Watch Dogs - Legion arvostelussa

Kaksi peliä poikinut Watch Dogs -pelisarja on ollut Ubisoftin vastine Grand Theft Auto -peleille. Nyt, neljä vuotta kakkosen jälkeen esiin astelee tuorein tulokas, Watch Dogs – Legion. Ensimmäiset pelit kehittänyt Ubisoft Montreal ei ole uusimman takana, sillä Montrealin osastolla oli kädet täynnä Assassin’s Creed: Valhalla -pelin kanssa. Vastuun on ottanut Ubisoft Toronto, joka aikaisemmin työstänyt muun muassa pelit Splinter Cell: Blacklist sekä Far Cry 5 – mikään kokematon studio ei siis ole kyseessä.

Watch Dogs – Legion sijoittuu ajallisesti ainakin jotain vuosia kakkosesta kauemmas tulevaisuuteen. Pelin toiminnan kehtona toimii tällä kertaa futuristisen dystopinen ja sateinen Lontoo, jossa puntavaluutan on korvannut kokonaan kryptovaluutta. Aiemmista peleistä tuttu CtOS-järjestelmä on kehittynyt entisestään tekoälyn voimin ja niinpä mattimeikäläiset ja maijat ovat laumoittain jääneet vaille töitä. Kaduilla rehottaa epäsiisteys ja mielenosoitukset ovat arkipäivää, siinä missä kodittomien teltatkin. Katunäkymän ovat ajoneuvojen osalta vallanneet sähköautot sekä automaatiotaksit ja bussit, minkä lisäksi taivaalla pörräävät dronet ovat nekin melkeinpä yleisempiä kuin linnut.

Tarinan alussa Zero-Day -niminen hakkeri lavastaa tutun hakkerijärjestö DedSecin Lontoon osaston syylliseksi kaupungissa tapahtuviin pommituksiin. Kaupungin kadut alakynteen jääneen virkavallan vuoksi ottaa haltuun yksityinen, turvapalveluita tuottava yhtiö Albion, joka ryhtyy sortamaan kansalaisia diktatuurin kaltaisin ottein ja jahtaamaan DeadSecin jäseniä koirien ja kissojen kanssa.

DeadSecin on puhdistettava maineensa ja pelastettava siinä sivussa ei sen vähempää kuin koko Lontoo! Onneksi tavalliset kaduntallaajat ovat niin kyllästyneitä oman maansa toimiin, että melkeinpä kuka tahansa on joko kuullut DeadSecistä tai on valmis liittymään sen riveihin. Tästä saadaankin oivasti leivottua Legionin keskeinen idea: tehtävien suorittamisen ohella pelaajaa värvää riveihinsä jatkuvasti uusia jäseniä. Olipa kyseessä sitten kahvilayrittäjä, raksatyöläinen tai vaikkapa ihan Albionin itsensä palkkalistoilla keikkuva rivivartija, ovat kaikki kansalaiset ainakin kosittavissa.

Jokainen värvätty, proseduraalisesti luotu kansalainen on ominaisuuksiltaan ja varustukseltaan hieman erilainen. Esimerkiksi raksatyöläinen voi ilman vihollisen ihmettelyä liikuskella työmailla, joissa vihollisen hakkeroitavia päätteitä löytyy. Albionin työntekijä vastaavasti saa helpommin esimerkiksi kulkulupia lukittuihin oviin liikkuessaan oman työnantajansa tiloissa ja niin edelleen.

Näiltä osin Watch Dogs – Legion muistuttaa allekirjoittanutta liki kaksikymmentä vuotta vanhasta (omasta mielestäni mainiosta) pelistä nimeltä Messiah, jossa pelaaja pienen enkelivauvan roolissa vaihteli ihmisruumiista toiseen tarpeen tullen – swappailu mahdollisti pääsyn tiettyihin paikkoihin ilman huomion herättämistä.

DedSecin riveihin värvättyjen hahmojen välillä voi vaihdella milloin haluaa, rajattomasti. Joskus jos pelaaja tosin kuolee tehtävän suorittamisen aikana, tarkoittaa tämä sitä, että kyseisellä hetkellä käytössä ollut hahmo oikeasti kuolee, tai tulee pidätetyksi – riippuen siitä asettaako pelin alussa päälle permadeathin vai ei. Pidätetyt hahmot ovat poissa pelistä vain jonkin aikaa. Aina voi toki värvätä uuttakin porukkaa korvaamaan vajetta. Jokaisella kerralla ehtona on, että pelaaja ensin suorittaa jonkin kosiskeltavan hahmon haluaman enemmän tai vähemmän turhan sivutehtävän, joka yleensä turhauttavasti on toisessa päässä Lontoota, kuin missä värvättävä tavataan. Suorita tehtävä ja hahmo värväytyy. Hauskana yksityiskohtana DedSecin tukikohdassa vierailtaessa muut perheen jäsenet, eli värvätyt niin ikään hengailevat tässä salaisessa maanalaisessa kerhohuoneessa – pieniä hetkiä, kun sarja Mr. Robot tulee mieleen.

Vaikka Legionin pohjatarina ja sitä kautta DedSecin tavoitteet sinänsä ovat melko mielenkiintoiset, eivät itse päätehtävät tai hitaasti etenevä tarina ole sinänsä mitään kovin koukuttavaa – DeadSec selvittelee, kuka Zero-Day oikein on ja siinä sivussa arvuutellaan Albionin toimitusjohtajan sekä paikallisen mafian, Clan Kelleyn johtajan Mary Kelleyn osaa pommituksiin. Tehdään keikkoja, jotka tarjoavat tiedonmuruja seuraavaa keikkaa ja suuntaa varten.

Monitoimihakkeri

Tehtävät toistavat itseään aika lailla jo lyhyen alun jälkeen. Yleensä aina kyseessä on kiellettyyn paikkaan X tunkeutuminen joko hiippaillen tai aseet laulaen, minkä jälkeen ladataan dataa vaikkapa läppäriltä, padilta tai muusta tärkeän näköisestä päätteestä. Yleensä päätehtävää enemmän vaihtelee se, miten kohteeseen päästään sisälle. Reittimahdollisuuksia on yleensä mukavasti useampia ja joskus se vaatii jonkin ovikoodilaitteen paneelin avaamista tai vaihtoehtoisesti dronea ikkunasta sisään tai hämähäkkibotilla tuuletusluukusta. Joskus hakkeroimisen lomassa pitää palastella datavirrat kuntoon, jotta päästään käsiksi asiaan X – eli jokin ovi auki tai pääsy salaiseen videostriimiin. Datavirran palikkojen asettelu ja suuntien veivaaminen on kenties turhinta ajanhukkaa, mitä peli hakkerointinsa osalta tarjoaa. Muutoin hakkerointi on sujuvan suoraviivaista, niin mekaniikkansa kuin kontrolliensakin osalta.

Hakkerit käyttävät vihollisen alueille tunkeutuessaan luotien sijaan tainnuttavia sähköshokkipanoksia, mutta esimerkiksi Albionin työntekijän tai sotilaan värvääminen antaa pääsyn myös oikeisiin tuliaseisiinkin. Hiiviskely on yleensä enemmän nautintoa tuottava pelityyli, koska se on edes jollain tapaa jännää ja samaan aikaan ei tällöin tarvitse alkaa eliminoimaan Albionin paikalle lähettämiä lisäjoukkojakin.

Pelissä hauskinta antia tehtävien suorittamisen sijaan futuristisessa Lontoossa melkeinpä on yksinkertainen sekoileminen – ainakin jossain määrin. Pelin tekoäly on sorttia huono, jopa vaikeimmalla hard-vaikeustasolla. Katuja kuin Assassin’s Creed -peleistä tuttujen kiellettyjen alueiden sisätilojakin partioivan Albionin sekä ajoittain myös Clan Kelleyn kätyreitä voi helposti pitää pilkkanaan. Vartijoiden selän taakse on helppo hiipiä ja kuristaa tai läpsiä kankaalle. Joskus taistelukohtauksissakin hetkellinen piilottelu riittää ja kappas kohdetta etsivät viholliset kadottavat etsimänsä ja myös unohtavat sen nopeasti. Muutoin suojaisa tulitaistelu ja maltti on valttia, ja yleensä edes monilukuisempi vihollislauma ei pelaajaa päihitä.

Liikenteen seassa Albionin tyypit kuin tavalliset kansalaisetkin tuntuvat olevan kuin päättömiä kanoja ja siinä missä autot törmäilevät helpostikin toisiinsa, juoksentelevat Albionin poliisit bussien alle tai ovat muuten vain riepoteltavissa. Kertaalleen jallitin Albionin partioauton kiinni talon seinään ja nousin itse autosta ulos paetakseni paikalta jalan. Albionin tyyppi päätti tiiliseinäblokista huolimatta nousta ulos autostaan, vain päätyäkseen umpinaisen rakennuksen sisälle tähtäilemään. Koska pelissä voi hakkeroida kaiken ja kaikki on Legionin maailmassa netissä, voi pelaaja aiempien pelien tapaan hakkeroida joka ikisen kulkuneuvon (jopa vanhat Minit!) törmäilemään seiniin tai peruuttelemaan äkkipikaisesti. Jopa Albionin yksiköille voi tehdä tätä kiusaa ja katsoa kuinka takaa-ajajat lähtevätkin vasten tahtoaan pakittamaan pois paikalta. Tieosuuksien varrelta löytyvien tarkistuspisteiden maasta nousevat barrikaadit voi nekin hakkeroida ylös juuri sopivalla hetkellä, jolloin Albionia pakeneva pelaaja pääsee karkuun, samalla kun Albionin auton meno tökkää vauhdikkaasti yllättävään muuriin. Legion haluaisi varmasti kaikkine lisukkeineen olla lähempänä GTA V:tä, mutta kaiken kaikkiaan oma kokemukseni pelin liikenteen parissa kirvoitti useimmin muistoja surkuhupaisan kahjosta Driver 3 -pelistä.

Hakkeroitu grafiikka

Jos Watch Dogs – Legionin tekoäly ei häikäise, niin ei sitä tee pelin visuaalisuuskaan. Kaikki optimointi ja hinkkaaminen on mennyt kenties uusimpien konsoleiden versioihin, koska ainakin tavallisella Xbox Onella peli näyttää paikoin järkyttävän huonolta.

Ruudunpäivitys ei pysy mitenkään tasaisena, kuva repeilee (missä vsync?) tekstuurit välkkyvät ja objektit, kuten puut ja autot putkahtavat yllättäen näkökenttään vähän kauempana ja välillä autotkin jopa katoavat – aivan nenän edestä!

Visuaalisesti peli näyttää yleisellä tasolla kovin keskinkertaiselta ja mikä ironisinta, pelin dystopisen ja kyberpunkahtavan maailman öinen, ajoittain neonvärein valaistu Lontoo on rumimmillaan juuri ilta-aikaan.

Päiväsaikaan peli näyttää paikoitellen karvan verran paremmalta, mutta mitään dystopiatunnelmaa ei silloin pääse syntymään ja päiväsaika saa pelin näyttämään miltä tahansa toimintapeliltä. Tekstuurit olisivat kaivanneet enemmän tarkkuutta ja pelin valaistussysteemi jonkinlaista isompaa ehostamista, koska kaikki vaikuttaa kamalan lättänältä ja kuolleelta ja sahanlaidat paistavat maisemissa sieltä täältä varjostus-efektien ollessa menneen talven lumia.

Koska erilaisia hahmoja värvätään pelissä niin paljon, mitään oman hahmon luontityökalua ei ole, mutta hahmot eivät nekään juuri yksityiskohdilla komeile, vaikka kiitettävän erinäköisiä ovatkin. Omaa kustomointia voi harrastaa vaateshoppaamisella, mihin tarkoitukseen tehtävistä kuin varastamallakin kertyvä kryptovaluutta sopii oikein hyvin. Uppoutumista tunnelmaan hahmojen osalta nakertaa usein kuitenkin se, että hahmojen ääninäyttely ja dialogi on tönkköä eivätkä puhutut repliikit usein ole edes synkassa hahmojen liikkuvien huulien kanssa.

Sähköautojen voitonmarssi

Futuristisen Lontoon lukuisat sähköautot ovat ihan toimivan näköisiä suunnittelukonsepteiltaan, mutta graafisesti menopelit näyttävät vähän muovisen lelumaisilta. Tämä tosin menee melko hyvin yksi yhteen ajomallinnuksen kanssa, joka on yksinkertaisesti sanottuna asiansa ajava, mutta ei missään määrin nautintoa tai edes hyvään arcadeen pyrkivää. Missään pelin kulkupeleistä ei myöskään tunnu olevan lainkaan minkäänlaista massaa. Törmäileminen kaupungin objekteihin ja jopa muihin autoihinkin todistaa tätä. Henkilöautolla voi helposti töniä vauhdikkaasti pois tieltä niin valomainokset, samankokoiset henkilöautot kuin vähän isommat pakutkin, ilman että oma vauhti kamalasti siitä kärsii.

Jos GTA-sarjan peleissä autoja ja moottoripyöriä on tullut anastaneeksi ihan vain kokeillakseen niiden erilaisuutta ja miten ne hajoavat tai lentävät ilman halki, ei Watch Dogs – Legionissa ole yhtäkään menopeliä, jota olisi ilo ajaa tai tyypata. Niitä kaappaa alleen lähinnä, jotta pääsisi mahdollisimman nopeasti seuraavaan haluttuun kohteeseen. Autoilla ajamista mielekkäämmäksi koin välillä jopa isolla työmaadronella lentelyn ilmojen halki. Pikamatkustus onnistuu tarvittaessa metrolla.

Tätä kirjoittaessa Watch Dogs – Legioniin on lupailtu jokseenkin kummallisena ratkaisuna vasta jälkipäivityksenä moninpeliosiota. Päämenussa kuitenkin jo nyt näyttäytyy ”multiplayer” -alavalikko. Arvostelun kirjoitushetkellä sen klikkaaminen kuitenkin tuotti edelleen pelkän ilmoituksen ”tulossa joulukuussa,” kuin missäkin early access -pelissä.

Olisiko ollut fiksumpaa jättää maininnat sikseen ja kertoa moninpelistä vasta sitten, kun sisältö on oikeasti tulossa? Asian toteutustapa yhdessä pelin grafiikan laadun, kehnon tekoälyn sekä ruudunpäivitysongelmien kanssa antaa vaikutelman siitä, että Watch Dogs – Legion (ainakin pelin Xbox-versio) on tuupattu ulos keskeneräisenä.

Loppusanat

Watch Dogs – Legion on avoimen maailman toimintarymistely hakkerimausteella, joka tarjoaa muutamia mielenkiintoisia ideoita osakseen. Hakkeriporukan kasvattaminen jäseniä värväämällä on hauska idea ja antaa pelaajalle mahdollisuuden ohjata läjää toisistaan eroavia hahmoja. Pelin Lontookin on parhaimmillaan tunnelmallinen – onkin harmi, että rujo visuaalisuus sekä tekniset murheet estävät suurempaa nauttimista. Ainakin osittain peli olisi mahdollista varmasti korjata päivityksellä.