Until Dawn - Rush Of Blood arvostelussa

Until Dawn -niminen, näyttävä survival horror kauhupeli julkaistiin pleikkarille parisen vuotta sitten ja me tykkäsimme tästä onnistuneesti tehdystä pelistä.

”Until Dawn onnistui yllättämään erittäin positiivisesti. Vaikken ole interaktiivisten elokuvien saati teinikauhun ylin ystävä, liimasivat hiljalleen aukeava tarina, monipuoliset hahmot ja valinnanvapauden illuusio minut ääreensä melkein kahdeksaksi tunniksi niin, etten olisi malttanut pitää vessataukoakaan.” Näin sanoi Petteri pelistä tuolloin. Itsekin pelin useampaan otteeseen läpipelanneena yhdyn sanoihin ja arvosanaan melkein sellaisenaan – pelillä kun mielestäni on uudelleen peluun arvoa pelaajan tekemien valintojen ja erilaisten lopputuloksien ansiosta.

Until Dawnissa ryhmä nuoria meni viettämään viikonloppua lumimaisemiin vuorella sijainneelle mökille ja viikonloppu sai slasher -elokuvien tapaisesti verisen lopun.

Pelin kehittämisestä vastasi Supermassive Games ja noin vuotta myöhemmin samainen studio sai Sonylta tilaisuuden tuoda markkinoille kauhupeli uusille Playstation VR -laseille. Niin syntyi Until Dawn – Rush Of Blood, joka julkaistiin viime vuoden lokakuussa. Edelleen kuitenkin sanon, että koska PSVR-lasien saatavuus on heikkoa Suomessa (ja koko maailmassa?), on näitä jo vähän vanhempiakin pelejä siksi mielestäni varsin ajankohtaista tuoda valokeilaan.

Until Dawn – Rush Of Blood on eräänlainen spin off alkuperäispelistä siinä mielessä, että vaikka kyseessä ei olekaan 3rd person survival horroria vaan FPS-kauhua, on pelissä käytetty samoja maisemia sekä joitain peruspelistä tuttuja hahmoja – vähän eri rooleissa tosin. Esimerkkinä yksi alkuperäispelin hahmoista on hauskasti istutettu eräänlaisen ”sirkustirehtöörin” ja juontajan rooliin. Eli käytännössä voidaan sanoa, Rush Of Bloodin olevan samaan universumiin sijoittuva virtuaalipeli.

Aivan ensimmäiseksi pelistä on plussana mainittava sen hintalappu – siinä missä monet lyhyet PSVR-pelit maksavat ladattavana versionakin PSN Storessa aivan liikaa, yli kolmea kymppiä, on Until Dawn – Rush Of Blood hinnoiteltu ihan fyysisenä versionakin kahdenkymmenen euron korville. Jos Sony oikeasti haluaa lasien suosion räjähtävän, näitä tällaisia hyviä hinta-laatusuhteen tapauksia pitäisi olla runsaasti enemmän.

Entä itse peli sitten? Siinä missä peruspelissä liikuttiin vapaasti 3rd person kamerakulman kera, on Rush Of Blood siis FPS-kuvakulmasta kuvattu ja sen sijaan, että vapaasti liikuskeltaisiin, istutaan pelissä koko sen kymmenen tasoa kestävä pituus tukevasti kauhujunan vaunun kyydissä.

Rush Of Blood onkin käytännössä koko peli yhtä pitkää kummitusjuna-ajelua vuoristoratamaisine nousuine ja laskuineen. Pelaajan tehtävä on kestää mahanpohjasta ottavat pudotukset kiskoilla vaunun kiitäessä kohti pimeyttä, mutta myös katsoa, että oma henki säilyy ja paukuteltava menemään tupla-aseilla. Ammuskelua varten voidaan käyttää ihan peliohjaintakin, mutta peli tukee myös movekapuloita ja ne ehdottomasti ovatkin paras tapa kokea peli.

Ideana on ammuskella kaiken maailman mörköjä, jotka vaunun ympärillä hääräävät tai päälle tulevat (esimerkiksi demonilinnut ja klovnit), mutta samaan aikaan olisi tarkoitus kerätä mahdollisimman hyvät pisteet tilastoihin per kenttä.

Tasot ovat pullollaan punatähtisillä maalitauluilla merkattuja objekteja, kuten nukkeja, lumiukkoja, laatikoita, lautoja ja ruukkuja, joita pelaaja voi vapaasti ammuskella. Liian varomattomasti ei kuitenkaan kannata räiskiä, sillä paukut voivat loppua kokonaan ja muutenkin aseet pitää aina muistaa ladata yhden lippaan ehdyttyä. Lisää ammuksia saadaan matkan varrella, kunhan pelaaja muistaa ammuskella värikkäitä laatikoita ja joskus tarjotaan vaihteluna myös uusia aseitakin, kuten katkaistua haulikkoa ja uzia peruspistoolien rinnalle.

Visuaalisesti ja äänimaailmaltaan Until Dawn – Rush Of Blood on erittäin toimivaa sorttia. Kiskojen ympärillä on ties mitä koukkuja ja sirkkeleitä, joita väistellä nojaamalla sivuille, mutta myös auki leikattuja sikoja, jotka vinkuvat, mädäntyneitä ruumiita ja hämähäkkejäkin, jotka hyppivät naamalle.

Kauhutunnelma on paikoitellen aivan jäätävää tasoa ja lisäksi ne hurjimmat mäet todella ottavat mahanpohjasta (etenkin tällaista vuoristoratakammoista henkilöä). Pelin hiostavaa tunnelmaa korostetaan sillä, että vaunun kulkiessa kenttien keskellä, on välillä vaikea hahmottaa mitä pimeydessä hiippailee, koska kaikenlainen valaistus on harvinaista herkkua. Pääosan ajasta valoa tuovatkin ainoastaan pelaajan pyssyistä löytyvät minilamput, jotka luovat vähän valokeilaa sinne minne pelaaja kulloinkin aseillaan osoittelee.

Paikoitellen kauhu voi kuumottaa niinkin paljon, että joutui oikeasti pitämään taukoja pelaamisesta, siitä huolimatta, että pelaajalla on turvanaan ne tuplapyssyt. Eivät oikeastaan auttaneet itsellä vähentämään pelkoa. Silti hassusti kauhuelokuvien ystävänä kauhu kiehtoo allekirjoittanutta ja lasit on aina laitettava päähän uudestaan tauon jälkeen.

Pääosan ajasta pelaaminen on mukavan soljuvaa (ja kammottavaa!), mutta sitten välillä vastaan tulee ajoittain rasittaviksikin muuttuvia ”pomotaisteluita,” jotka venyttävät joidenkin tasojen kestoa. Näitä kun joutuu välillä hinkkaamaan uudelleen ja uudelleen, ennen kuin viimein keksii ne oikeat niksit ja kikat, joita käyttäen kehittäjä on halunnut pelaajan päihittävän loppuvastuksen.
Yritettäessä kukistaa pahista se kauhuelementti hetkeksi rapistuukin ja tilalle tulee kasvava turhautuminen. Kunnes taas päästään eteenpäin, kohti tuntematonta määränpäätä, sitä veristä polkua.

Kentät ovat näin yleisesti ottaen kestoltaan sopivan pituisia ja vaikka erilaisia tasoja on vain se kymmenen, ei peli tuntunut missään vaiheessa liian lyhyeltä – kauhu ja pelko saavat pelin tuntumaan paljon pidemmältä. Uudelleen peluun arvoa tuottavat toki ne leaderboardsit, mutta myös vaikeustasot, joita on kaikkiaan neljä kappaletta. Vaikeimmassa pelaajalla on vain yksi elämä turvanaan, muissa pääsee helpommalla, mutta ei peli helpolla vaikeustasollakaan mikään läpihuutojuttu ole – kuolema voi silti yhä korjata, etenkin niissä bossitaisteluissa.

Kokonaisuutena Until Dawn – Rush Of Blood on pelattavuudeltaan ja mekaniikaltaan simppeli, mutta tunnelma ja pelin hiottu, arcademaisen vaivaton pelattavuus on niin hyvää tasoa, että on vaikea olla suosittelematta tätä peliä niille, jotka pleikkarin virtuaalilasit käsiinsä saavat.