Watch Dogs 2 on jatkoa noin kolmen vuoden takaiselle Ubisoftin avoimen pelimaailman hiekkalaatikkorymistelylle. Alkuperäinen, hieman keskinkertainen Watch_Dogs oli käytännössä Ubin vastine Rockstar Gamesin GTA:lle – kaikilla itseään kunnioittavilla isoilla julkaisijoilla kun pitää olla sellainen pelisarja.
Kakkosta varten hakkerointitouhut on siirretty Illinoisin osavaltiosta ja Chicagosta aurinkoiseen Californiaan, San Fransiscoon, joka tunnetaan korkeista, elokuvien takaa-ajokohtauksissa käytetyistä hyppyrimäistään, mutta myös Bay Arean alueesta (Metallica on kotoisin sieltä), Golden Gate -sillasta, Alcatrazin vankilasaaresta sekä tietysti muun muassa niistä kuuluisista amerikkalaisista ”ratikoistaan”.
Maisemien vaihtuessa myös päähenkilö on vaihtunut uuteen. Pelin alussa hypätään yksin toimivan hakkerin, Marcus Hollowayn kenkiin. Aivan pelin alussa murtaudutaan serverifarmin tiloihin, joka samalla toimii eräänlaisena tutoriaalina pelin perusteille. Tämän jälkeen ei mene kuitenkaan aikaakaan, kun tuttu hakkeriryhmä DedSec bongaa Marcuksen ja tämä päätyy tekemään hommia heidän riveihinsä.
Pääpiirteittäin taustalla on kuitenkin tuttu tarina. Ykkösosassa Chigagoa pelin lähitulevaisuudessa erittäin haavoittuvaisella ja vuotavalla CtOS-kyttäysjärjestelmällään hallinnoinut ja kyseenalaisiin hämäräpuuhiin kytkeytynyt yhtiö Blume jatkaa pakan sekoittamista käyttiksensä 2.0 versiolla San Fransiscon kaupungissa. Hakkereita ottaa päähän ja sota on julistettu.
Dedsec Vs. Blume
Tarkoituksena olisi nostattaa DedSecin pahamaineisuutta ja uskottavuutta ihmisten keskuudessa ja sitä kautta kaivaa maata Blumen ja CtOs-käyttiksen alta. DedSec on luonut kännykkäsovelluksen, joka edesauttaa käyttiksen tuhoamista. Tämä app pitäisi saada mahdollisimman monen miljoonan ihmisen puhelimiin ja tämä tapahtuu keräämällä faneja tai seuraajia tekemällä tihutöitä ympäri kaupunkia.
Käytännössä siis, tehtäviä suorittamalla saadaan faneja ja kun fanimittari (eli XP-mittari) aina täyttyy, saadaan erilaisiin hakkerointialueisiin käytettäviä taitopisteitä, jotka parantavat Marcuksen skillejä eri asioiden parissa. Watch Dogs 2 yrittää olla tunnelmaltaan ja päähahmojen (DedSecin jengin ja Marcuksen osalta) kevyt ja humoristinenkin jopa.
Tätä samaa huumoria on yritetty kaataa myös tehtäväsuunnitteluunkin, mikä pitkään on ollut GTA-pelisarjan toimivia tavaramerkkejä. Siinä missä Rockstar Northilla on kuitenkin yleensä paljon parempaa läppää sekä aina työstettynä peli, joka on pullollaan amerikkalaisesta kulttuurista tehtyä satiiria, on Watch Dogs 2:n huumori välillä vähän väkisin yritetyn oloista. Käsikirjoittajat eivät ole oikein onnistuneet kehittämään Marcukselle ja tämän Dedsec-possen välille samanlaista henkilökemiaa, mitä esimerkiksi GTA V:stä löytyi kolmen päähahmon osalta.
Toki Marcus on symppis hahmona sinänsä, mutta toisaalta ”hakkeri” on aika pitkälle venytetty käsite mukavasta kaverista, joka läppäreiden rukkaamisen ja kulkulupaa tarvitsevien lukijoiden hakkeroimisen ohella saattaa tuon tuosta kaahata kaduilla ihmisten päälle, ampua tavallista porukkaa päiviltä jos huvittaa ja miksei siinä sivussa muutamia poliisejakin. Pikemminkin kyseessä onkin anarkistista riehumista kuin ”viatonta” yhteiskunnan hyväksi suoritettavaa robinhood-puuhastelua. Tämä sama perisynti tosin koskee melkeinpä kaikkia hyvän ja pahan rajalla liikuskelevia toimintapelihahmoja.
Peruspelattavuudeltaan Watch Dogs 2 noudattelee tuttua hiekkalaatikkotemmellyskaavaa. Autoja ja muita kulkupelejä voi surutta anastaa. Erilaisia menopelejä on ihan riittävä määrä urheiluautoista busseihin ja moottoripyöristä skoottereihin.
Menopelien ajotuntuma sen sijaan on kaikissa vekottimissa vähän kiikkerä tai levoton, jos näin voidaan sanoa. Välillä taas autoissa tuntuu olevan jonkinlaiset tehojarrut ja välillä taas tuntuu, että ne eivät käänny kunnolla mutkissa. Ajokeilla ei oikein muutenkaan tunnu olevan ihan tosielämän fysiikoita tukenaan ja välillä autot kieppuvat ja pomppivat vähän miten sattuu. Ajokeilla kurvailu pitkin kaupungin katuja onkin tasoa toimivaa, mutta itse en oikein missään vaiheessa varsinaisesti ”tykännyt” ajaa pelin autoilla, kaksipyöräisillä homma tuntui toimivan vähän tasaisemmin. Pikamatkustaminenkin kun on heti kättelyssä saatavilla, ei autoja välttämättä aina edes tarvitse käyttää.
Tuttuun tapaan kaikenlaisilla aseilla voidaan ammuskella ja kun tilanne eskaloituu liian pitkälle ja todistamassa on sivullisia ihmisiä, soittavat nämä yleensä hätänumeroon ja pyytävät joko ambulanssia tai poliisia. Jos jälkimmäistä, niin sitten paetaan poliisiautoja ja myöhemmin poliisihelikoptereitakin, jos jäädään liian pitkäksi aikaa rikospaikalle. Yleensä virkavalta on tosin melko helppo karistaa pois kannoilta – vasta viides ”tähti” jahtimittarissa alkaa olla tasoa hankala. Omaan autoon voi myös kätevästi piiloutua menemällä matalaksi, jos onnistuu huristelemaan vähän kauemmas jahtaavasta virkavallasta.
Erikseen ovat sitten tehtävien aikana kartalla punaisena näkyvät ”kielletyt alueet”, joihin yritetään hiippailla mahdollisimman vähin äänin ja yritetään pujahtaa sisään ja ulos yhtenä huomaamattomana vilahduksena. Yleensä haetaan jotain mielenkiintoista dataa joltain laitteelta, millä sitten saadaan aikaiseksi jotain ikävää, mutta DedSecin mainetta nostattavaa. Kielletyillä alueilla partioivat yksityisen vartiointifirman miehet, jotka tutkivat kaikkea epäilyttävää ja kutsuvat tarvittaessa jopa apuvoimiakin avuksi. Joskus selvitään pelkästään tainnuttamalla vartijoita joko käsirysyllä tai tainnutusaseella, mutta joskus niitä on ammuskeltava myös hengiltäkin.
Uutta asearsenaalia saadaan tukikohdasta nykyajan hengessä hakkereiden tukikohdassa 3D-printterillä tulostelemalla. Aseiden ”pohjapiirustukset” toki maksavat isosti, joten vasta sitten kun rahaa on tarpeeksi, voidaan alkaa printtailemaan vähän tehokkaampaakin tykkiä.
Vähän tylsästi lähestulkoon kaikki tarinatehtävät vievät pelaajan muodossa tai toisessa tällaiselle kielletylle alueelle hiippailemaan ja hakkeroimaan dataa tai sitten esimerkiksi varastamaan jonkin kulkupelin mikä ajetaan paikasta A paikkaan B. Kaava toistuu samanlaisena lähes joka tehtävässä: yritetään ensi alkuun viritellä sähkölaitteista ansoja vartijoille, jos ei muuten saada niitä pois pelistä tainnuttamalla. Sen jälkeen hakkerinäöllä tutkaillaan maisemia ja kiintosia kohteita, jotka hohtavat yleensä sinisinä muutoin harmaaksi muuntuvalla ruudulla. Jos tilanne äityy pahaksi ja pelaaja menettää henkensä vartijoiden luoteihin (Marcus ei ole mikään supersankari), alkaa tehtävä aivan alusta.
Onneksi löytyy muutakin tekemistä, kuin pelkät tarinatehtävät. Pelistä löytyy muun muassa crossipyöräkisoja ympäri kaupunkia, mutta myös eräänlaiseksi Crazy Taxi -kuskiksi on mahdollista heittäytyä ja kiikuttaa satunnaisia asiakkaita paikasta toiseen, joskus vähän kiireellisemmin ja joskus vähän enemmän kiireellisesti. Tehtävätavoitteetkin vaihtelevat. Välillä etsitään insinöörin karannutta robottia eri paikoista ja toisella kertaa taas jahdataan taivaalla liihottavaa lennokkia auton ratissa.
ScoutX-sovellus tarjoaa mahdollisuuden paikantaa otollisimpia kuvauspaikkoja selfie- ja vlog-kulttuurin kyllästämille ihmisille, kuten Marcukselle. Sivutehtävät palkitsevat pelaajaa rahalla tai kokemuspisteillä, eli lisäseuraajilla DedSecille.
“It’s a Unix system, I know this!”
Watch Dogs 2 ei olisi hakkeripeli eikä nykyaikainen avoimen pelimaailman rymistely, jos siitä ei löytyisi älypuhelinta keskeisessä roolissa. GTA V:n tapaan pelaajan keskeisenä työkaluna toimiikin puhelin, jolla saadaan jos jonkinlaista aikaiseksi – soittaa sillä ei kuitenkaan kenellekään voi. Puhelimen kautta voidaan valita haluttuja tehtäviä, päivitellä Marcuksen taitoja sekä esimerkiksi laittaa musiikit soimaan taustalle sovelluksen kautta, samalla kun juoksennellaan pitkin poikin kaupungin aurinkoisia katuja. Myös ”huomaamattomasti” toimivan moninpelipuolen jutut löytyvät puhelimen välityksellä.
Se juju, millä Watch Dogs 2 yrittää erottua muista genrensä peleistä, on nimen omaan hakkeroiminen. Pelin on kehittänyt Ubisoft Montreal, joka tunnetaan Splinter Cell -pelisarjan ohella myös Assassin’s Creed -peleistä. Watch Dogs 2 onkin vähän kuin näiden kahden sekoitus, johon on heitetty se hiekkalaatikkotyyppinen moderni autojen varastaminen ja kaupunkipelailu päälle.
Koska kyseessä on juurikin Ubi Montreal, on pelin vahvin osa-alue nähtävissä oitis: hauskinta ja jännintä osaa olla silloin, kun hiiviskellään kielletyillä alueilla ja yritetään olla aiheuttamatta tulitaistelua ja tämä onkin, kuten mainittua, pelin keskeisiä elementtejä ja se löytyy lähes kaikista tarinatehtävien tavoitteista muutamin variaatioin.
Apunaan Marcuksella soluttautumisessa ja hakkeroinnissa on oma radio-ohjattava minilaite, jumper. Kyseinen kaksipyöräinen ajokki on kameralla ja hakkerointiominaisuuksilla varustettu hyppytaitoinen laite, jonka voi pienen kokonsa ansiosta ujuttaa ilmastointiluukuista rakennuksien sisään vartijoiden huomaamatta. Kätevää. Ajoittain hipster-Marcuksen hiippailutus saakin aikaan tunteen, että kunpa Ubi jälleen kohta kehittäisi iloksemme uuden Splinter Cell -pelin.
Hakkeroiminen ei rajoitu pelkästään näille kielletyille alueille. Marcus voi käyttää hakkerointitaitojaan apunaan ja suojanaan niin autoillessa kuin jalan kulkiessaankin. Kaahatessa, voidaan kännykällä etänä hakkeroida kaupungin kaasuputkia ja räjäyttää niitä vaikkapa juuri silloin, kun poliisi on ajamassa sellaisen kohdalta. Voidaan myös sotkea liikennevalot tai räjäytellä seinistä löytyviä sulakerasioita tai esimerkiksi luoda sähkökenttiä, jonka sisään astuvat pahaa-aavistamattomat vartijat sitten saavat sähköshokin.
Jalan kulkiessa taas voidaan hakkeroida valvontakameroita ja käyttää niitä lisäsilminä sekä hakkeroida läppäreistä joskus jopa etänäkin avainkoodit, jotta saadaan tietyt ovet avattua. Myös pelin kaikkia autoja voidaan etähakkeroida. Jos halutaan, että viaton autoilija tai perässä tuleva poliisi yht’äkkiä kurvaileekin päin seiniä, voidaan tällainen toiminto toteuttaa – olettaen, että kyseinen hakkerointitaito on päivitetty taitopuusta käytettäväksi. Välillä jekkujen tekeminen ja toteuttaminen on varsin hauskaa puuhaa ja antavat pelille sen omanlaisensa leiman.
Tavallisten tallaajien tileiltä voidaan napsia huoletta rahaa, että omat eivät lopu kesken sekä tarjolla olisi myös botnet-energiaa (eli akkuvirtaa?) imettäväksi älykännyköistä, joka taas on sitä tarpeellista energiaa, jota Marcus tarvitsee hakkeroidakseen juttuja.
Energiaa kun kuluu temppuja tekemällä, joten tällä tavoin mittari saadaan nopeammin takaisin täyteen. Tavallisista ihmisistä puheen ollen, näitä voidaan myös vakoilla ja peli kertoo ihmisten esimerkiksi tietoa, kuten ammatin tai onko hän tuomittu rikollinen tai köyhä tai kihloissa kenties ja mielentila ilmaistaan emojilla.
Jos sivullisille aukoo päätään keskareita heiluttelemalla tai kiipeää vaikkapa auton katolle liikenneruuhkassa, siitä saa helposti virtuaalikansalaiselle aikaan punaisen emojin. Tanssahtelemalla ympäriinsä taas saadaan ihmiset hymyilemään. Mitään käytännön virkaa en keksinyt sille, että ihmisten tietoja saa urkittua tai, että niiden mielentilat voidaan ylipäätään nähdä. Tai se, että niihin mielialoihin voidaan vaikuttaa. Ei tämä mikään The Sims kuitenkaan ole. Hauskoja yksityiskohtia kyllä, mutta tarpeettomia.
Yksinpelin ja sen tehtävien rinnalle on tarjolla ykkösen tapaan myös kevyttä ja huomaamatonta moninpelailuakin. Tehtävät on jaettu kolmeen osaan. Yksin tai kaverin kanssa pelattaviin co-op tehtäviin, joissa murtaudutaan yksinpelin tapaan kielletyille alueille sekä lisäksi bounty hunteriin ja hacking invasioniin. Bountyssa joko jahdataan tiettyä kohdetta tai sitten osallistutaan poliisien organisoimaan metsästykseen.
Hackingissa soluttaudutaan toisen pelaajan peliin ja yritetään varastaa dataa onnistuneesti. Kaikista tehtävätyypeistä saa onnistuessaan lisää seuraajia eli XP:tä. Mitä paremmin tehtävä menee, sen enemmän saa. Co-oppia voi pelata yksinpelitehtävien tapaan kännykästä tai kartalta tehtävän valitsemalla, mutta kaksi muuta muotoa tarvitsevat Ubi Club -tilin toimiakseen, jollainen pitää luoda jos mielii pelata. Moninpeli on ihan ok pikkulisä, mutta se unohtuu kuitenkin nopeasti ja on kenties vähän turha lisä. Kaiken lisäksi dataa varastamaan ilmaantuvat tyypit alkavat pidemmällä tähtäimellä vain rasittamaan, kun ilmoituksia näkee tuon tuosta. Ensi kerralla nämäkin resurssit voitaisiin laittaa yksinpelin ja pelattavuuden hiomiseen.
Kokonaisuutena Watch Dogs 2 on hieman parempi peli kuin edeltäjänsä ja kyllähän San Fransiscoa on varsin kiva tutkailla vähän rauhaisamminkin. Visuaalisesti grafiikka on toimivaa, ei ihan aina niin kaunista kuin sopisi PS4-peliltä odottaa, mutta pääosan ajasta silmänruoka näyttää hyvältä – joskaan ei GTA V -hyvältä.
Pelimaailmalla on ihan riittävästi kokoakin ja sivupuuhasteltavaa on sopivasti jokseenkin itseään toistavien päätehtävien rinnalle riittävästi. Ajoneuvojen yleisessä tuntumassa olisi mielestäni vielä parantamisen varaa, ennen kuin sitä puolta pelissä voisi alkaa millään tapaa hehkuttamaan.
Tarinansa ja hahmojen osalta peli menee vähän metsään, vaikka ääninäyttely onkin kauttaaltaan hyvää, mutta kun yritetään vähän liikaa olla muka-cooleja tai nasevia käsikirjoituksen ja huumorin kanssa niin hahmojen uskottavuus rapisee. Onneksi välipätkät voi yleensä heti ohittaa halutessaan ja keskittyä vain tehtäviin ja pelaamiseen. Kaikenlainen hakkeroiminen antaa pelille sen oman mausteensa.
Ei Watch Dogs 2 aivan täydellisyyttä hipova yritys Ubisoftilta vielä ole, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Sanoisin, että peli hakkeroikin tiensä juuri ja juuri varovaiseen neljään tähteen.
