Without Warning arvostelussa

Näinä päivinä kun elokuvissa käyvä kansa on kyllästynyt yksinkertaisiin ja aivottomiin toimintaleffoihin, on trendikästä tehdä oma “hieman erilainen elokuva”, elokuva jossa on jokin rivien välistä luettava sanoma tai loppuratkaisu, joka yllättää totaalisesti. Tällaisia esimerkkejä ovat muun muassa The Matrix(se ensimmäinen), Memento, Identity, Fight Club, The Machinist ja The Butterfly Effect. Toinen silloin tällöin pinnalle pompahtava trendi on tehdä elokuvia, kuten Sin City, Pulp Fiction ja Traffic, jotka kaikki seuraavat ei yhden, vaan useamman päähenkilön edesottamuksia elokuvassa näiden kohtaloiden lopulta kietoutuen tavalla tai toisella yhteen.

Peleissä oikeastaan kumpaakaan edellä mainituista ei ole kunnolla tai ainakaan kovin mieleenpainuvalla tavalla koskaan yritetty. Electronic Artsin aivan hiljattain julkaisema Without Warning -peli tosin on yksi niistä harvoista, joka tätä nyt yrittää. Pelin alussa joukko terroristeja kaappaa pelin tapahtumapaikkana toimivan kemikaalitehtaan ja siinä sivussa ottavat panttivangeikseen kaikki sen työntekijät. Tehtaan alueellapa kuitenkin on yksi aseistettu vartija, sekä kaksi firman työntekijää, jotka ovat onnistuneet jäämään vapaiksi terroristeilta. Juonikuvio kuulostaa ainakin etäisesti tutulta, eikö? Allekirjoittaneella se toi mieleen ensimmäisen Die Hard -elokuvan.
Vaikka kuvitella saattaisi peli ei keskity seuraamaan pelkästään aseistetun vartijan, tai edes aseistetun vartijan ja tehtaan kahden työntekijän tarinaa, vaan yhteensä kuuden henkilön edesottamuksia. Vartijan ja työntekijöiden lisäksi mukaan kuvioihin tulevat myös paikalle kaappaustilannetta ratkaisemaan lähetettävät kolme erikoisjoukkojen sotilasta. Erikoisjoukoilla on 12 tuntia aikaa ennen kuin terroristien virittämät pommit räjäyttävät koko paikan taivaan tuuliin.

Minkälainen sekametelisoppa meillä sitten oikein onkaan käsissämme? Pelihän kuulostaa erittäin monipuoliselta peli-idealta. Tätä se tosin valitettavasti on vain ja ainoastaan paperilla. Naispuolisella työntekijällä joudutaan typeriin hiippailutehtäviin, kun taas miespuolisella(kuvaajalla)joudutaan kuvaushommiin kuvaamaan kaikkein otollisimpia hetkiä tehtaan tapahtumista. Pelattavuudeltaan erikoisjoukkojen sotilaat ja tehtaan vartija eivät oikeastaan eroa toisistaan mitenkään, mitä nyt yksi sotilaista on räjähde-ekspertti ja keskittyy siten omalla pelivuorollaan lähinnä räjähteiden purkamiseen minipelien muodossa. Vartija sen sijaan voi räiskiä ainoastaan pistoolillaan, vaikka ammutuilta terroristeilta aseet putoavatkin niiden ruumiiden viereen. Tämä sitten tuo lisähaastetta ja samalla sen ainoan eroavaisuuden sotilaisiin nähden.

Muutoin näillä neljällä hahmolla pelaaminen on samanlaista terroristien loputtomista räiskimistä. Ja nimenomaan sanaa loputonta on hyvä tässä korostaa, koska siltä rättipäiden vyöryminen pelatessa tuntuu. Ammu kaikki lähistöllä olevat terroristit, suorita asia X ja johan ilmaantuu uusi lauma terroristeja lähestulkoon kuin tyhjästä. Aina ei tarvitse välttämättä edes ehtiä tehdä mitään, kun selän taakse on jo ilmestynyt uusi joukko terroristeja. Pahimmillaan peli menee aivan totaalisen naurettavaksi pelleilyksi, jossa pelaaja saa ammuskella loputtomasti saaden samalla loputonta luotisadetta niskaansa, terroristien ilmestyessä joka puolelta täysin tyhjästä ja vieläpä aivan kirjaimellisesti.. Välillä terroristit vain yksinkertaisesti ilmestyvät pelaajan eteen, tosin yleensä kuitenkin selän taakse. Yritä siinä sitten purkaa pelin etenemisen kannalta tärkeää pommia, kun jatkuvasti ammutaan selkään ja pommin purkaminen keskeytyy. Pahimmassa tapauksessa pelaaja heittää veivinsä. Kannattaakin varautua yrittämään monen monta kertaa tällaisia kohtia.

Kaikki tämä ehkä jotenkuten vielä menisi, mutta kun pelaajan täytyy sietää loputtomia terroristeja, jotka ovat kaiken lisäksi vielä umpityhmiä. Ampua kyllä osaavat ja vieläpä erittäin tarkasti, tai ainakin useimmiten, silloin kun eivät seiso selin päin pelaajaan päin, vaikka vieressä oleva terroristikamu pelaajaa räiskisikin tai silloin kun eivät vain kökötä paikallaan tai pyöri ympyrää ladatessaan asettaan. Paikallaan kökötyksen täytenä vastakohtana voitaneen pitää sitä, että useimmiten pelaajan nähtyään terroristit huutavat jotain tyyliin “die american!” ja juoksevat sen jälkeen lähestulkoon suoraan syliin, ikään kuin vihjaten pelaajalle halustaan kuolla.

Tämä terroristien “rivien välistä” pelaajalle välittämä pyyntö ei kuitenkaan aina ole niin yksinkertaista toteuttaa, sillä pelin kamerakuvakulma on jostain syystä hieman erilainen 3rd person kamera. Sitä voisi kutsua vaikkapa nimellä “3rd person kamera viistosti kuvattuna”. Viistosti se nimittäin pelissä on ja tämä vaikuttaa välillä ärsyttävästi pelaamiseen. Paikoitellen erittäin laiskan kameran kontrollointi menee muutoinkin täysin mahdottomaksi ja etenkin ahtaissa paikoissa käytävissä taistelutilanteissa se ärsyttää. Tämä sitten taas tekee aseella tähtäämisestä ärsyttävän vaikeaa tarkkuuspeliä. Useimmiten kudit menevätkin harakoille samalla kun vihollinen tarkasti jakaa lyijyä pelaajan nahkaan. Pelissä on onneksi automaattitähtäysmahdollisuus, jolla ongelma saadaan eliminoitua. Ilmeisesti tähtäämisen hankaluuden tiesivät pelin tekijät jo sitä tehdessään ja menivät siitä mistä aita on matalin. Eli jättivät kameran viat korjaamatta ja lisäsivät automaattitähtäyksen. Niin sitä pitää.

Yleisesti ottaen eteneminen pelissä on erittäin yksinkertaista ja etten sanoisi yksitoikkoista ja itseään toistavaa. Tätä ei auta edes useampi pelihahmo, koska jokaisen hahmon oma pelivuoro toistaa itseään. Useampi pelattava hahmo, joiden tarinat seuraavat toisiaan on sinänsä mielenkiintoinen ominaisuus, mutta niin kuin edellä mainituista seikoista varmasti selviää, ei se käytännössä kuitenkaan toimi tarinankertojana Without Warningissa sillä tapaa kuin pelintekijät varmasti olisivat halunneet. Ennemminkin useampi pelattava hahmo on WW:ssä jonkinasteinen rasite. Eniten ehkä siksi, että jokaisella hahmolla pelataan vuorotellen vain lyhyt pyrähdys ja sen jälkeen onkin jo taas toisen vuoro. Tämän jälkeen saadaan kuunnella juuri edellisen hahmon pelivuorolla höpötetyt radiokeskustelut uudelleen. Ja jos sotilailla tai vartijalla pelataan, on tiedossa samanlaista loputonta räiskimistä samalla kun yritetään jotenkuten saada suoritettua se yksi(tai välillä pari enemmän)tavoite, jotta lyhyt pyrähdys saataisiin päätökseen.

Pelin kenttäsuunnittelu on myös pelimekaniikan mukaista; ammu terroristeja, etsi kentästä se yksi purettavat pommit/se ainut ovi joka aukeaa, tai etsi avainkortti oveen jos se ovi on lukittu tai katso karttaa, joka näyttää ne kaikki pari kohdetta joissa jotain pitää tehdä. Välillä ovet aukeavat vasta sen jälkeen kun pelaaja on tappanut tarvittavat terroristit. Pelin kokonaistoteutus tuo vahvasti mieleen parin vuoden takaisen Namcon toimintapelin Dead To Rights. Kyseinen peli kärsi oikeastaan melko lailla samoista seikoista ja oli varsin keskinkertainen viritys, tosin Without Warning on vielä keskinkertaisempi. Oikeastaan sen pelaaminen ei ole enää tietyssä vaiheessa hauskaa, vaan sen pelaamisesta muodostuu stressi, taakka ja niin edelleen.
Graafisesti peli on siedettävän näköinen ja tämä onkin yksi niistä pelin harvoista puolista, joka ei pelaamisen aikana ala ottamaan niin kovin pahasti aivoon. Tämä tietysti edellyttää sitä, että ei kiinnitä liikaa huomiota siihen, että joutuu ampumaan satapäin samannäköisiä terroristeja ja vapauttamaan panttivankeina olevia identtisiä kaksosia lähes jokaisessa kentässä. Äänipuolella pauhaa jatkuvasti sama ja siten itseään toistava “jännitysmusiikki”. Terroristit huutavat sitä sun tätä ja välillä kuunnellaan lyhyitä dialogeja pelattavien ja muiden ei-pelattavien hahmojen välillä.