Virtua Tennis 2009 arvostelussa

Aika-ajoin uusia osia pullauttavat Virtua Tennis ja Top Spin -sarjat ovat pitäneet huolen, ettei pelikauppojen hyllyiltä puutu hyviä tennispelejä. Siinä missä Top Spin on yrittänyt tuoda virtuaalisille massakentille ripauksen realismia, on Virtua Tennis nojannut perinteisesti suoraviivaiseen pelattavuuteen ja helppoon omaksuttavuuteen. Virtua Tennis 2009 talloo edeltäjiensä polkua, tarjoamalla yksinkertaista ja konstailematonta tennistä paketissa, johon on helppo tarttua vaikkei erottaisi Jarkko Niemistä tennispallosta.

Virtua Tennis 2009 ei häpeile kolikkopelimäisyyttään. Pelin käynnistää paksulla jenkkiaksentilla kajahtava “Virtua Tennis twothousand-and-nine” ja illuusion kruunavat otteluiden taustalla pauhaava naiivi, kuin halvasta j-roolipelistä revitty, syntetisaattorirock, sekä mekaaninen selostus, joka tyytyy toteamaan vain kylmät tosiasiat: “Player one to serve”, “Fifteen – fourty” ja “game, set and match, player one”. Arcadetaustoja korostetaan myös läjällä absurdeja mutta hauskoja minipelejä, joissa yritetään mm. upottaa merirosvolaivoja, rikkoa Tetris-palikoita sekä hätistellä alligaattoreita tennispalloilla. Järjetöntä kuin japanilainen televisioviihde, mutta ihan hauskaa.
Pelattavuudeltaan VT:n 2009 -painos muistuttaa erehdyttävän paljon edeltäjiään: neljään peukalonappiin kartoitetut lyönnit osuvat palloon liki automaattisesti, joskin onnistumisen taso riippuu täysin pelaajan sijoittumisesta ja tähtäyksestä. Syötöissä puolestaan ajoitus on kaikki kaikessa ja tähtäys kiinnostaa vain sen verran, ettei iske ohi syöttöruudusta. Hahmon ohjastaminen on sarjan aiempien osien tapaan hyvin responsiivista. Virtuaalitennari kipittää ketterästi vasemman tatin osoittamaan suuntaan vailla intertiaa tai massaa, eikä esimerkiksi kesken vauhdin heitetty 180 asteen käännös tee edes tiukkaa. Selkeä ja vastaanottavainen ohjaus on tervetullutta vaihtelua Top Spinin jäykähköihin kontrolleihin, mutta helppouden ansiosta lopputulos muistuttaa tennistä suurin piirtein yhtä paljon, kuin Outrun muistuttaa Ferrarilla ajamista. Ei sillä, etteikö peli olisi viihdyttävä, mutta pidemmän päälle siihen jää kaipaamaan myös hieman syvyyttä. Olisiko esimerkiksi pelaajan fyysisen rasituksen mallinnus ollut liikaa pyydetty, vaikka kyseessä onkin arcade-tennis?

Pinnallinen pelattavuus istuu hyvin moninpeliin, sillä se pitää oppimiskynnyksen matalana ja näin sen parissa pärjää ummikompikin. Yksinpelinä Virtua Tennis 2009 kaipaisi hieman lihaa luidensa ympärille, sillä sen ainoa varteenotettava pelimuoto, uramoodi, on kaikessa yksinkertaisuudessaan puuduttava kokemus. Amatööri- ja myöhemmin myös ammattilaislistoja kohotaan pitkin toinen toistaan identtisempiä turnauksia, joita populoivat toinen toistaan identtisemmät pelaajat. Se, että kaikilla näillä The Sims -kylästä karanneilla Klonkuilla on pärstävärkistä päätellen sama kantaisä, on pikkujuttu, mutta se, että ne myös pelaavat täysin samanlaista tennistä ja haksahtavat samoihin harhautuksiin, tekee Virtua Tenniksen yksinpelistä mekaanista suorittamista. Peli kyllä vannoo vastustajilta löytyvän erilaisia tyylejä, mutta näin silmämääräisesti arvioituna, pelitapa tuntuisi määräytyvän kulloisellekin turnaukselle määritellyn vaikeustason mukaan. Virtua Tenniksen loivaakin loivemmalla haastavuuskäyrällä lopputulos on käytännössä se, että ensimmäiset kymmenen pelituntia kuluu tahkoten puolentoista minuutin mittaisia läpihuutopelejä, samalla kun toinen aivopuolisko harkitsee uraa Ankkalinnan margariinitehtaalla, jossa roboteille sentään maksetaan palkkaa. Ammattilaislistalla vaikeusruuvi hieman kiristyy, mutta peliä leimaava kaavamaisuus istuu mukana kuin tatti.

Virtua Tenniksen yksinpeliltä ovat valtit vähissä. Uramoodissa voi toki turnausten ohella treenata taitojaan hassunhauskoilla alipeleillä, tai tuhlata voittorahojaan absurdin hintaisiin tennistamineisiin. Ellei laske näitä, tai oikean maailman tennistähtiä vastaan pelattavia sponsoriotteluita jonkinmoiseksi lisäarvoksi, ei pelillä ole tarjota soolopelaajille juuri muuta kuin geneeristä turnausta toisensa perään. Mikäli uramoodista ei ole aiheuttamaan aivokuoliota, pääsee samaa touhua harrastamaan myös yksittäisinä irtopeleinä. Moninpelinä Virtua Tennis on vieläkin melko toimivaa tavaraa, mutta Live-servereiden kumistessa tyhjyytään, kannattaa tähän varata neljä padia, kolme kaveria ja muutama olut.

Ulkoisilta puitteiltaan, Virtua Tennis 2009 ei säväytä. Graafisesti se on kuin paluu vuodelle 2004, joskin askeettinen äänimaailma sekä hirvittävät tiluttelumusiikit pistävät vieläkin paremmaksi muistuttamalla elävästi vuosituhannesta, jolloin Suomestakin löytyi vielä kolikkopelihalleja. Tämä on harmillista, sillä urheilupelit suljettuine ympäristöineen ovat melkeinpä se ainut peligenre, jolta uskaltaa jo nykyraudalla odottaa fotorealismia ja kaikin puolin viimeisteltyä audiovisuaalista ulosantia. Virtua Tennis 2009 tyytyy kuitenkin apinoimaan edeltäjänsä funktionaalista, mutta auttamattoman askeettista lähestymistä, eikä ratkaisuun ei voi kuin pettyä.
Se mikä Virtua Tennis 2009:ssä todella mättää, tiivistyy aika osuvasti grafiikka- ja äänipuoleen: se ei kertakaikkisesti yritä ottaa riittävää pesäeroa edeltäjiinsä, vaan toistaa niiden hyvät ja huonot puolet suorastaan orjallisen tarkasti. Tietyllä tasolla tämän voi ymmärtää, sillä Virtua Tennis 3:n peruspelattavuus ja moninpeli ovat vallan kuranttia kamaa vielä nykyäänkin, mutta samalla törmätään kysymykseen, miksi kukaan maksaisi neljää kymppiä lähestulkoon samasta pelistä, jonka on voinut ostaa jo monen vuoden ajan parilla kympillä. Ehkä tämä on sellainen kysymys, joka Segan pitäisi kysyä itseltään ennen seuraavan Virtua Tenniksen julkaisua. Sitä odotellessa me tavalliset kuolevaiset pärjäämme vallan mainiosti Virtua Tennis 3:lla.