HBO:n Band of Brothers vuodelta 2001 oli ilmestymisensä aikaan mielenkiintoinen ja aavistuksen elokuvia realistisemmin toisen maailmansodan karua arkea kuvannut minisarja. Yksi suosikkiepisodeistani on aina ollut jatkokatseluissakin lääkintämiehen sota-arkeen keskittynyt jakso – kuinka kovaa ja armotonta, useimmiten palkitsematonta työtä ja nopeita päätöksiä vaikeissa olosuhteissa lääkintämiehen arki sisälsikään.
Nacon ja pieni puolalaisstudio Brave Lamb ovat nyt innovatiivisena piristysruiskeena ikään kuin lähestyneet tätä samaa näkökulmaa, mutta pelipuolella. Lontoon sotamuseonkin tukema, yksinkertaisesti nimetty ja budjettiluokkaan hintansa osalta sijoitettu War Hospital heittää pelaajan keskelle sodan arkea, sairaalaa pyörittämään. Tyypillinen aseen liipaisimena toimiminen ja vihollissotilaiden täyttäminen lyijyllä on kerrankin korvattu jollain muulla.
Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan ajalle ja Suomen itsenäistymisen vuoteen, 1917. Maailmansota on ollut käynnissä jo kolme vuotta. Pelaaja omaksuu majuri Henry Wellsin roolin, joka on brittiläinen kenttälääkintämies, jonka vastuulle kokonaisen kenttäsairaalan pyörittäminen Ranskan maaperällä annetaan. Majurin oma poika on kaatunut sodassa, joten olemassaolonsa kyseenalaistavana miehenrepaleena hän kuitenkin ajattelee voivansa pelastaa muut kohtalotoverit siinä missä epäonnistui pelastamaan lapsensa.
War Hospitalin idea strategiapeliksi on erittäin mielenkiintoinen. Sen sijaan, että kliksutettaisiin satapäistä laumaa pikku-ukkoja sodan etulinjaan tekoälyjamppoja vastaan, ollaankin sen sijaan takavasemmalla hoitamassa haavoittuneita, jotka kiikutetaan juoksuhaudoista väljemmille vesille.
Käytännössä pelin toriaukion ja osittain entisen kirkonkin tiloihin perustettu sairaala-alue ja koko pelin sisältö rakentuu tusinalukuisen rakennusmäärän varaan. Sairaalaan saapuvat kiikutetaan ensi alkuun vastaanottotelttaan (päivityksen myötä ensisidontapaikalle) jossa sitten selataan saapuneiden potilaskortteja läpi ja analysoidaan hoidon tarpeen kiireellisyys.
Leikkaukseen vaiko ei ja mennäänkö jonon kärkeen vai laitetaanko mies perässätulijaksi. Korteista näkee henkilökohtaisten unelmien ja siviilisäädyn ohella tärkeimmän, eli sotilasarvon. Kokenut sotilas kannattaisi luonnollisesti paikata ja kiikuttaa takaisin sotimaan. Hoito voidaan myös kokonaan evätäkin, eikä kaikkia voida millään pelastaa. Leikkauksesta selvinneet ja oman vaihtelevan toipumisaikansa kuntoutuskeskuksessa oleilleet voidaan siis lähettää sotaan, kotiin tai päämajaan.
Resursseina pelissä toimivat värväyslappuset, jotka ovat melkein kuin rahaa. Lappusilla voidaan ostella leiriin parannuksia taitopuusta sekä myös rakentaa samaisen taitopuun oksista uusia rakennuksia. Lähettämällä sotilaita päämajaan saadaan näitä lippulappussia, kun taas potilaan lähettäminen kotiin kasvattaa joukkojen moraaliprosenttia ja takaisin sotatantereelle kiikuttaminen vahvistaa sotajoukkoja. Pelaajan tekemisten, epäonnistumisien ja onnistumisien myötä ruudulla killuva armoton/humanisti -asteikkokin liikahtelee, joskaan en täysin ymmärtänyt sen vaikutusta peliin.
Mielenkiintoisena pelimekaniikkana käytännössä kahdesta asiasta pitäisi pelin aikana pitää huolta: sotajoukkojen miesvahvuudesta sekä sairaala-alueen moraaliprosentista. Jos sotilaita taistelussa on liian vähän, rintama kaatuu, mutta jos moraali sairaalan alueella valuu nollaan, peli päättyy. Luonnollisesti jatkuvassa epäonnistumisen kierteessä oleva sairaala syöksyy moraalinsa osalta nopeasti. Joskus kiperät ja kyseenalaiset päätökset leikkauksen aikana tietävät potilaalle nopeampaa toipumista, mutta vastavuoroisesti moraalista saatetaan nipistää pari prosenttia pois.
Päivityksenä rakennettavan ensisidontapaikan sekä jo valmiiksi pystytetyn sairaala-alueen vastaanottoteltan lisäksi pelissä keskeisiä rakennuksia ovat leikkaussali, kotiuttamisteltta, hautausmaa ja apteekki. Näiden ympärillä pelaaja viettää suurimman osan peliajastaan, rakennuksista toisiin klikkaillen ja valikoissa pyörien. Keskeinen elementti pelissä moraalin ja sotavahvuuden ohella kun on uupuminen, jonka kanssa pitää palloilla tarkasti, vähän liiankin tarkasti.
Sotilaat tulevat puoliraatoina taistelusta hoitoon, mutta työssään realistisesti väsyy myös hoitohenkilökunta – tämä on hyvä ja mielenkiintoinen elementti ottaa mukaan, mutta toteutus ei ole aivan niin pelaajaystävällinen. Ylityöllistetyt kirurgit ja hoitajat voivat jopa romahtaa työvuoronsa aikana, koska lepoa ei tule riittävästi.
Peli aloitetaan hyvin vähällä henkilökunnalla ja näiden määrää pääsee hitaasti kasvattamaan tilaa kasvattavilla päivityksillä. Pelaajan täytyykin pitää yllä strategiaa, jossa kaikki työntekijät pääsisivät lepäämään. Ei saisi syntyä liikaa leikkausjonoa ja samalla pitäisi katsoa, että kussakin teltassa työskentelevät hoitajat ja lääkintätiimit sekä insinöörit eivät kukaan jää ilman taukoja. Tauoille palkatut eivät osaa itse mennä, joten romahtaminen työssä tulee tutuksi.
Tauolta palautumista voidaan nopeuttaa taitopuun päivityksillä ja henkilökunnan asuntolaakin voidaan laajentaa, jotta junalla voidaan tuoda lisää väkeä sairaalaan töihin, mutta tasapainoilu henkilökunnan kanssa on todella työlästä, eikä pelissä ole vaikeustasoissakaan valinnanavaraa; se on se, minkä pelin tekijät ovat asettaneet. Tähän päälle voi vielä lisätä sen, että ajoittain, ilman mitään näkyvää syytä kirurgit eivät aloittaneetkaan leikkauksia heille asetettujen potilaiden parissa ennen kuin vasta pitkän odottelun jälkeen, vaikka olivat olevinaan hyvin levänneitäkin. Kyseessä lienee jonkinlainen bugi.
Pelatessa War Hospital etenee kuin itsekseen, kunhan pelaaja pitää huolen siitä, että mittarissa on moraalia, sotajoukot pysyvät kohtuullisena ja henkilökunta tolpillaan. Perusasioita opastavan alun aikana tulee huomanneeksi, millainen peli kyseessä on. Genre on ehdottomasti strategia, mutta War Hospitalia voisi kuvailla yhdellä sanalla ”valikkopyörittelyksi”, koska etenkin vähänkin nopeutetummalla pelitahdilla varsinkin henkilökunnan asetuksia saa olla säätämässä jatkuvalla syötöllä.
Porukkaa pitää viskellä levolle ja uusia toimia tumput suorina odottelevia taasen laittaa istumaan saapuvia tapauksia käsittelevän pöydän taakse tai vaikkapa seisoskelemaan vesisateeseen hautuumaalle – sinne missä henkilökuntaa ei kulloinkin ole. Apteekki tuottaa omavaraisesti tarvikkeita mitä enemmän porukkaa on töissä ja sama koskee oikeastaan kaikkea muutakin: mitä enemmän työntekijöitä, sitä paremmin homma toimii.
Erään taitopuun tarjoaman päivityksen jälkeen leikkauksessa kuolleet eivät enää vie tiloja leikkaussalista, joten hautausmaan hoitokaan ei ole enää niin akuuttia, mutta ei tähän heti päästä, koska värväyslappusia pelissä kertyy todella hitaasti. Riippuen aina vähän päämajaan lähetettävästä sotilaasta, lippulappuja saa yleensä 1-3 per sotilas. Onneksi sotilaasta saatavan potentiaalisen moraali- ja rahalappuboostin näkee suoraan potilaskortista, jotta se ei mene arvailuksi.
War Hospitalissa ei kuitenkaan oikeastaan ole mitään muuta mielenkiintoista, kuin parhaan strategian hiominen ja sen horjumaton ylläpito. Jos vertailukohdaksi tempaistaan vaikkapa klassikko Theme Hospital tai tuoreempi hengenheimolainen Two Point Hospital, ei pelaaja pääse koristelemaan sairaalansa aluetta eikä oikeastaan edes tutkailemaan tekoälyukkeleiden työntekoa ruudulla.
En toki sano, että enemmän vakavaan aiheeseen ja realismiin nojaavassa War Hospitalissa pitäisi nähdä palkattua henkilökuntaa siivoamassa banaaninkuoria lattioilta tai lääkäreitä käymässä vessassa tai pötköttämässä henkilökunnan tilojen sohvilla, mutta sairaalan alueella ei ole oikeastaan tarjolla mitään visuaalista silmänruokaa, mitä tarkkailla niinä harvinaisina rauhallisempina hetkin. Kun uusia rakennuksiakin pääsee koko pelin aikana rakentamaan vain muutaman, ei pelissä ole sitäkään perinteistä RTS-iloa.
Pääosan ajasta työläiset vilistävät rakennuksesta toiseen, kun pelaaja leikkii kiireisenä valikoissa työtehtäväasetuksien kanssa ja säännöllisesti paikalliselle asemalle saapuu tarvikejuna tai pihaan kurvaa ambulanssit, jotka jättävät vastaanottoteltan suuaukolle uusia haavoittuneita. Juoksuhaudoilla piipahtaminen ei ole sen kummempaa sekään. Pelaaja voi nähdä lähes elottoman oloiset ja tyhjät sotatantereet, jossa muutama hassu sotilas juoksee peräkanaa kummallisen liikeanimaation kera, tai kun lääkärit nappaavat paareihinsa haavoittuneen ja luikertelevat juoksuhaudoissa madon tavoin kohti sairaalaa. Kampanjan ”tarinaa” ryyditetään ajoittain välipätkillä rintamalta, joiden surkea, hieman jopa vektorigrafiikkaa muistuttava laatu ja tökkivä hahmoanimaatio hakevat vertaistaan.
Pelin kamerakulma ei ole omiaan lisäämään ympäristön tarkastelemisen mielenkiintoa, koska kaikkein kaukaisin zoomaus muuttaa pelin viistokulman hassusti suoraan kuin lättänäksi satelliittikuvaksi. Lähin zoomaus taas jättää kaiken yksityiskohtaisuuden kuitenkin vielä aavistuksen liian pieneksi ja etäiseksi – vielä kun saisi pykälän pari zoomata lähemmäs maantasoa!Miksi sodan runtelemiin sairaalamaisemiin on edes viitsitty luoda (elokuva)julisteita, kun niitä ei pääse tarpeeksi läheltä tarkastelemaan, jotta näkisi mitä siinä kuvassa ylipäätään on?
Kuhunkin rakennukseen voidaan zoomata erikseen, mutta esimerkiksi kanttiinin osalta voidaan vain tarkastella tyhjää ulkoterassia, jossa kukaan ei koskaan istu. Leikkaussalissa voidaan tarkastella rajattua ja lukittua kamerakulmaa huoneesta, joka ei tuota minkäänlaista fiilistä. Lääkärit seisovat paikallaan leikattavien potilaiden vierellä ja potilas heiluu looppaavan animaationsa kera patjalla boksereissaan.
Tietyllä tapaa rajoittuneet zoomit ymmärtää, koska kokonaisuutena War Hospital ei varsinaisesti edes muistuta PS5-peliä, vaan enemmänkin grafiikka tuo mieleen kehittyneemmän mobiilipelin. Käyttöliittymä ja valikkoklikkailukin olisi kenties sujuvampaa kosketusalustalla tai vaikkapa hiiriohjattuna PC:llä.
Konsolin ohjaimella valikoiden jatkuva plärääminen ei oikeastaan missään vaiheessa muutu sutjakaksi ja mielekkääksi vaan fiilis on kauttaaltaan kamalan kankea moniosaisen sekavaa taitopuuta myöten. Kun suurin osa peliajasta sitä välilehtien selaamista nimenomaan on, alkaa pelaaminen ennen pitkää puuduttamaan. Periaatteessa pelin koko idean olisikin voinut kolmiulotteisen strategiapelin sijaan rakentaa vaikkapa table top -henkiseksi korttipakkapeliksi ja todennäköisesti se ei olisi vienyt mitään pois peliltä.
War Hospitalin suurin, melko pieneksi jäävä nautinnon tunne on juurikin se, kun asetuksien muuttelussa ja yksinkertaisissa päätöksissä onnistuu niin, että operoidut potilaat alkavat kuntoutua kerta toisensa jälkeen, kouraan jää sopivasti lippulappusia ja rintaman suuntakin alkaa kääntyä pelaajan eduksi – mutta ne ilot ovat pieniä. Indiepeliksi War Hospital silti on hyvä yritys ja ideana piristävän uniikki, mutta kokonaistoteutuksensa puolesta sairaalareissu jättää kankean maun suuhun.
Loppusanat
War Hospital on ensimmäisen maailmansodan aikaisen sotasairaalan arkea kuvaava indiestrategia. Ideansa puolesta mukavalla tavalla piristävä, mutta toteutus ontuu, ei pelkästään visuaalisesti, vaan myös kankean käyttöliittymänsä, haastekäyränsä sekä jatkuvan valikoissa pyörimisen vuoksi.
