan pelin loppumetreille. No, ehkä seuraavassa pelissä sitten.

Jos tarjolla oleva tulivoima ei tunnu riittävän, ei hätää – keräilemällä tapetuilta lahkolaisilta, tapetuilta villieläimiltä sekä siellä täällä lojuvista puulaatikoista tarpeellista ”roinaa”, kertyy Laran taskujen pohjalle eräänlaisena valuuttana toimivaa salvagea, jolla aseita voidaan parannella entisestään valmiiksi kyhättyjen leirinuotioiden äärellä. Vihollisten tappamisesta erilaisin konstein sen sijaan kertyy kokemuspisteitä. Pääosuma aseella, hakku päänuppiin kuin vihollisen listiminen räjähtävän tynnyrin viereen ovat kaikki tapoja, joiden avulla tienaa hitusen enemmän XP:tä.

Kun kokemusmittari on täynnä, nousee Laran hahmotaso ja silloin saa käytettäväkseen yhden taitopisteen, joita voidaan ripotella Laran selviytymis, metsästys -ja käsirysytaitojen ylle. Metsästystaitoja ei juurikaan koko pelin aikana tarvita, sillä Lara mainitsee ”nälästään” tasan yhden kerran pelin aikana, jolloin on tapettava yksi kauris päästäkseen eteenpäin. Kokemuspisteitä kuitenkin ehtii kertyä pelin kuluessa sen verran paljon, että lähestulkoon kaikki kolme eri taitokategoriaa saadaan päivitettyä maksimiksi. Aseisiin saadaan lisää tarkkuutta ja niiden rekyyliä vähennettyä, minkä lisäksi esimerkiksi rynnäkkökivääriin saa pultattua kakkostoiminnoksi kranaatinheittimenkin(!) ja jousipyssyyn tulinuolet.

Laran saadessa uusia aseita, päivitellessä niitä kuin kehittyessä hahmonakin tuovat kaikki toki pientä lisämielenkiintoa pelaamiseen, mutta jotenkin tuntuu, että tällainen Call Of Duty-henkinen tasoissa nouseminen ja aseiden paranteleminen on vähän ylimääräistä, eikä välttämättä edes tarpeellistakaan. Toisaalta, kyseessä on julkaisija Square Enix, jonka alaisuudessa jopa uusin Hitman-pelikin sai pakollisia toimintakohtauksia.

Crystal Dynamicsin tuoreimman Tomb Raiderin yksinpelikampanjan parhaita hetkiä ovat ehdottomasti saaren tutkaileminen, maisemien ihaileminen kuin myös vaikeista paikoista selviäminen sekä ongelmien ratkonta. Välillä kiipeillään pelkin käsin ja välillä käytetään hakkua kivipintoihin. Pelin kuluessa jousipyssykin ehtii kehittyä siihen malliin, että sillä voidaan ampua köysisiltoja tiettyihin ennalta määrättyihin objekteihin, joita pitkin Lara voi itsensä hivuttaa ylös tai vaihtoehtoisesti laskeutua alas.

Pelikohtauksista mieleen ehkä pysyvimpinä jäivät öinen lahkolaisten partioima metsätaipale, jonka lävitse Laran kannattaa yrittää hiiviskellä piileskellen pusikoissa ja nuolilla äänettömästi yksitellen vihollisia napsien. Toinen oli saaren rannan tuntumassa tapahtuva seikkailu laivan raadoista toiseen. Tietyn paikan saavuttamiseksi. Peli on tällaisia ikimuistoisia hetkiä (ja välillä erittäin hektisiäkin sellaisia) käytännössä pullollaan, eikä Laran kovin montaa kertaa anneta pelin aikana hengähtää. Yhtenäistä, yhden elokuvamaisen selviytymiskokonaisuuden tunnelmaa vahvistetaan lataustauottomalla pelattavuudella, joka tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Max Payne 3-pelin tapaan pelialueet ladataan välianimaatioiden aikana niiden taustalla.

Lara ”koston enkeli” Croft

Välillä tunnelmaa kuitenkin onnistuu latistamaan pelin toinen pääosio, eli vihollisten kanssa napit vastakkain oleminen. Vihollistekoäly sinänsä on ihan siedettävää tasoa ja jopa helpoimmalla vaikeustasolla vastustajista saa aikaiseksi toimivia tulitaisteluitakin, joista ei noin vain läpi juosta, mutta en usko hirveästi valehtelevani, kun väitän, että uudessa Tomb Raiderissa Laran räiskimä body count pelin päättyessä on isompi kuin yhdessäkään aiemmassa sarjan pelissä yhteensä.

Yleensä peli soljuu eteenpäin niin, että ensin on hieman kiipeilemistä ja tutkailua sekä mahdollista esineiden löytämistä, ammusten täydennystä sekä löydettyjen hautakammioiden vapaaehtoista tutkailua. Näiden jälkeen sitten ollaankin jonkin aikaa taas laatikoiden ja muiden suojien takana kyyhöttämässä kuin Gears Of War-peleissä ikään.

Vihollisia vyöryy päälle laumoittain ja määrä korvaa jälleen kerran laadun. Eivät viholliset kauaa jaksa omien suojiensa takana nojailla, kun usein jo lähtevät juoksemaan suoraan kohti. Hienona yksityiskohtana jotkin vihollistyypit osaavat Laran itsensä tapaan ampua tuolinuolia, mutta myös heitellä dynamiittipötköjä melko tehokkaasti sinne missä pelaaja kulloinkin pitää tulisuojaa savustaen pelaajan ulos.

Vaikka niin lähi- kuin kaukotaistelukin toimii erittäin hienosti ja kontrollit ovat pelin muiden toimintojen tapaan erinomaista sorttia, ampuu kirjaimellisesti toiminta välillä todella pahasti ylitse. Laran elämänsä ensimmäinen muka-vaikeaksi ja henkisesti raastavaksi tehty tappokin unohtuu nopeasti tytön mielestä. Sen jälkeen kaikki saarella majaansa pitävät ränsistyneet pitkätukkaiset ja pipopäiset lahkolaisukot saavatkin kuulla povekkaasta brittitytöstä – sen ensimmäisen ja viimeisen kerran. Onkin kai täysin mahdotonta olettaa, että tänä päivänä voitaisiin ylipäätään julkaista peliä ilman väkivaltaa ja ammuskelua – tai ylipäätään sellaista Tomb Raider-peliä, jossa ainoa vihollinen kuilujen ja rotkojen ohella olisivat villieläimet ja Laralla aseenaan vain pelkkä jousipyssy ja kenties puukko (tai se hakku).

Huvittavaa vihollisten sijoittelussa pelin tapahtumapaikkana toimivalla mukavankokoisella saarella on se, että vaikka kuinka vaikean mahdottomalta ja kunnon kiipeilyvälineitä vaativalta jonnekin kiipeäminen pelatessa näyttäisi, löytyy aina – vaikeakulkuisimmastakin paikasta – se muutama hassu keskenään nuotion äärellä rupatteleva lahkolainen odottamassa Laran saapumista. Kysymys ”millä taidoilla ja välineillä ne sinne kiipesivät?” tulee väistämättäkin aina ensimmäisenä mieleen.

Silloin kun pelaaja ei ota mittaa kynsin ja hampain aseistautuneista ”entisistä miehistä” (kuitenkin kyseessä on raakalaisista, jotka kaikki yrittävät joukolla tappaa yhtä tyttöraukkaa) on pelissä ehdotonta tekemisen meininkiä maisemia tutkaillessa ja jollain tapaa jopa sitä ihan ensimmäisen Tomb Raider-pelin tietynlaista ihastelun tunnetta. Tähän osaltaan vaikuttaa se, että peli on jumalaisen kaunis ja yksityiskohtaisella grafiikalla varustetut, laajat ja kovin eläväiset, erilaisilla arvaamattomilla sääolosuhteilla maustetut maisemat toimivat pelikenttänä todella hienosti. Eikä se Larakaan näytä lainkaan pahalta. Rintavarustus on muutamien aiempien pelien tapaan hillityn realistista ja Laran uusi lookki toimii näin kokonaisuutena uskottavuutensa osalta muutenkin.

Uskottavuuden lisäksi Laran ulkoinen olemus muuttuu mitä pidemmälle tarinan parissa mennään. Naarmuja ja ruhjeita syntyy pysyvästi hänen iholle, kuin myös housut ja paita saavat vähän repeytymiä osakseen – kenenkään on kuitenkaan syytä tästä innostua, sillä repeytyminen on varsin maltillista. Pelin yksi muistettavimpia hetkiä on kun Lara putoaa luolan pohjalle, ruumiinosien muodostamaan ”verijokeen”, josta hänen pitää kahlata itsensä takaisin maan pinnalle soihdun valaistessa tietä, tytön ollessa kauttaaltaan veren peittämänä ihoa ja vaatteita myöten. Joku on selkeästi katsonut varsin näppärän The Descent-elokuvan…

Hahmosta, sen rankoista kokemuksista sekä niistä selviytymisestä välittää keskivertotoimintapelin hahmoa enemmän. Lieneekö sitten syynä se, että kyseessä on lähes ainoa toimiva videopelien naissankari. Sinänsä tämähän kuulostaa hieman ironiselta, sillä Tomb Raider-pelejä on jossain määrin aina pidetty vain tekosyynä tuoda ruudulle voihkiva isotissinen naishahmo. Toisaalta, Laran ystävistä (edes niistä naispuolisistakaan) ei juuri jaksa tarinan aikana välittää, joten sanoisin kuitenkin, että hahmoon on saatu puhallettua tällä kertaa aiempaa enemmän syvyyttä syvemmän tarinan myötä.

Lara ei ole vähäsanainen, vaan sanoo mitä hänen mielessään on. Olipa se sitten yksin mietiskelyä ääneen jossain luolassa, nuotion äärellä mietiskellen, ystäviään puhutellessa tai pahiksille huutaessa. Hahmon uskottavuudessa toki auttaa myös sen taustalta löytyvä ääninäyttelytyökin. Brittiläinen, muun muassa Californication, True Blood, sekä Grayn Anatomia TV-sarjoissa pikaisesti nähty Camilla Luddington hoitaa homman hienosti ja tunteella kotiin. Luvassa on sitä ähinää, mutta dramaattisina hetkinä myös itkua, sekä aidolta kuulostavaa tunteikasta eläytymistä tapahtumiin. Muutkaan ääninäyttelijät eivät ole huonoja, vaikka vähän Luddingtonin varjoon jäävätkin. Toimiva taustamusiikki ei turhaan sotke pelin tunnelmaa ja se muuntuu sopivaksi sen mukaan mitä pelissä milloinkin tapahtuu, mutta ei missään vaiheessa nouse äänityöskentelyn päälle. Hyvä niin.

Näin loppujen lopuksi itselleni jäi varsin hyvä maku pelistä suuhun, vaikka tarina ampuukin hieman yli yliluonnollisuutensa kanssa, viholliset välillä naurattavat syystä tai toisesta ja jatkuva ammuskelu saa välillä unohtamaan, että kyseessä todella on uusi Tomb Raider-peli, painavat omassa henkilökohtaisessa vaakakupissani pelin hyvät puolet kuitenkin sen verran paljon enemmän, että näitä asioita jaksaa sietää hamaan loppuun saakka.

Kestoltaan Tomb Raiderin tarina oli yllättävän riittoisa: jokaisella kerralla, kun luuli tarinan jo olevan ohitse, lähetti peli Laran uudelleen jonnekin, kauas (ja korkealle vuoristoon) ystävistään näiden jäädessä grillailemaan rannalle. Yksinpeli oli sanalla sanoen mielestäni sopivan pituinen. Ensimmäisen läpipeluun jälkeen tarjoutuu mahdollisuus palata omassa rauhassaan takaisin yksinpelin pariin keräämään ja tutkimaan kaikki mikä tutkimatta ja keräämättä jäi. Oma läpipeluuprosenttini oli vain 65%, siispä hautakammioita, päiväkirjan sivuja, geokätköjä ja muita aarteita jäi löytymättä. Ensimmäisen peluun aikana löytyviä leirinuotioita – joissa taidot ja aseetkin päivitellään – voi käyttää pikasiirtymispisteinä nuotiolta toiselle. Erittäin kätevää uudelleenpeluun aikana, sillä pelin saari on siis isokokoinen.

Uudelleen peluun arvoa yksinpelistä siis löytyy, mutta lähinnä vain niille perfektionisteille, jotka haluavat välttämättä kerätä kaiken mahdollisen. Täyttävämpää jatkumoa kaipaaville on tarjolla Live-moninpeli. Mukaan on läntätty neljä pelimuotoa ja viisi karttaa. Pelimuodoista deathmatch on ainoa sooloilumuoto, kun taas team deathmatch, rescue ja cry for help ovat tiimipohjaisia, neljä vastaan neljä -tyyppisiä pelimuotoja.

Oman hahmonsa saa valita kahdestatoista erilaisesta hahmosta, mutta jotta moninpelistäkään ei puuttuisi Call Of Dutyn-meininkiä, ovat pelissä mukana XP:n keräys, tasonnousut sekä aseita koskevat loadoutit sekä aseisiin saatavat erikoisominaisuudet. Tasojennousua vaaditaan, sillä suurin osa pelihahmoista, aseista sekä aseiden päivityksistä on lukkojen takana tiettyyn tasoon asti. Mikäli haluaa pelata itse Laralla moninpelissä, on ensin saavutettava moninpelin maksimitaso (60) ennen kuin näin voi tehdä. Kunpa edes joku joskus suunnittelisi moninpelinsä eri tavalla…

Koko moninpelin suurin heikkous onkin se, ettei se yllätä ketään. Esimerkiksi pelikartat ovat toimiviksi suunniteltuja, mutta eivät sitten olekaan mitenkään erikoisia. Hahmot voivat kiipeillä rajoitetusti tietyistä kielekkeistä hakeakseen parempaa ampumapaikkaa, minkä lisäksi yksinpelistä tuttuja köysiratoja löytyy kustakin kartasta ja niitä voi käyttää moninpelin temmellyksessä nopeina oikopolkuina liikkumiseen. Näiden ja 3rd person kuvakulman, sekä asevalikoiman ohella peli ei kuitenkaan juurikaan muistuta ”Tomb Raider-moninpeliä”. Kyseessä voisi olla moninpeli ihan mistä tahansa toimintapelistä. Hahmot liikkuvat kaiken lisäksi puolet hitaammin kuin Lara yksinpelissä.

Olipa pelimuoto sitten mikä tahansa, on aina tarkoitus estää toisia ja ampua toiset hengiltä. Moninpelissä vastakkain ovat selviytyjät, johon kuuluvat Laran hahmon lisäksi hänen ystävänsä Endurancelta. Langan toisessa päässä ovat ilkeät lahkolaiset.

Ainoastaan rescue ja cry for help vaativat jonkinlaista selittämistä. Rescuessa ideana olisi, että selviytyjät noukkivat ensiapulaukkuja ja vievät ne määrättyyn paikkaan. Lahkolaiset estävät. Cry for helpissä selviytyjät yrittävät domination-henkisesti aktivoida ja pitää vallassaan mahdollisimman montaa radiosignaalia. Lahkolaiset yrittävät sammuttaa ne.

Molemmassa pelimuodossa lahkolaisilla on yksi etu puolellaan: selviytyjillä on tilillään 20 elämää matsin alkaessa. Jos nämä kaikki menevät pelaajien syntyessä uudelleen kentälle, häviävät selviytyjät. Toki selviytyjien voittoon riittää myös pelikellon nollautuminen esimerkiksi cry for helpissä, silloin kun tilanne on suotuisa.

Pelaajia Livestä kyllä tuntui löytyvän pelimuodolle kuin pelimuodolle, mutta osassa peleistä tuntui olevan hieman viivettä ja siten sinne tänne poukkoileviin vastapuolen pelaajiin oli mahdotonta osua.
Muutoinkaan jo melko vanhahtava 4 Vs. 4 moninpeli erittäin kompakteilla kartoilla ei ole mikään uusi ja tuore juttu – ei vaikka sen Tomb Raider-voilla paistaisi. Jonkinlainen vuorikiipeileminen yhteistyössä kavereiden kanssa tai vaikkapa yhdessä luolastojen tutkiminen ja vaarallisten eläinten taltuttaminen voisi olla vaihtelua?

Ei sillä, etteikö mikä tahansa moninpeli lisäisi pelin kuin pelin elinikää ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes pelaajat ovat linjoilta kaikonneet, mutta kyllä ainakin tämänkertainen arvosana tulee lähes yksinomaan yksinpelille ja siksi jäänkin erittäin suurella mielenkiinnolla odottamaan mihin Crystal Dynamics pelisarjan tästä seuraavaksi vie. A Survivor Is Born…

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus