Peliarvostelu

Werewolf: The Apocalypse – Earthblood

Pelin nimi: Werewolf: The Apocalypse – Earthblood
Lajityyppi: Toimintapelit
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Cyanide/Nacon
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 14.2.2021 Arvioitu lukuaika: 5 minuuttia
Arvostelun Werewolf: The Apocalypse – Earthblood kansikuva

Cyanide Studio, tuo nykypäivän LJN on onnistunut kehittämään jopa muutaman ihan kelpo pelinkin, joita edustavat Call of Cthulhu sekä Space Hulk Tactics. Etenkin jälkimmäisen pelin arvostelemisen jälkeen olin melko toiveikas studion seuraavan projektin, Werewolf: The Apocalypse – Earthbloodin suhteen, vaikka ennakkotraileri ei näyttänytkään kummoiselta. Ihmissusipelejäkään kun ei ole liikaa vuosien varrella siunaantunut: äkkiseltään mieleeni tulee vain ikivanha Data Eastin 8-bittinen Werewolf – The Last Warrior.

Loppujen Lopuksi Werewolf: The Apocalypse – Earthbloodin traileri kertoi melko paljon sen laadusta. Peli perustuu aikoja sitten kuopatun White Wolf Publishing -talon Werewolf: The Apocalypse lautapeliin. White Wolf julkaisi aikoinaan myös Vampire: The Masquerade -lautapelejä. Nämä molemmat kuuluvat ”world of darkness” -universumiin, jossa ihmissudet ja vampyyrit kamppailevat vallasta. Werewolfin tavoin Vampire: The Masquerade on nykyään Paradox Interactiven omistuksessa.

Cyanide sekä pelijulkaisija Nacon ovat nyt kuitenkin lainanneet lautapelilisenssiä omaa peliään varten. Werewolf: The Apocalypse – Earthblood sijoittuu maailmaan, jossa megakorporaatio Pentexin tytäryhtiö Endron, esittäytyy vihreänä ympäristöyrityksenä pisaralogonsa kera, mutta kulissien takana käydäänkin asekauppaa, ihmissusille tärkeiden metsien tuhoamista ja muun muassa frakkausta.

Pelaajan hahmo on Garou-kansaan kuuluva ihmissusi nimeltä Cahal, joka muistuttaa erehdyttävästi itsensä aikoinaan kaljuksi ajellutta ja bulkannutta Matthew McConaugheytä elokuvasta Reign of Fire. Pelin tapahtumat käynnistyvät, kun ”McConaughey” saa ragekohtauksen ja ihmissudeksi muututtuaan kynsii vahingossa omaa heimolaistaan. Viisivuotinen karkotus yhteisöstä tekee hyvää, mutta samalla Cahal pääsee jyvälle Endronin todellisista aikomuksista: on aika palata kotiin ja antaa valevihreille kuonoon!

Pelimekaniikaltaan Werewolf: The Apocalypse – Earthblood koostuu hiiviskelystä, sekä riehumisesta ihmissutena. Peliä tekemässä on mukana ollut muun muassa Cyaniden Styx-pelien tasosuunnittelija – onhan molemmilla peleillä yhteistä niiden hiiviskelytoiminta.

Vaikka Werewolfilla olisikin potentiaalia ideansa ja taustalle rakennetun maailmansa puolesta, melkein kaikki on toteutettu vain vähän sinnepäin. Kokonaisuus vajoaa väistämättä keskinkertaisuuden suohon – suunnittelussa mennään metsään, vaikka ironisesti sieltä tullaan pelin aikana kerta toisensa jälkeen pois tehtävien suorittamisen ajaksi.

Pelin tarina, vaikka peruspilareiltaan onkin selkeä, on kauttaaltaan tylsästi toteutettu, eikä pelin yhdentekevillä sivuhahmoilla ole koskaan mitään järkevää sanottavaa. Cahal voi jutella muille kavereilleen taikametsässä dialogipyörän avulla ja kysyä neuvoa esimerkiksi taikapuultakin, koska Äiti Maan, eli Gaian asialla ollaan. Dialogit ovat kuitenkin käytännössä yhdentekeviä ja ainoastaan sillä on väliä, että pelaaja kerta toisensa jälkeen soluttautuu Endronin rakennuksiin ovesta X ja jatkaa matkaansa annettujen tavoitemerkkien perässä, olipa kyseessä sitten jonkin sisemmän oven avaamista, hissin käyttöä tai ohjauskonsolin naputtelua. Perimmäinen tavoite on aina tuhota ja pistää paikat säpäleiksi.

Pelaaminen voisi olla jopa hauskaakin, mutta sutena riehumisen ohella pelissä ei juuri muuta hauskaa olekaan. Hiiviskely on suoraan sanottuna niin heikosti toteutettu, että yleensä onnistunut hiiviskely vihollisten huomaamatta ovelta A ovelle B ei juuri koskaan onnistu. Viholliset äkkäävät pelaajan ja rähinä on valmis alkamaan. Pelaaja muuttuu ihmissudeksi ja paikat pistetään remonttiin. Laatikko tai kaide, joka vielä hetki sitten toimi hiiviskelysuojana voidaan susimuodossa surutta jyrätä silpuksi.

Viholliskaarti koostuu tavallisista pyssymiehistä, jotka ovat lähes aina etulinjassa toiminnan alkaessa. Näitä voidaan retuuttaa ja repiä kahtia surutta. Tappaminen täyttää pelaajan ragemittaria ja ragen avulla käytetään erikoisliikkeitä ja esimerkiksi parannetaan haavoja taistelun aikana. Kun yksi joukkue on tapettu, ilmestyy huoneeseen lisää miehiä ja aina vain kovempaa karjua. Sähköpamppumiehet, tarkka-ampujat hopealuoteineen ja mecha-roboteilla päälle jyräävät tyypit ovatkin vähän vaikeampia kukistaa, mutta kunhan riittävästi riehuu saa ragemittarin ohella täytettyä myös frenzy-mittarinkin, joka aktivoitaessa antaa pelaajalle sellaiset supervoimat, että juuri kukaan ei mahda mitään. Etenkään sen jälkeen kun on taitopisteillä päivitellyt taitopuusta itselleen skillin, jonka jälkeen vihollisen on lähes mahdotonta keskeyttää pelaajan frenzyä ja pelaamisesta tulee siitä eteenpäin turhankin helppoa. Taitopuu näin yleisesti ottaen tuntuu kamalan päälle liimatulta ja jopa tylsältäkin. Sudelle voidaan ostella uusia erikoiskykyjä, kuten porukan kaatava karjuminen sekä päällesyöksyminen, joita kaikkia käytetään näppärästi L2-nappulan ja kuvionäppäimen yhdistelmänä, mutta mitään hauskaa ei taitopuussa oikeastaan ole tarjolla.

Ihmismuodon Cahalille on tarjolla muun muassa skilli, jonka jälkeen on mahdollista minivarsijousella tuhota turvakamerat ja vartiodronet. Nämäkin kikat jäävät vähän turhaksi koko varsijousta myöten, koska kuten aiemmin tuli mainittua, on hiiviskely heikosti toteutettu ja liian vaikeaa ollakseen nautittavaa. Näin yleisesti ottaen peli ei ole vaikea: käytin koko pelaamisen ajan hard-vaikeustasoa ja vihollisen tekoäly on niin heikolla tolalla, että välillä ihan naurattaa. Toisaalta pelin pohjautuminen lautapeliin ei välttämättä takaa menestysreseptiä, kuten Cyberpunk 2077 meille aikaisemmin ehti opettaa.

Pelissä tulee vastaan tilanteita, joissa on mahdollista jättäytyä kahden huoneen välille oviaukkoon. Vihollishuoneen viholliset eivät näe oven kynnykselle tai kauemmas. Pelaaja voi hyppiä ja pomppia avoimen oven suussa, eivätkä viholliset näe, vaikka katsovat puolen metrin päästä pelleilevää pelaajaa. Tällaisissa tilaisuuksissa on mahdollista välillä yksitellen tappaa kaikki viholliset ovelta stealth-kuristamisella – kunhan vain sen verran käy huoneen puolella, että saavat susimiehestä vainun. Umpisurkean tekoälyn (jopa hard-tasolla) omaavan vihollisen ajoittainen voimakkuus ja game overin tuottaminen pelaajalle perustuukin yksinomaan jatkuvaan ylivoimaan sekä vaikeammin tapettaviin erikoisjamppoihin, joita susiriehunnassa joutuu kerta toisensa jälkeen kestämään.

Sudella riehuminen sinänsä on varsin hauskaa, mutta oikeastaan vain muutaman ensimmäisen kerran. Mieleen tulee helposti jokin Godzilla-tyylinen rymistely, jossa kaikki vastarinta pistetään isolla hahmolla silpuksi ja irtaimisto jyrätään, mutta ikävä kyllä pelin toiminnalliset hetket toistavat hiiviskelyn ohella niin paljon itseään, että sutena pelaaminenkin alkaa puuduttamaan.

Susiriehumisen aikana taustalla alkaa jokaisella kerralla soimaan sama instrumentaalinen, lyhyt death metal -pätkä ja taistelun päätteeksi isosta huoneesta ei ole jäljellä mitään muuta kuin seinät, lattia ja massiivisia verilätäköitä. Ei muuta kuin painamaan ovinappulaa ja kas, seuraava huone onkin lähes täsmälleen samanlainen kokemus. Ensin kokeillaan vähän hiippailla, viholliset äkkäävät pelaajan ja Cahalin sisäinen susi raivostuu. Endronin huone 2 on kuitenkin aina jostain syystä täysin vailla tietoa Endronin huoneen 1 tapahtumista, metelistä ja huudoista. Huone 3 on samoin tietämätön mitä huoneen 2 pojat puuhaastelevat.

Cahalilta löytyy ihmissusimuotonsa sekä ihmismuotonsa ohella kolmaskin muoto, tavallinen susi, josta tosin ei käytännössä ole mitään iloa mihinkään. Sitä voi käyttää ihmismuodon tavoin yrittää käyttää hiippailussa ja vain sillä voi ryömiä ilmastointikanavissa, mutta koska hiippailu on tasosuunnittelunsa osalta niin surkeasti toteutettu, ei tavissusi siinä paljoa silloin auta. Toki pelaaja voi suosiolla jättää hiippailuyritykset sikseen ja antaa suoraan suden kädestä jokaisella kerralla, mutta tällöin peli toistaa vielä enemmän itseään.

Endronin kompleksien ja huoneiden putsaaminen ja verellä maalaaminen käy entistä tylsemmäksi, kun tehtävän jälkeen palataan takaisin tukikohtametsään, jossa pelaajan pökkelökaverit odottelevat. Visuaalisesti Werewolf: The Apocalypse – Earthblood, kun ikävä kyllä lukeutuu kategoriaan ”näyttää ihan PS3-peliltä,” vaikka jokseenkin uskomattomasti pelimoottorina pohjalla hyrrää Unreal Engine 4. Tekstuurit ovat suttuisia, pelihahmot liikeanimaatioineen kankeita ja ilmeet ja eleet vievät kaiken immersion pois. Toisaalta heikomman grafiikan ”ansiosta” ikärajakin on saatu jätettyä numeroon kuusitoista. Visuaalisesti parasta antia lienee erillinen ”susinäkö,” joka maalaa koko ruudun punaiseksi ja muun muassa paljastaa viholliset seinienkin lävitse oransseina. Koska hiippailu on hankalaa, jää susinäkökin vain visuaaliseksi kikaksi, jonka olemassaolon jopa usein unohtaa. Death metal -musiikkia pelissä on hyvin vähän, vain päävalikossa ja taisteluiden aikana. Ääninäyttelykin on – ehkä päähenkilö pois lukien – kovin kaksista ja mitäänsanomatonta.

Loppusanat

Werewolf: The Apocalypse – Earthblood -pelin ideassa olisi potentiaalia ja ihmissusipelejä on muutoinkin tehty vuosien varrella aivan liian vähän. Cyaniden pelin toteutus kuitenkin ontuu pahasti, kuin tassunsa loukannut eläin. Kaikki on keskinkertaista ja itseään toistavaa ja audiovisuaalinen suunnittelu jättää sekin paljon toivomisen varaa. Parhaan ihmissusipelin kruunua taitaa sittenkin edelleen pitää hallussaan Data Eastin Werewolf.

Yhteenveto

Kaipaa hiomista

Hyvää

  • - Sudella riehuminen on hetken hauskaa..

Huonoa

  • - ..Kunnes se alkaa toistaa itseään
  • - Hiiviskely toistaa myös itseään ja on huonosti toteutettu
  • - Karmea tekoäly jopa hard-tasolla
  • - Vanhahtava grafiikka ja keskinkertainen ääninäyttely
  • - Ponneton tarina sivuhahmoineen