Transformers - Devastation arvostelussa

Surkeaakin surkeammat lisenssipelit ovat ilmiö, josta on päästy viimeisen kymmenen vuoden aikana onneksi enimmäkseen eroon. Jos haluaa nähdä 80-luvun lapsosten kärvistelevän vielä tänäkin päivänä jälkihäpeässä, niin Michael Bayn Transformers ja siitä poikineet sysihuonot lisenssipelit ovat oivaa suolaa haavoille. Voin vaan kuvitella sitä kokaiinikasaa, jolla Hollywood-tuottajat on saatu kuvittelemaan autoksi muuntautuvien robottien kelpaavan aidosti mihinkään muuhun, kuin itseironisen nostalgian hengessä tehtyyn 80-lukulaiseen animaatioteokseen. Onneksi edes japanissa on ymmärretty asia oikein ja Platinum Gamesin Transformers – Devastation, onkin kevennetyistä budjettiraameistaan huolimatta parasta mitä Transformers-lisenssillä on tehty liki kolmeen vuosikymmeneen.

Transformers – Devastation on siis alkuperäisen 80-luvun animaatiosarjan hengessä toteutettu taistelupainotteinen toimintaseikkailu. Mekaniikoiltaan se muistuttaa läheisesti japanilaisia mättöpelejä, kuten Devil May Cry:ta tai Platinum Gamesin omaa Bayonettaa, eli pääpointti on pikemminkin mätkiä vihollisia turpaan nappulat sauhuten kuin ihastella maisemia. Pelaajan suoriutumista arvioidaan kouluarvosanoin ja peli päästää aina silloin tällöin tutkimaan näennäisen avoimia ympäristöjään uusien varusteiden sekä kokemuspisteiden toivossa. Pohjimmiltaan kupletin juoni piilee kuitenkin iskujen, ajoitusten sekä fysiikkaa uhmaavien liikesarjojen hyvässä hallinnassa.

Pelin juoni on arvatenkin täysin toissijainen, mutta temaattisesti 80-luvun Transformers istuu japanilaisten älyvapaaseen tappelukonseptiin kuin nyrkki silmään. Tarina menee lyhykäisyydessään niin, että Megatronin johtamat Decepticonit saavat käsiinsä teknologiaa, jolla muovata maapallosta uusi koti menetetyn Cybertronin korvikkeeksi, mutta hyveellisille Autoboteille moinen ihmiskunnan kustannuksella tehtävä transformaatio ei tietenkään passaa. Alkuperäisten ääninäyttelijöiden ja piirroselokuvamaisten pätkien siivittämä tarina on tietenkin pelkkä hävytön tekosyy marssittaa ruudulle maksimaalinen määrä toinen toistaan legendaarisempia Transformers-hahmoja, mutta nostalgianälkäisille se on kuin lapsuuden herkuilla ladattu buffetpöytä.
Nostalgia ei ole kuitenkaan Devastationin ainoa valtti, vaan pelimekaniikoissa nähdään Platinum Gamesia parhaimmillaan. Parilla lyöntinapilla näpyteltäviä komboja höystetään ajoitusta ja pelisilmää vaativilla erikoisiskuilla sekä väistöillä. Oikea-aikainen harppaus pois nyrkin tieltä hidastaa aikaa ja spesiaalilyönnit tekevät pahaa jälkeä isompaankin viholliseen. Näppäriä ovat niin ikään transformaatioliikkeet, jossa otetaan ensin kunnon vauhdit autona ja muututaan juuri ennen törmäystä takaisin robottimuotoon. Tekoäly on jo keskimmäisellä vaikeustasolla täysin armoton satunnaisille nappulanrämpyttäjille, mutta oikeaan rytmiin pääseminen ei lopulta ollut kovin vaikeaa. Ongelmia aiheuttivat lähinnä tietyt loppuvastustajat ja kerran tai kaksi sain pataani väärään suuntaan sojottavan kameran takia. Kaikkiaan taistelut tuntuivat kuitenkin pääosin varsin nautinnolliselta yhdistelmältä taitoa, tyyliä ja vähän tuuriakin.

Tappeluiden väliin lomittuu hieman puolivillaiseksi jääviä tasohyppely- ja ammuskelukohtauksia, sekä kiitettävän monipuolista hahmonkehitystä. Autobottejaan pääsee parantelemaan erilaisilla taitobonuksia avaavilla modipiireillä sekä kunnioitettavan laajalla arsenaalilla lähitaistelu- ja ampuma-aseita. Modeja saa luotua rahaa vastaan pienellä alipelillä ja ylimääräiset aseet voi pultata hyökkäysbonusten toivossa kiinni toisiinsa. Lisäksi pelattavilla roboteilla on liuta pelattavuuteen vaikuttavia perustaitoja, jotka kehittyvät rahalla ja hyvällä pelaamisella. Niille, jotka pitävät japanilaisten roolipelien loputtomasta taitojen, varusteiden ja pelityylien optimoinnista, on Transformers – Devastationilla paljonkin annettavaa.

Roolipelielementit lisäävät uudelleenpeluuarvoa ja kompensoivat mainiosti sitä tosiasiaa, että Devastation on kertakokemuksena lyhyt. Lopputekstit rullaavat reippaasti alle kymmenen tunnin, eikä yksittäisiin taisteluihin keskittyvässä haastemoodissakaan olisi sellaisenaan aivan loputtomasti pureskeltavaan. Pelin matala budjetti näkyy paitsi pituudessa, myös tasosuunnittelussa. Miljöötyyppejä on oikeastaan vain kaksi ja vaikka kartat ovat näennäisestä avoimuudestaan huolimatta hieman mielikuvituksettomia ja klaustrofobisia. Lisäksi pelillä on paha tapa kierrättää samoja sijainteja läpi tarinan.

Visuaalisesti Transformers – Devastation tarjoilee enemmän tyyliä kuin tekniikkaa. Polygonimäärät ovat vaatimattomia ja ympäristöt melkoisen primitiivisiä nykypelien pumpulissa kasvaneille, mutta on vaikea leikkiä tyytymätöntä kun visuaalinen ilme muistuttaa 80-lukulaista animaatiosarjaa. Ei kuitenkaan kannata odottaa mitään sellaista, mitä ei olisi periaatteessa voinut nähdä jo edellisen polven konsoleilla. Äänipuoli tuntuisi olevan suurin piirtein kunnossa. Alkuperäiset ääninäyttelijät tekevät moitteetonta työtä rooleissaan ja tyyliin sopivalla tavalla korni 80-lukulainen sukkahousuhevi vinkuu taustalla. Bonuspisteitä heruu alkuvalikoissa rullaavasta sankarillisesta teemakappaleesta.
Transformersin lisenssipelihistoria on niin karmaiseva, että Transformers – Devastation onnistui hieman lo-fi -otteestaan huolimatta ylittämään odotukset moninkertaisesti. Eniten tämä kolahtanee niille, jotka tykkäävät Bayonettan ja Devil May Cryn kaltaisista japanilaisista brawlereista, mutta nostalgiatripistään pääsevät toki nauttimaan nekin 80-luvun lapsoset joille genre ei ole entuudestaan tuttu. Transformers – Devastation ei pelinä edusta aivan viimeistellyintä ja hiotuinta timanttia, mutta varsin viihdyttävää ja rakkaudella tehtyä robottimäiskettä kuitenkin.