Ultimate Marvel vs Capcom 3 arvostelussa
Maailmojen sota.
Kaikki tietävät kumpi voittaisi jos Teräsmies ja Chuck Norris ottaisivat yhteen, mutta oletko koskaan pohtinut mitä kävisi jos vastakkain olisivatkin Resident Evilin Chris Redfield ja X-Menin Magneto? No, en minäkään, mutta vastauksen tiedän, sillä asetelma on arkipäivää Capcomin tuoreessa Vita-julkaisussa, Ultimate Marvel vs Capcom 3:ssa.
Jos nimi ei sitä jo paljastanut, on Ultimate Marvel vs Capcom 3 tappelupeli, jossa keskinäistä nokkimisjärjestystään selvittävät hahmot Marvelin ja Capcomin maailmoista. Areenan jakaa värikäs kaarti, josta löytyy niin Okamin susijumala Amaterasua, Devil Must Cryn Dantea, kuin Hämähäkkimiestäkin. Pelattavien hahmojen kokonaismäärä on hulppeat 48. Suhteellisen älyvapaata ideaa selitellään puolivillaisella juonella, jossa Tohtori Doom ja Albert Wesker yhdistävät pahuuden voimia halki universumirajojen, mutta onneksi aiheeseen on sentään ymmärretty suhtautua sopivalla pilkkeellä ja itseironialla. Pirteä sarjakuvamaisuus ja taistelujen alussa ja lopussa lauotut repliikit pitävät homman alusta loppuun enemmän tai vähemmän hymyilyttävänä.
Tappelupelinä Ultimate Marvel vs Capcom 3 on suorastaan sykähdyttävän nopeatempoinen. Kymmenien iskujen kombot, metrien ilmalennot ja sokaisevat erikoistehosteet ovat arkipäivää, eikä pelaaminen vaadi yleensä lyöntinappien rämpyttämistä ja ajoittaista torjuntaa kummempia taitoja. Jonkinasteista taktikointimahdollisuutta tarjoaa peliin sisäänrakennettu tiimimekaniikka. Tappeluun lähdetään kolmen taistelijan jengeissä, joista kaksi odottelee vaihtoaitiossa yhden hääriessä kentällä. Aktiivista hahmoa voi vaihtaa liipaisinpainikkeilla ja ottelu jatkuu niin kauan, kunnes jompikumpi kolmen kopla on nuijittu voimattomaksi. Jos ruudun alareunan energiamittarissa riittää hönkää, voi kavereitaan pyytää avuksi myös yksittäisiin iskuihin tai monikymmenlyöntisiin kombohyökkäyksiin.
Vaikka pelaamisen perusteet oppii suhteellisen nopeasti, ei Ultimate Marvel vs Capcom 3:a voi sanoa helpoksi peliksi. Taisteluiden hurja vauhti edellyttää pelaajalta hyviä refleksejä sekä tiukkaa keskittymistä. Toisinaan myös puhdasta tuuria. Överiksi vedetyt lyöntikombot saattavat osuessaan verottaa hahmon terveyspalkista leijonanosan, ilman että vastaanottajalla on realistisia mahdollisuuksia turpakeikan välttämiseen. Etenkin haastavammilla vaikeustasoilla pelistä kumpuaa epäreiluuden tunnetta, jota ei helpota torjunnoissaan sveitsiläisen kellon tarkkuuteen yltävä tekoäly. Peli onkin hauskimmillaan silloin kun se on vähän liian helppo, mutta tällöin siitä katoaa myös palkitsevuus.
On tavallaan hullunkurista valittaa tekoälyn epäreiluudesta, sillä eihän tappelupelejä ole oikeasti yksinpeleiksi tarkoitettukaan. Käsikonsolilla kritiikki on kuitenkin oikeutettua, sillä yhden laitteen moninpeliä ei luonnollisestikaan ole mahdollista toteuttaa, eivätkä kaikki tykkää verkkopelin kasvottomuudesta. Jos ei omaa tällaista rajoitetta, tarjoaa Ultimate Marvel vs Capcom 3 terveen kirjon moninpelimoodeja, sisältäen niin ad-hoc -matsit kuin rankatut nettipelit. Omaperäisin lisäys on kuitenkin viikon mittaisena kampanjana pelattava Heroes and Heralds, jossa liitytään joko sankarien tai pahisten riveihin, yrittäen haalia omalle joukkueelle mahdollisimman paljon otteluvoittoja. Voitetuista matseista nettoaa pisteiden ohella keräilykortteja, joista voi koota itselleen erinäisiä hyödyllisiä lisätaitoja aktivoivan bonuspakan. Moodi on sinänsä kekseliäs, mutta se kärsii paikoin pelaajakadosta, eikä sisällä minkään valtakunnan ranking-järjestelmää. Heroes and Heraldsista on myös yksin pelattava versio, joka – vähän yksinkertaistaen – tarjoaa loputonta korttien grindaamista upotettuna näennäisstrategiseen kehykseen. Kokemus ei räjäytä tajuntaa, mutta viihdyttää pidempään, kuin yksinpelin Mission- ja Arcade-perusmoodit.
Jos Ultimate Marvel vs Capcom 3:a pitäisi kehua täysin varauksettomasti, kohdistuisivat ylisanat pelin ulkoasuun. Siistin sarjakuvamainen grafiikka sulavine hahmoanimaatioineen jaksaa ilahduttaa kerta toisensa jälkeen. Peli ei häviä piiruakaan mehevälle ja kertaluokkaa tehokkaammilla pöytäkonsoleilla pyörivälle alkuperäisversiolleen. Vita selviää graafisesta ilotulituksesta mainiosti, eikä ruudunpäivitysnopeus näytä merkkiäkään hyytymisestä edes silloin, kun näyttöpinnan täyttää viuhuva ja välkehtivä tehostehelvetti.
Audiopuoli onkin sitten toista maata. Tuotantoarvot ovat kieltämättä kohdillaan, mutta pelin häiriintyneet musiikit sekä taistelun mäiskeestä ja toistuvista huudahduksista koostuva äänimaailma käyvät nopeasti hermoon. Käsittämättömän ylipirteä juontaja pistää epäilemään, että pelin tekijät ovat suhtautuneet koko äänipuoleen yhtenä isona vitsinä, mutta tämä ei valitettavasti tee korviin kantautuvasta sekamelskasta yhtään sen siedettävämpää.
Ultimate Marvel vs Capcom 3:n Vita-versiossa on rutkasti yritystä, mutta pohjimmiltaan sitä vaivaa se sama ongelma, kuin muitakin käsikonsolien tappelupelejä: paketista yksinkertaisesti puuttuu se kaikista tärkein, eli yhdellä koneella pelattava moninpeli. Pääfokus on yhden pelaajan kokemuksessa, jossa valokeilaan nousevat genren helmasynnit: epäreilulta tuntuva tekoäly sekä yksinpelin päämäärättömyys. Täyden vastineen rahoilleen saavat ainoastaan ne, jotka viihtyvät netissä, tuntemattomia haastaen. UMvC 3:ssa on myös paljon hyvää, kuten sulava pelattavuus, huikea visuaalinen ilme, leppoisa oppimiskynnys ja sopivan itseironinen ote. Nämä ovat kaikki mainioita perusteita Ultimate Marvel vs Capcom 3:n hankintaan. En vain ole ihan varma, pääsevätkö tappelupelit yleisesti ottaen oikeuksiinsa juuri käsikonsoleilla.
