Ei ole yllätys, että uuden Transformers -elokuvan pohjalta julkaistaan peli, juuri sen jälkeen kun itse elokuva on pyörinyt jo jonkin aikaa elokuvateattereissa. Transformers perustuu Hasbron luomaan lelusarjaan, josta myöhemmin tehtiin myös animaatiosarjojakin. Suuren suosion saavuttaneet autoiksi muuttuvat robotit, eli Transformersit, ovat pysyneet monen 80-luvulla nuoruutensa viettäneen ihmisen mielessä, aina tähän päivään asti.
Transformers on brändi, joka jakaa ihmisten mielipiteitä; siitä joko tykkää tai ei. Kaikesta huolimatta, on melkoinen saavutus nousta lelusarjasta elokuvaksi, ihan jatko-osan merkeissäkin vielä, sekä peleiksi asti. Aikaisempi Xbox 360:lle julkaistu Transformers: The Game ei pahemmin säväyttänyt, mutta kuitenkin oli kohtalainen tekele, joskin itseään toistava.
Samaa voi odottaa myös Transformers: Revenge Of The Fallen -peliltä. Elokuvan tapaan, Transformersit palaavat maahan sotimaan omasta olemassaolostaan. Autobotit liittoutuvat ihmisten kanssa, Optimus Primen johdolla, taistellakseen pahat Decepticonit pois maapallolta. Tarina mukailee elokuvan tapahtumia ainakin tapahtumapaikkojen osalta, sillä allekirjoittanut ei itse ole elokuvaa nähnyt. Yhtäläisyydet pelin ja elokuvan välillä jäävät täten oudon vähäisiksi, siitäkin huolimatta, että kyseessä on pelin nimen perusteella elokuvasta tehty tuotos. Elokuvan katsoneille tämä saattaakin olla pienoinen pettymys.
Transformers -sarjan molemman puolen robotit ovat pelissä edustettuna; hyvyyden puolesta taistelevat Autobotit ja vastapuolella ovat ilkeät Decepticonit. Pelin tehtävät alkavat tutoriaalilla, jossa opetetaan bottien perusliikkeet, kuten ampuminen, hyppiminen ja autoksi muuttuminen ja lentäminen. Kaikki näppäinyhdistelmät on saatu pysymään suhteellisen simppelinä, vaikka niihin tietysti menee hetki tottuessa. Esimerkiksi autoksi muuttuminen hoituu yhdellä nappulalla ja tästä muodosta on sitten helppo suorittaa vaikka korkea loikka. Tätä kikkaa tuleekin usein käytettyä, jos välimatkat ovat pitkiä ja edessä on esteitä, tai haluaa hyppiä vaikkapa katolta toiselle.
Kaikilta muilta osin koko autoksi muuttuminen on toteutettu aika huonosti. Oikeaa liipaisinta täytyy pitää pohjassa, joten autoa ei voi pysäyttää lainkaan. Jarru löytyy, mutta sekään ei autoa pysäytä täysin, vaan kyseinen nappula (LT) toimii eräänlaisena käsijarruna, joka avittaa mutkissa. Vauhtia saa vähennettyä kun painaa liipaisinta herkemmin, mutta hankalaksi se menee taistelun tiimellyksessä. Peruutustakaan ei ole, joten usein tulee jumitettua seinässä. Autona taistelemisen kehnohko toteutus syö hieman koko Transformersin ideaa ja pelin tunnetta. Botit ovat vain holtittomia ohjuksia, mitkä sinkoilevat pelin kentillä. Osa alueista on kuitenkin hieman avoimempia, joissa autona kulkeminen toimii paremmin. Sen sijaan Breakawaylla, sekä Decepticonien Grindorille on onnistuttu luomaan lentäminen hienosti, vaikka tämä jälkimmäinen kyllä tuntuu vaikealta omaksua, lentokorkeutta kun säädetään erikseen oikeasta tatista, siinä missä Breakawayn lentokonemuodossa homma hoituu vasemmalla tatilla.
Pelin hahmoilla on jokaisella omat erikoiskykynsä joita voi käyttää Y-näppäimellä. Esimerkiksi Bumblebeen erikoisuus on lähellä olevien vihollisten pökerryttäminen, kun taas Optimus Primella on suojakilpi, mikä myös nostaa hetkellisesti melee tuhoa. Decepticonien erikoiskyvyt eivät oikein eroa Autobottien kyvyistä, mikä on harmi. Muutenkin nämä erikoiskyvyt tuntuvat jäävän useimmiten käyttämättä, kun ei kerkiä huomata sen olevan taas valmiina. Näiden kykyjen lisäksi on myös eräänlainen boost -tila, joka antaa hetkellisesti suojakilven ja nopeuttaa robottien kaikkia toimintoja, kuten ampumista. Saavuttaakseen tämän raivotilan, täytyy botin saada tarpeeksi osumaa.
Aseilla ampuminen toimii kohtalaisesti, vaikka tähtääminen on vaikeaa, jopa tähtäyksen avustuksen ollessa päällä. Transformersien aseissa on tietenkin eroja, aina sen mukaan, mihin tietty robotti on erikoistunut. Bubblebee on selkeästi autobottien nopein kaveri, Optimus Prime tykkää käyttää melee hyökkäyksiä ja Ironhide antaa aseiden mielellään hoitaa homman. Sama balanssi säilyy myös Decepticonien Transformers -roboteilla. Jokaisella Transformersilla on kaksi asetta käytettävissään, joihin pääsee käsiksi LT -näppäimellä ja räiskiminen onnistuu RT:llä. Asetta voi vaihtaa RB:llä, mikäli kulloinkin käytössä olevassa aseessa ei tunnu olevan riittäväksi tehoa.
Pyssyt ylikuumenevat käytettäessä, mutta kun toinen käy kuumana, voi huoletta vaihtaa toiseen. Kuumenemiseen voi myös vaikuttaa energoneilla, joita saa jokaisesta tapetusta vihollisesta. Näitä energoneita voi kuluttaa aina tehtävien jälkeen komentokeskuksessa erilaisiin parannuksiin. Kaikkiaan näitä parannuksia on yksitoista ja jokaisessa parannuksessa on kolme palkkia johon kuluttaa energoneita, joten tuhlata kyllä saa, jos mielii täyttää kaikki palkit jokaisesta.
Kentistä saatuun energonien määrään vaikuttaa myös tehtävän läpäisyyn kulutettu kokonaisaika, sillä mitä nopeammin pelaa tason läpi, sitä paremman mitalin saa. Kaikkiaan näitä mitaleita on neljä, joista parhaimmasta huonoimpaan on platina, kulta, hopea ja pronssi. Aikaa saa parannettua etsimällä piilotettuja symboleita, joita on viisi kappaletta ja ne ovat sinisiä tai punaisia, riippuen siitä pelaako hyviksillä vai pahiksilla. Jokainen kerätty symboli pysäyttää ajastimen kymmeneksi sekunniksi, jonka jälkeen kello lyödään taas käyntiin.
Revenge of The Fallen sisältää molemmilla kampanjoilla neljätoista aluetta, joissa on 23 tehtävää. Nämä tehtävät käydään aina järjestyksessä, ainakin se alueen ensimmäinen, sillä se riippuu aina tehtävästä saadusta mitalista, että kuinka monta missiota ja aluetta avautuu tutkittavaksi lisää. Tehtävien suunnittelu on aika heikoilla jäillä, puhumattakaan siitä, että molemmilla kampanjoilla ne ovat identtiset. Jopa videot ovat samat, ainoastaan väri on muutettu ja ääni! Vaihteluakin olisi kaivannut hieman enemmän, sillä suurimmaksi osaksi peli on vain jatkuvaa vihollisten räiskimistä, mitä nyt välissä käydään pelastamassa siviilejä ja viedään ne turvaan, vahditaan saattuetta, tai kytketään laitteita päälle.
Toistuvien samanlaisten tehtävien tahkoamisen lisäksi päänvaivaa aiheuttaa tekoäly, josta kuitenkin on vaikea sanoa, että onko se täysin huono, vai onko se vain liian älykäs. Usein kun lähestyy vihollista, joka heiluu talon katolla, lähtee tämä samantien pakoon, muuntautuu autoksi ja liikkuu taas sopivan etäiselle katolle. Tästä seuraa aina turhauttava kissa ja hiiri -leikki, kun koittaa piestä robotit romuksi ennen kuin ne pääsevät pakoon. Pientä bugitustakin löytyy, sillä vihulaiset voivat esimerkiksi jäädä jumittamaan kulmikkaan peltikaton viereen, kun koittavat hypätä sen päälle. Harmiton kömmähdys, mikä pistää hymyilyttämään, eikä näitä usein käy, mutta kyllä se aina harmittaa kun tällaisia tapauksia näkee.
Moninpelikategoriat ovat tuttuja monesta muusta pelistä, eli valittavina on ranked ja player matsit. Pelimuotoja on viitisen kappaletta, jotka käsittävät tietenkin perinteiset deadmatch ja team deadmatch -pelimuodot, joissa tapellaan joko kaikki kaikkia vastaan tai tiimeittäin. Hieman erikoisempi on one shall fall -muoto. Tässä pelissä riittä, että saa vastustajan johtajan nurin, eli joko Optimus Primen tai Megatronin. Mikäli pelaaja on johtajan saappaissa, hän ei synny pelialueelle uudestaan jos sattuu kuolemaan, mutta elossa ollessaan voi tiirailla kartasta vastustajapuolen johtajan sijaintia.
Control points -moninpelimuoto on eräänlainen aluevaltauspeli. Tehtävänä on hallita viittä eri kentällä olevaa pistettä, joista keskimmäiset on otettava haltuun ensin. Tämän jälkeen sitten siirrytään järjestyksessä valtaamaan toisia paikkoja. Kun pisteen on saanut haltuunsa, sitä ei voi vallata kymmeneen sekuntiin uudestaan. Battle of The shards on viimeisin näistä viidestä moninpelimuodosta, eikä tämäkään mitenkään hirveän ihmeellinen ole, sillä se muistuttaa tavanomaista lipunryöstöä. Tarkoituksena on saada Allsparkin osat haltuun.
Moninpeleihin on valittavana viisi pelikenttää, jotka eivät kuitenkaan mitään ?ooh!? huudahduksia saa aikaiseksi, vaan menevät samaan kastiin yksinpelin tehtäväkarttojen kanssa. Ne pelaajat keneltä löytyy kavereita, joilla on myös kyseinen peli, voivat lyöttäytyä yhteen ja taistella samalla pelikentällä, sillä moninpelin luonut henkilö voi asettaa tietyn määrän varattuja paikkoja, aina seitsemään asti. Aikarajankin saa venytettyä 20 minuutin mittaiseksi parhaimmillaan, josta kyllä voi tulla hyvinkin pitkät taistot, jos vielä säätää erämäärän maksimiin kymmeneen. Yksinpeliä viihdyttävämmäksi moninpelissä tekee tietenkin se, että vastassa on muita ihmisiä, mutta vielä sekin, että voi valita itselleen kumman puolen transformersin vain haluaa. Valittavana on nimittäin viisitoista bottia, aina Optimus Primestä lentokykyiseen Megatroniin. Siinäkin riittää tekemistä jos haluaa saada itsensä Liven kautta näkyvälle listalle.
Yksinpelissä mielenkiintoisin lisäys ovat ?saavutukset,? joita suorittamalla saa auki peliin piilotettua lisämateriaalia, kuten vaikka alkuperäisestä animaatiosarjasta tuttuja jaksoja, suoraan 80-luvulta ja samalla laadulla. Tämä varmasti lämmittää vanhempia pelaajia, jotka teininä katselivat innoissaan uutta Transformersin jaksoa tiukasti naama televisioon liimautuneena. Kaikki muu lisämateriaali sitten tuntuukin hieman turhemmalta, vaikka luonnoksia pelin roboteista onkin kiva katsoa, mutta pelin välianimaatioiden laittaminen lisämateriaaliksi oli täysin turhaa. Välihöpötykset ovat muutenkin turhia, kun Autobotit ja Decepticonit heiluttelevat vain raajojaan maapallohologrammin ympärillä. Näiden tilalla olisi voinut olla kohtauksia elokuvasta, jotta Transformers -leffoista pitävät nuoret olisivat enemmän koukussa peliin, koska sen elokuvan takiahan peliä ostetaan, eikä itse alkuperäisen brändin takia. Kaikkiaan näitä saavutuksia on tarjolla 24 kappaletta molemmilla kampanjoilla, eivätkä avautuvat animaatiosarjat onneksi ole molemmilla osapuolilla samat.
Ääninäyttely on suurimmaksi osaksi miellyttävää kuunneltavaa. Tämä johtunee siitä, että mukana on alkuperäisestä piirrossarjasta tuttuja ääniä, jotka myös olivat elokuvan ääninäyttelijöinä; Peter Cullen Optimus Primenä, Frank Welker Megatronina, ja Charlie Adler Starscreamina. Pienemmissä äänirooleissa olevat jäävät kyllä pahasti näiden, sekä muiden herrojen varjoon ja pistävät silmään, mutta vain hetkellisesti. Musiikki on myös elokuville uskollista. Grafiikassakaan ei ole suurempaa valittelemista ja robotit ovat hienon näköisiä. Kaduilla tallustavat ihmiset sen sijaan ovat hieman huvittavia.
