Trine 4: The Nightmare Prince arvostelussa

Suomalainen Frozenbyte tunnetaan parhaiten sen fantasiamaailmaan sijoittuvasta puzzle-tasohyppelypelisarjasta Trine, vaikka esikoispeli olikin aikoinaan Shadowgrounds. (Voi, kunpa joskus saisimme Shadowgrounds 2 -pelin!)

Ensimmäinen Trine julkaistiin vuonna 2009. Pelissä seikkaili kolmikko: Amadeus-velho, jousipyssyyn erikoistunut varas Zoya sekä pullea ritari Pontius. Pelistä tuli välitön klassikko ja näyttävät fantasiamaisemat yhdistettynä kauniiseen musiikkiin sekä fysiikkapohjaiseen tasopompintaan ja puzzlenratkontaan olivat jotain uutta ja virkistävää. Hahmojen vaadittu yhteistyö toi mieleen klassikkopelin The Lost Vikings, jonka kehitti Silicon & Synapse (nykyinen Blizzard).

Frozenbyte käytti pelin keräämää suosiota edukseen ja niinpä tätä kirjoittaessa, kymmenen vuotta myöhemmin olemme saapuneet pisteeseen, jossa Trine 4: The Nightmare Prince on tosiasia.

Kolmosen kanssa mentiin hieman metsään, kun pelattavuus muuttui 2.5D:stä totaaliseen 3D-pelailuun. Suurimpana miinuksena arvosteluissa valiteltiin hankalia kontrolleja. Jotkut menivät jopa niin pitkälle tuomiossaan, että vertasivat peliä Bubsy 3D:n kaltaiseksi. Allekirjoittaneelta on jäänyt Trine 3: The Artifacts of Power kokonaan välistä, joten on vaikea sanoa siitä juuri mitään.

Painajaisprinssin jäljillä

Trine 4 -pelissä tuttu Trine-artifakti näyttelee jälleen suurta roolia, niiltä osin, että artifaktin kokoama kolmikko ei voi esiintyä pelin maisemissa kuin yksi kerrallaan – tämä siis yksin pelatessa, co-opissa sitä ei turhaan mietitä.

Tarinan osalta peli tuntuu muhkeammalta kuin aiemmat pelit (Trine 3:sta en siis tiedä) ja hahmot tuntuvat eläväisemmiltä, välipätkiin on panostettu enemmän ja ylipäätäänkin hahmojen motiivi hyppiä ja kiipeillä on paremmin pohjustettu, vaikka sinänsä kevyttä hömppää onkin. Valtakunnan prinssi nimeltä Selius näkee jatkuvia painajaisia. Maagisesti lahjakkaan prinssin unet pääsevät tunkeutumaan todellisuudenkin puolelle ja aiheuttavat vaaraa pelin maailmalle. Sankarikolmikon olisi jahdattava prinssiä, saatava tämä kiinni ja lopettaa painajaisten sekoittuminen todellisuuteen.

Pelattavuuden osalta tämä tietää viiden luvun verran tahkottavaa, jonka aikana kiipeillään, hypitään, ratkotaan fysiikkapuzzleja kolmikon yhteistyönä. Eli tuttua huttua sarjan faneille. Trine 3:n epäonnisesta 3D-pelattavuudesta on luovuttu kokonaan ja Trine 4 onkin paluu toimivaan 2.5D -kuvakulmaan.

Trine 4:ää voi pelata yksin, kaverin kanssa co-oppina tai nettipelinä maksimissaan kolmen muun pelaajan kanssa. Moninpelaamista varten tarjolla on unlimited ja classic -moodit. Jälkimmäisessä vain yksi pelaaja voi edustaa yhtä hahmoa. Unlimitedissa esimerkiksi kaikki voivat olla velhoja tai ritareita samanaikaisesti hahmoja swappailtaessa. Mitään suuria yllätyksiä uusin Trine ei sinänsä tarjoile, mutta kaikki se mitä tarjotaan, on niin kovin viimeisteltyä ja kiillotettua.

Taikamaailman ihastelua

Peli on nätimpi kuin koskaan aiemmin ja fantasiamaailman kirkkaat värimaailmat ja tekstuurit loistavat upeaa hehkuaan. Paikoin maisemia jopa tekisi mieli jäädä ihailemaan, mutta kun moottoritie on kuuma, pitää jatkaa. Varsinaista kiirettä pelissä ei koskaan kuitenkaan ole, ellei lasketa ajoittaisia taistelukohtauksia, joka lukitsee pelaajan energiakentän sisään siksi aikaa, että kaikki viholliset on listitty. Kukistetaan demoniset sudet ja koppakuoriaiset. Välillä taistellaan isompien välibossien kanssa. Sitten matka taas jatkuu.

Pelaamisen lomassa kerätään pisaroita, joita tarpeeksi keräämällä saadaan tutusti taitopisteitä. Kaikkien kolmen hahmoja pääsee parantelemaan taitopuun kautta, jotta pelaaja tuntisi jatkuvasti saavuttavansa muutakin kuin uuden tason luvussa. Allekirjoittaneen mielestä peli (kuten ne edellisetkin) toimisi varsin hyvin kuitenkin jopa ilman XP:n keräämistä ja taitopuutakin, sillä eteneminen tuntuu jatkuvasti tuoreelta. Toki hahmojen parantelu antaa hyvän tekosyyn koluta paikkoja tarkemmin ja kerätä pisaroita talteen.

Jos kyseessä eivät ole uudenlaiset upeat maisemat (esimerkiksi täysin erilaista tunnelmaa luovat luolamaisema tai lumimaisema) heittää pelin tasosuunnittelu jos jonkinlaista uutta settiä ruudulle, joista pitäisi elävänä selvitä ohitse. Pientä Portal -pelien fibaakin tulee koettua, kun mukaan kuvioihin astuvat liikuteltavat taikapelit, joista voi toisesta mennä sisään ja toisesta ulos.

Pyhä kolminaisuus

Amadeus voi taikoa ruudulle tutun rautalaatikon ja myöhemmin myös teräskuulankin. Zoya voi ampua narua koukkuihin ja erilaisia nuolityyppejäkin löytyy. Tulella voi sytytellä tavaraa, kun taas jäänuolella voidaan jäädyttää vaikkapa ilmassa keikkuva alusta paikalleen. Pontius voi torjua kilvellään vahingoittavaa nestettä, mutta myös esimerkiksi suunnata virtaavaa vettä vesipyörän suuntaan, joka vastaavasti avaa jonkin lukitun portin ja taas edetään. Kaikki hahmot ovat yhtä tärkeitä ja hyödyllisiä.

Paikoitellen Trine 4:n puzzlet ovat vähän hankalampia ja välillä saattaa jäädä jumiinkin pidemmäksikin aikaa. Suurimman osan ajasta eteneminen pysyy mukavan virtaavana, eikä ärsyttävästi jumiin jää kuin harvoin. Silti peli tuntuu todella pitkäkestoiselta ja luvuissa riittää pelattavaa. Suurin haaste muodostuukin varmasti, mikäli haluaa kerätä ihan kaikki pisarat talteen, sillä niitä löytyy välillä vähän kinkkisemmistäkin piilopaikoista. Hyvänä yksityiskohtana, mikäli haluaa jälkeenpäin kerätä tasoista niitä puuttuvia pisaroita, voi pelaaja skippailla kunkin levelin uudelleen peluussa suoraan haluamansa checkpointin kohdalle. Lista paljastaa missä kohtaa leveliä pisaroita on jäänyt löytämättä.

Trine 4: The Nightmare Princen musiikkiraidasta vastaa jälleen tuttu nimi ja kaikkien aiempien Trine-pelien säveltäjänäkin tunnettu Ari Pulkkinen. Miehen Trine 4:ää varten säveltämä ääniraita on sitä tuttua ja totuttua fantasialuritusta, mutta samaan aikaan musiikki on niin kovin kaunista, uutta ja vaihtelevaa, jälleen kerran. Musiikkia komppaa hienosti aiemmin mainittu värikäs ja yksityiskohtainen, satumainen grafiikka sekä toimivaa tasoa oleva ääninäyttely.

Loppusanat

Trine 4: The Nightmare Prince on paluu oikeammalle polulle parjatun Trine 3:n jälkeen. Uudella pelillään Frozenbyte tarjoilee sitä tuttua tasopompinta-puzzlea, käärittynä kauniiseen audiovisuaaliseen lahjapakettiin, joka pitää otteessaan ja tarjoaa rahansa edestä nautinnollista viihdettä, vaikka tarina onkin vähän kevyempää hömppää. Etenkin kaverin kanssa saman sohvan co-oppina peli paranee vielä entisestään.

Paikoin onkin vaikea kuvitella, että jopa pelin fyysinen PS4-versio maksaa parhaimmillaan alle kolmekymmentä euroa. Trine 4:ää onkin äärimmäisen helppo suositella Trine-sarjan faneille – ja miksei muillekin tasohyppelystä ja puzzlenratkonnasta kiinnostuneille, jotka eivät fantasiateemaa karta.