Trials HD arvostelussa
Trials HD on muinaisen Action Supercrossin ja Elastomanian hengessä tehty 2D-fysiikkapyöräily, joka koukuttaa niin pahasti, että siihen voisi soveltaa huumausainelainsäädäntöä. Trialsin vahvuus piilee näennäisen yksinkertaisessa pelattavuudessa, jonka voi oppia parissa minuutissa, mutta jonka hallintaan tarvitaan viikkokausien armotonta hiostamista. Mikäli ei halua takertua makuasioihin, kuten päänsärkyä aiheuttaviin taustamusiikkeihin, ei Trialsista löydy muuta valittamista, kuin loppupään ratojen älytön vaikeustaso. Toisaalta asian voi ajatella myös niin, että Trials HD olisi 1200 leikkirahan arvoinen ilmankin näitä turhanpäiväisiä sadismin ilmentymiä ja musiikinkin saa kytkettyä halutessaan pois. Kaiken kaikkiaan Trials HD on aivan loistava peli, joka asettaa aivan uusia vaatimuksia indie-pelien hinta-laatusuhteelle.
Kukapa olisi arvannut että vuodesta 2009 tulisikin suomalaisen videopelin vuosi. Alkukesän PC-julkaisu East India Company tarjosi hienoisesta kriitikoiden ristitulesta huolimatta vallan kelvollista kauppastrategiaa ja äskettäin PC:lle sekä PS3:lle ponnahtanut Trine näytti esimerkkiä, kuinka fysiikkapohjainen tasohyppely pitäisi toteuttaa kun se halutaan tehdä kunnolla.
Xbox-pelaajienkaan ei tarvitse jäädä nuolemaan näppejään, sillä loppukesästä putkahtanut Trials HD tuo tuulahduksen kotimaisuutta myös Amerikan ihmelaatikkoon. Trials HD on uskollinen uudisversio taannoisesta PC-julkaisusta Trials 2 Second Editionista, yksinkertaisesta, mutta innovatiivisesta 2D-moottoripyöräilystä, joka loksautteli leukoja noin vuosi sitten myös täällä GR:llä.
Pelin tavoitteena oli selviytyä moottoripyörällä läpi mielikuvituksellisten trial-ratojen mahdollisimman nopeasti ja mieluusti ilman kaatumisia. Jälkimmäinen onnistui vain harvoin, sillä etenemistä dominoiva fysiikka ja pelaajan jatkuva tarve uhmata vauhtisuosituksia tekivät luita murskaavista turpakeikoista arkipäivää, eikä paikoin sadismin puolelle lipsahtaneelta tasosuunnittelultakaan juuri armoa herunut. Kyseessä ei ollut siltikään de facto vaikea peli, sillä neljästä napista plus resetistä koostuvat kontrollit iskostuivat selkärankaan alta viiden minuutin ja maaliinkin pääsi yleensä jos tyylilllä tai sekuntikellon lukemalla ei ollut niin väliä. Vaikeustaso mukautui saumattomasti pelaajasta itsestään kumpuaviin tavoitteisiin, tehden Trials 2:sta samalla kertaa helposti opittavan, vaikeasti hallittavan ja äärimmäisen koukuttavan.
Jos ottaa Trials 2:n, istuttaa sen neljän napin kontrollit Xboxin padiin, kuvittelee grafiikkaan ylimääräisen kerroksen kromia ja paketoi kylkiäisiksi tasoeditorin sekä kasan vinkeitä alipelejä, saa melko hyvän käsityksen siitä, millainen peli Trials HD on. Perusasiat ovat pysyneet muuttumattomina. Pelaaja huristelee yhä läpi 3D:nä renderöityjen, mutta pelattavuudeltaan kaksiulotteisten industrial-temppuratojen, halliten menoaan kaasulla, jarrulla sekä painopistettään säätelemällä. Yksinkertaiset kontrollit sekä tarkoin mallinnettu fysiikka kätkevät alleen helpon ja intuitiivisen, mutta loputtoman monipuolisen pelattavuuden. Etenkin fysiikka on pelissä läsnä: esimerkiksi lisäämällä kiihdytykseen pientä takanojaa, saa paremman pidon vetävälle pyörälle, mutta pieni virhearvio kaasun tai nojauksen määrässä saa mopon lähtemään käsistä. Pienellä etunojalla onnettomuuksia sattuu harvemmin, mutta takapyörän pito voi kärsiä jyrkemmissä ylämäissä, tai äkkijarrutus kipata tangon yli. Pelikokemuksen karttuessa pelaaja oppii hiljalleen, että painopisteellä voi venkoilla läpi hieman pidemmistä hypyistä, jyrkemmistä mäistä ja haastavammista esteistä. Yksi pelin hienoimpia juttuja onkin havaita, kuinka pelituntuma iskostuu osaksi selkäydintä, muokaten aiemmin mahdottomista radoista suorastaan triviaaleja vauhtikoitoksia.
Trials HD:n oppimiskäyrä on tuunattu lähes täydelliseksi. Perustaidot opitaan suorittamalla pelin 39:ää asteittain vaikeutuvaa tasoa ja kun taitoa sekä itsevarmuutta piisaa, vedetään samat uusiksi kirkkaamman mitalin toivossa. Mitalijahdissa riittää pureskeltavaa kokeneemmallekin kuskille: pronssia tai hopeaa heruu yleensä jos viitsii vähän yrittää, mutta kulta edellyttää jo melko haipakkaa menoa, sekä sitä, ettei tipahda pyörältään paria-viittä kertaa enempää. Platinassa kaatumisia ei sallita laisinkaan, eikä sekuntikellokaan armahda kuin sadasosia. Haasteen määrästä kertonee jotain sekin, etten ole itse saanut ensimmäistäkään platinapytinkiä yli parin kuukauden armottomasta hiostuksesta huolimatta. Valitettavasti samanlaista anteeksiantamattomuutta on erehdytty kokeilemaan myös loppupään tasosuunnittelussa, jossa se – toisin kuin platinamitalien tavoiteajoissa – ottaa jo hieman päähän. Kun peli toteaa viidensadan peräkkäisen yrityksen jälkeen ?Epic Fail? ja nakkaa takaisin päävalikkoon, iskee mieleen synkkä epäilys, onko kaikkia ratoja edes tarkoitettu läpäistäväksi. Luulisi että mitalien tavoittelussa olisi ollut ihan riittävästi haastetta paatuneimmallekin hardcore-pelinarkomaanille.
Parista extreme-tason ylilyönnistä huolimatta, Trials HD:n tasosuunnittelu ansaitsee kehuja. Perus-nousujen, hyppyjen ja laskujen lomassa pelaaja kohtaa silmukoita, hissejä sekä mm. tärinäherkistä räjähdetynnyreistä muodostetun sillan. Välillä liu’utaan takaperin alamäkiä ja välillä tasapainoillaan jättimäisten teräskuulien päällä. Tasosuunnittelijoiden aivoitukset eivät lakkaa yllättämästä, ja vaikka tylsähähköstä industrial-teemasta ei päästä missään vaiheessa eroon, on pelin tasoilla hyvin persoonallinen tuntu.
Perus-päristelyn ohella Trials HD:hen on tarttunut liuta vaihtelevasti onnistuneita Skill Game -alipelejä. Kahdestatoista minipelistä henkilökohtaisiksi suosikeikseni erottuivat yksinkertainen Hill Climb, jossa tavoitteena on kaahata jyrkkää nousua mahdollisimman korkeaalle sekä Flip Hunter, jossa yritetään tehdä mahdollisimman paljon voltteja jättimäisten flipperilapojen täyttämällä radalla. Myös sirkustemppumainen teräskuulan sisällä ajelu, Inside The Ball, ansaitsee tulla mainituksi positiiviseen sävyyn. Turhimmiksi viritelmiksi osoittautuivat nakkisormilleni mahdoton keuliminen sekä hieman kummallinen mäkihyppy. Myönnettäköön että jälkimmäinen kuulostaa hauskalta paperilla, mutta sen käytännön toteutus jäi pelimekaniikaltaan liian hämäräksi, ettäkö sen parissa olisi jaksanut kovin montaa kymmenminuuttista haaskata.
Vaikka Trials HD:ssa ei ole varsinaista moninpeliä, se ei estä sitä tarjoamasta yhtä viimeaikojen parhaista moninpelikokemuksista. Olematon oppimiskynnys ja lyhyet yksittäiset pelit tekevät siitä vuorotellen pelattuna suorastaan loistavaa illanistujaisviihdettä. Ainut mainittava haittapuoli on pelin intensiteetistä hiostuva Xbox-padi, jonka vaihteleminen kosteiden kourien välillä on hieman kuvottavammanpuoleista puuhaa. Varsinaista moninpelitoiminnallisuutta edustaa mahdollisuus vertailla ajosuorituksiaan Live-ystäviensä keskuudessa, sekä jakaa itse tehtyjä ratoja netin välityksellä kavereilleen. Syystä tai toisesta Trials 2:n hieno ominaisuus visualisoida kaverien suoritukset radalla päristeleviksi aavekuskeiksi ei ole selvinnyt HD-versioon saakka, eikä ratojakaan voi jakaa kuin vain oman ystävälistansa ihmisille. Laiskoista kavereista ei voi kuitenkaan syyttää RedLynxiä, joka on tällä kertaa iskenyt bittikuokkansa indie-pelaamisen kultasuoneen.
