White Knight Chronicles arvostelussa

Level-5:n japaniroolipeli, White Knight Chronicles, on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka pitkä matka idästä länteen voi olla. Japanissa vuoden 2008 lopulla julkaistu peli näki päivänvalon EU-alueella vasta vuoden ja kahden kuukauden jälkeen ? karkeasti samoihin aikoihin, kuin j-roolipelipiireissä odoteltiin suunpielet kuolaisina uuden messiaan, Final Fantasy XIII:n, tuloa. Ajoitus oli onneton, sillä jo pelkkä Final Fantasyn nimi jättää varjoonsa isojakin pelijulkaisuja, vähäiselle hypelle jätetyistä genretovereista puhumattakaan. Harmin paikka, sillä White Knight Chronicles tarjoaa Square Enixin toistaiseksi viimeistä fantasiaa paremman pelikokemuksen ? ainakin genren omistautuneimmille ystäville.

White Knight Chroniclesin tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Balandoriin, jossa helvetti pääsee valloilleen: maailmanvaltiutta tavoittelevat Magit saavat suut mutruun lahtaamalla rakastetun kuninkaan ja kaappaamalla valtakunnan ainoan prinsessan. Kapulaksi Magien rattaisiin iskeytyy epätodennäköinen teinisankari, jota tässä fantasiassa edustaa nuori viinitrokari, Leonard. Leonard tulee sattumien kautta valjastaneeksi käyttöönsä muinaisen ja mystisen artefaktin, valkoisen ritarin arkin, joka muuttaa tämän aitoon japanityyliin usean metrin korkuiseksi panssaroiduksi ritariksi. Näillä vermeillä kelpaa astella prinsessajahtiin, joten eipä muuta kuin taustajoukot pykälään ja menoksi.
Juoni on satumainen ja naiivi, mutta toisaalta myös kiitettävän rehellinen. Hyviksiä ja pahiksia ei tarvitse arvuutella: prinsessa on kuin valoa hohkaava pyhimys ja Leonard kirjaimellisesti se ritari valkoisessa haarniskassaan. Tarinan pääpaha, mustaan täyspanssariin sonnustautunut Dregias, tuo mieleen lähinnä Darth Vaderin ja hänen lähin apurinsakin on kuin suoraan Asterixin sivuilta. Juonen käänteet ovat kokoelma tavanomaisimpia JRPG-kliseitä, joskin sävyt ovat Final Fantasyjen surkuhupaisaksi äityvää mahtipontisuutta hillitympiä. White Knight Chronicles tuntuukin enemmän puhtaalta sadulta, kuin japanilaisteinien voimafantasialta, mikä on pelkästään hyvä juttu.

Itse pelaaminen ei juuri modernien j-roolipelien peruskaavasta poikkea. Pelaaja johdattelee kolmipäistä jengiä juonen osoittamaan suuntaan, lahdaten hirviöitä ja kasvattaen kokemustasoja. Välillä poiketaan kylille lataamaan akkuja, kauppaamaan kapsäkkiin kertynyttä irtoromua ja hankkimaan uusia varusteita. Pelimaailma on genreuskollisesti kokoelma näennäisen avoimia putkiluolastoja ja loisteliaan värikkäitä kaupunkeja, joissa saa ainakin periaatteessa edetä haluamaansa suuntaan. Tavalliset rivipelaajat vapaudesta tuskin iloitsevat, sillä uudelleensyntyvät hirviöt ja sinne tänne ripotellut aarrekätköt pois lukien, maailmasta ei löydy mitään mikä kannustaisi poikkeamaan juonen asettamalta polulta. Tasoja ja kokemusta itseisarvoisesti himoitsevat tehopelaajat saanevat touhusta irti paljon enemmän.

Toisin kuin itsensä piloille suoraviivaistanut Final Fantasy XIII, White Knight Chronicles ei ryövää pelaajalta mikromanageroinnin iloa. Tarjolla on reippaanlaisesti askartelua aina varusteiden korjailusta taistelutaktiikoiden ja lyöntikombojen näpertelyyn. Mukana on jopa genrelle epätyypillinen hahmoeditori, jolla pääsee täydentämään Leonardin ja muiden siloposkien jengiä ikiomalla Frankensteinin luomuksellaan. Itse päädyin protestoimaan japaniroolipelien nuoria, kauniita ja sukupuolettomia stereotyyppejä väkäleukaisella kummajaisella, jonka ikihölmistynyt ilme ja rehottava poskiparta toivat mieleen lähinnä vajaapäisen talonpojan.

Ilmankin hahmoeditoria erinäistä virittelyä ja näpertelyä löytyy valtavasti ja siihen saa upotettua halutessaan loputtomasti aikaa, sillä kauppiaiden valikoimat täydentyvät jatkuvasti paremmilla varusteilla ja erilaisia lyöntikomboissa käytettäviä taitojakin on liki neljäsataa. Pelin tekijät ovat kenties jopa yliarvioineet pelaajakuntansa nysväysintoa, sillä esimerkiksi taistelutaitojen ja lyöntikombojen managerointiin ei ole helppoa ja nopeaa tapaa, vaan ne valjastetaan käyttöön käsipelillä. Kombot ja taidot pitää miettiä erikseen jokaiselle hahmolle, mikä tuntuu pidemmän päälle kohtuuttoman aikaa vievältä. Muokattavuus on kieltämättä yksi White Knight Chroniclesin vahvuuksista, mutta se että pelaaja suorastaan pakotetaan pitkiin näpertelysessioihin, toimii normipelaajille ikävänä muistutuksena siitä, kenelle tämä peli oikeasti olikaan suunnattu.

Katsoipa peliä sitten fanin tai tavallisen sukankuluttajan näkövinkkelistä, voi yhdestä asiasta olla samaa mieltä: White Knight Chronicles kompuroi taistelusysteemiinsä. Se lainaa häikäilemättä kahdennentoista Final Fantasyn mekaniikkaa, jossa pelaaja ja möröt juoksentelevat reaaliaikaisesti ympyrää, odotellen seuraavaa liikettä mahdollistavan lyöntimittarin täyttymistä. Peruslyönnit ovat ilmaisia, loitsut ja omatekoiset iskusarjat kuluttavat hitaasti palautuvia Action Chipejä. Systeemin ongelmat ovat hitaus ja helppous. Suurin osa peliajasta kuluu lyöntimittaria ja toimintahippusia odotellessa, eikä pelaajalla ole oikeastaan mitään käyttöä tälle luppoajalle. Kaunis ajatus on varmaankin ollut antaa pelaajalle tilaa pohtia seuraavia liikkeitään, mutta kun pahimmatkin hirmut kukistuvat yhtä tai kahta perusiskua toistelemalla, ei harkinta-aikaa juuri tarvita. Ajan voisi periaatteessa käyttää vihollisilta pakenemiseen, mutta jostain kumman syystä nämä fysiikkaa ja avaruutta uhmaavat kummajaiset voivat osua pelaajahahmoihin, vaikka nämä piilottelisivat kymmenien metrien päässä. Pelaan ei oikeastaan kannata tehdä muuta kuin odotella lyöntivuoroa ja maksimoida vauriota, jotta helpoista mutta sitkeistä taisteluista pääsisi mahdollisimman nopeasti eroon.

Toinen solmu White Knight Chroniclesin nenäliinassa on pelin itsensä hypettämä moninpelikomponentti. Neljän pelaajan yhteistyönä väännettävä JRPG kuulostaa paperilla erittäin houkuttelevalta, sillä mikäpä sen kivempaa kuin kyykyttää hirviöitä ja seurata eeppisten juonikoukeroiden avautumista tutussa kaveriporukassa. Valitettavasti White Knight Chronicles karsii yhtälöstä juoni- ja seikkailuelementit, tarjoamalla moninpelisisällöksi onttoja hirviönmäiskintätehtäviä, joilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen pääjuonen kanssa. Tällaisesta sisällöstä on vaikea innostua, sillä pelin pinnallinen taistelumekaniikka ei parane mainittavasti ihmispelaajilla, eivätkä tehtävistä irtoavat rahapalkinnot ja kokemuspisteet motivoi riittävästi geneeristen sivutehtävien tahkoamiseen. Innokkaimmat ekstrovertit voivat rakentaa omaa virtuaalikylää muiden nettipelaajien ihasteltavaksi, mutta moninpelin jäädessä muutoin tyhjäksi arvaksi, ei moinen The Sims -touhuilu jaksanut itseäni kiinnostaa.
Ulkoisilta puitteiltaan White Knight Chronicles on tipahtanut nykypelien kelkasta. Tasainen valaistus, kulmikas tasogeometria ja tönkösti animoidut hahmomallit näyttävät siltä, kuin peliä olisi alkujaan tehty PS2:lle. Ainoastaan tekstuureja ja välianimaatioita taiteilleet graafikot näyttävät muistaneen, mitä vuotta vuonna 2008 on eletty. Grafiikan primitiivisyys iskee silmään, mutta ei tuhoa pelikokemusta, sillä eihän näitä pelejä oikeasti grafiikan takia pelata. Äänipuoli ei herätä suurempia intohimoja: pääroolia vetävät orkesterimusiikki ja englanniksi dubattu ääninäyttely, jotka kummatkin on toteutettu asiallisesti. White Knight Chronicles ei ole tarkalleen ottaen mikään mestariteos, mutta se tarjoaa sitä mitä lupaakin: reilun kolmenkymmenen tunnin edestä autenttista japaniroolipeliä. Se on audiovisuaalisesti takapajuinen ja täynnä outoja suunnitteluratkaisuja, mutta pohjimmiltaan hyvin vilpitön. Lopputulos on hieman liian kömpelö voittaakseen genrelle uusia ystäviä, mutta satumaisesta tarinasta ja loputtomasta grindauksesta innostuville JRPG-faneille White Knight Chronicles on hiomaton timantti, joka kannattaa poimia hyllyyn sateisten kesälomapäivien varalle.