Until Dawn arvostelussa

Täyspitkät interaktiiviset elokuvat ovat kuolevaa kansanperinnettä, jota on yritetty tekohengittää 2000-luvun puolella vain muutamia kertoja. Genren profiloituneimpana soihdunkantajana tunnettu David Cage onnistui Heavy Rainilla valamaan hetkellisesti uskoa ison rahan elokuvapelien tulevaisuuteen, mutta miehen viimeisin Beyond: Two Souls oli karu muistutus siitä, mitä voi käydä kun sisällöllinen ja taiteellinen ulosanti eivät ole linjassa budjetin kanssa. Telltale Gamesin mainiot episodipelitkin tarjoavat roppakaupalla tarinaa ja tyyliä, mutteivät ole teknisinä suorituksina aivan tätä päivää. Viimeisin yrittäjä apajilla on lähinnä pienimuotoisista PlayStation Move -julkaisuista tunnettu Supermassive Games interaktiivisella teinikauhutarinallaan, Until Dawnilla. Ilmassa on hitunen ironiaa, sillä siinä missä David Cage kompuroi vilpittömään kerronnalliseen kunnianhimoonsa, hipoo Until Dawn huippusuoritusta imitoimalla ihan rehellistä roskaa.

Until Dawn on siis pelin muotoon puristettu teinikauhuleffa. Syväluotaavaa juonianalyysia tai edes ilmeisimpiä vaikuttimia en lähde spoilereita välttääkseni läpikäymään, mutta asetelma on kaikkiaan erittäin klassinen: kahdeksan teinin joukko kokoontuu eristetylle talvimökille muistelemaan edellisvuonna traagisesti kadonneita ystäviään, kunnes joku tai jokin alkaa harventamaan porukan rivejä. Roolit, persoonat ja ihmissuhteet on vedetty suoraan lajityypin käsikirjasta. On kolmiodraamaa, ihastuksia sekä henkilökohtaista tragediaa. Hahmoista löytyy se loppumetreillä vähän yllättävästi kuoleva sankari, ensi minuuteilla uhrattava bimbo ja tietenkin se yksi itsenäinen ja vahva nainen, josta kasvaa tarinan selviytyjä. Tai näin ainakin olisi, jos Until Dawn olisi elokuva ? todellisuudessa kyseessä on nimittäin Telltale-henkinen valintojen viidako, jossa jokaisen hahmon elämä ja kuolema on viimekädessä pelaajan valinnoista kiinni.

Ja valintoja pelistä toden totta löytyy. Pelaajan roolia korostetaan vääntämällä heti kättelyssä rautalankaa perhosvaikutuksesta ja mikäli selostus menee ensimmäisellä kerralla ohi, ovat käsikirjoittajat ujuttaneet sen vielä varmuuden vuoksi dialogiinkin. Hehkutuksesta huolimatta ennalta määritellyltä juonipolulta ei voi rönsyillä kovin pahasti. Pelin rakenne muistuttaa läheisesti Telltalen mainioita seikkailupelejä, joissa tarina pysyy pääpiirteittäin samana vaikka yksityiskohdat ja dialogi muuttuvatkin. Suurimpana ja olennaisimpana poikkeuksena sääntöön, kuka tahansa hahmoista saattaa elää tai kuolla ilman, että tarina varsinaisesti keskeytyy. Elämän ja kuoleman valintoja annostellaan toki käsikirjoittajien sanelemaan tahtiin, mutta olin oikeastikin pompata tuoliltani, kun eräs lempihahmoistani kuoli huonoihin reflekseihini ja toinen siihen, että tein jotain silloin kun ei olisi pitänytkään tehdä mitään. Kuoleman pelko tuo muutoin kovin näennäisiin valintoihin ihan uudenlaista ja tervetullutta intensiteettiä.

Muita asioita, joilla Until Dawn nousee teinikauhu-juuriensa yläpuolelle ovat sen hahmot, käsikirjoitus sekä pituus. Kahdeksan tuntia on tietenkin niukanlaisesti useamman kympin hintaiselle pelille, mutta kaksituntiseen leffaan verrattuna se antaa mukavasti tilaa tutustua ja syventyä henkilöhahmoihin. Käsikirjoitus on hetkittäin jopa nokkelaa ja kun pelille antaa riittävästi aikaa, alkaa stereotypioiden alta paljastua odotettua moniulotteisempia persoonallisuuksia. Ruutuaikaa ei jaeta hahmojen kesken tasa-arvoisesti, mutta ilahduttavasti pelin kohtuullisen tuntemattomasta näyttelijäkaartista nousee muitakin mallisuorituksia, kuin vain promokuvissa poseeraava Peter Stormaren. Tarina itsessään on moneen kertaan nähdyistä teinikauhukliseistä kokoon kursittu Frankensteinin hirviö halpoine käänteineen ja kissan kokoisine juoniaukkoineen, mutta onnistuu kaikesta huolimatta pitämään otteessaan alusta loppuun. Pelkokerroin jää melko vaatimattomaksi verrattuna Amnesian tai vaikka edes Souls-pelien psykologiseen painostukseen, mutta säikäytyksiä ja suolenpätkiä tarjoillaan senkin edestä. Juonesta ja sen käänteistä kirjoittaisin mieluusti enemmänkin, jos se olisi ylipäätään mahdollista ilman spoilereita.

Pelimekaanisena konstruktiona Until Dawn on varsin tuttua tavaraa. Intensiivismmät valinnat hoidetaan quick time event -tyyppisin refleksitestein, joissa pitää painaa oikeaa nappia oikeaan aikaan tai valita ruudulle ilmestyvistä etenemisvaihtoehdoista sopivin. Erilaisia QTE-variaatioita on kourallinen, vaihdellen aseella tähtäämisestä rauhallisuushaasteeseen, jossa yritetään pitää DualShock-ohjainta mahdollisimman liikkumattomana. Varsinaiset peliosiot koostuvat pitkälti kävelystä ja taskulampulla sohimisesta. Ongelmanratkontaa ei ole käytännössä laisinkaan, mutta ympäristöihin kätketyt, tarinaa taustoittavat johtolangat rohkaisevat tutkimaan jokaisen nurkan ja sivupolun. Kompletionistit saattavat repiä niistä jopa vähän uudelleenpeluuarvoa.

Teknisesti Until Dawn on ällistyttävän hieno, mutta turhankin kunnianhimoinen. Viimeisimmästä Killzonesta lainattu pelikoneisto tuo realismia etenkin hahmojen kasvoihin ja vaatetukseen fysiikkapohjaisella valaistuksella. On hetkittäin vaikea sanoa, pyöriikö ruudulla peli, korkeatasoinen esirenderöity animaatio vai jopa ihan oikea elokuva. Toisaalta silloin tällöin motion capture -tekniikka hieman pettää ja hahmojen ilmeet näyttävät todella omituisilta. Intensiivisimmät kohtaukset saavat Pleikkarin natisemaan liitoksistaan ja ruudunpäivitysnopeuden tippumaan pitkälti alle 30 kuvan sekuntivauhdin. Pelaamista tahaton nykiminen ei niin haittaa, mutta onhan se vähän ikävän näköistä. Outona pikkuvikana myös kaikki levylle ympätty videomateriaali kärsii silminnähden heikosta pakkauslaadusta.

Until Dawn onnistui yllättämään erittäin positiivisesti. Vaikken ole interaktiivisten elokuvien saati teinikauhun ylin ystävä, liimasivat hiljalleen aukeava tarina, monipuoliset hahmot ja valinnanvapauden illuusio minut ääreensä melkein kahdeksaksi tunniksi niin, etten olisi malttanut pitää vessataukoakaan. Until Dawn ei onnistu täysin ratkomaan genren keskeisimpiä ongelmia pelikokemuksen pituuteen ja kertakäyttöisyyteen liittyen, mutta pelaajan valintoihin istutettu kuolemanpelko nostaa intensiteetin reippaasti tavallisen splätterielokuvan yläpuolelle. Until Dawn antaa loistavan mahdollisuuden testata, kuinka hyvin selviäisit omassa kauhuleffassasi.