Worm Jazz arvostelussa

Aina silloin tällöin AAA-pelien näyttävän vyörytyksen alta möyrii esiin joku uniikimpikin pelikokemus, joka ei välttämättä kilpaile ulkonäöllään tai isolla budjetillaan.

Tämänkertainen arvosteltava, Worm Jazz, on juurikin sellainen tapaus. Norjalaisen indietiimin, Inconspicuous Creationsin ensimmäinen tuotos on idealtaan klassista konseptia muunteleva peli, joka omien juttujensa ansiosta nostaa sen erittäin koukuttavalle ja suositeltavalle tasolle. Kyseessä on – kuten nimestäkin ehkä voi jo arvata – peli jonka pääosassa on mato.

Kyseessä ei ole Team 17 -studion kaltaista matosotaa, vaan sen sijaan epäilemättä suurimpaan suosioonsa Nokian kännyköiden ansiosta noussut yksinkertainen matopeli. Nokia ei kuitenkaan voi tästä kunniaa ottaa, sillä ensimmäinen matopeli oli vuonna 1976 julkaistu Barricade.

Allekirjoittaneen ensikosketus matopelien maailmaan tapahtui 80-luvun lopulla Marius Kjeldahlin suunnitteleman Caterpillar! -pelin muodossa. En silloisella 286-tietokoneellani kuuden, seitsemän vuoden iässä omistanut kuin kourallisen pelejä ja kyseinen matopeli oli yksi niistä.

Silläkin riskillä, että arvostelu ajautuu hieman sivuraiteille: pieni katsaus ja tutkimustyö paljasti, että Kjeldahl ei olekaan kuka tahansa menneisyyteen unohtunut 80-luvun indiekehittäjä, vaan oli mukana perustamassa norjalaista Funcomia, kunnes lähti kehittämään pilvitekniikkaa OliaSoftilla yhdessä erään toisen Funcomin perustajan kanssa. Onko siis kuitenkin vain sattumaa, että Wormjazz sekä Caterpillar! ovat molemmat norjalaista alkuperää? Huikeaa joka tapauksessa!

Worm Jazzin kehitystä tukemassa on ollut jopa Norjan filmi-instituutti, joten pelin potentiaali on huomattu jo hyvissä ajoin. Pelin tekijät itse sanovat saaneensa inspiraationsa peleistä Bomberman ja Snake – joista viimeksi mainittu on siis käytännössä Nokian matopeli kansainvälisellä nimellä. Bombermanin vaikutteetkin voi nähdä, mutta siitä enemmän arvostelun lomassa.

Mikä Worm Jazz sitten on? Peli pitää sisällään päälle viidenkymmenen ahtaan sokkelotason verran matoilua, jonka pääosassa häärii kastemato, kummasti nimetty Mr. Mark, joka tykkää myös erilaisista hatuista – näitä saa palkinnoksi tasojen läpäisystä. Ideana olisi syödä harmaita pallukoita niin monta, että kultainen neliö poksahtaa auki ja pelaaja voi syödä kultaisen pallukan sekä edetä seuraavaan tasoon.

Mr Mark on aika mato

Tehtävä ei kuitenkaan aina ole niin helppo ja melkeinpä tasot 11-12 ovatkin sitten jo ne ensimmäiset kunnon miettimistä aiheuttavat puzzlet. Worm Jazz eroaa klassisesta matopelistä sillä, että pelialue ei ole ensinnäkään kovin laaja: pelaaja liikkuu ja syö ahtaassa sokkelossa samalla kasvaen. Mato ei myöskään ole jatkuvassa liikkeessä, kuten perinteisessä matopelissä, vaan pelaaja saa itse liikuttaa matoa. Seiniin osuminen ei tapa eikä madon häntäänkään törmääminen. Oikeastaan ainoa tapa kuolla on laukaista miina ilman nieltyä turvapallukkaa. Tällöin joutuu tason alkuun. Mr Mark taitaa jopa ajan taaksepäin kelaamisenkin, joten mikäli mato jää jumiin ahtaassa sokkelossa, voi omia liikkeitään kelata takaisin vaikka sitten ihan tason alkuun asti.

Tämä saattaa kuulostaa huijaamiselta, mutta on oikeastaan pelin keskeisiä elementtejä, sillä monesti tasot vaativat todella paljon miettimistä ja usein jumiin jääminenkin johtaa tilanteeseen, jossa pelaaja ei edes voi tapattaa itseään.

Jokaisesta tasosta pelaajaa palkitaan tähtiarvosanalla yhdestä kolmeen. Yksi tähti on vähintään saatava, jotta kultapallukka aukeaa syötäväksi. Tämä vaatii aina minimimäärän harmaita pallukoita. Aina voi yrittää tavoitella kolmea tähteä, mutta monesti se vaatii sokkeloissa täydellisestä pujottelua ja suunnittelua. Yhden ja jopa kaksi tähteäkin voi saada melko vaivatta – joskus jopa se yksi tähti on kiven ja monen, monen yrityksen ja pitkän miettimisen takana.

Matopommi

Mitä pidemmälle tasoissa mennään, alkaa kuvioihin tulla jos jonkinlaista jippoa. Miinoihin ei voi törmätä noin vaan, sillä mato kuolee. Jos mato nielee ensin vihreän pallukan ja sen jälkeen madellaan miinaan, säilyy mato hengissä, mutta mato lyhenee vihreään pallukan paikkeille. Eli jos on ensin syönyt harmaita ja sitten vihreän, madon pituus lyhenee pätkäksi, joskaan kerättyjä pallukoita ei onneksi menetä laskurista.

Oranssit pallukat sen sijaan miinaan astumisen jälkeen voivat räjäyttää halkeilevia kiviseiniä. Monesti kiviseinät on pakko räjäyttää, jotta sokkelossa pääsisi etenemään. Pitääkin tarkasti miettiä missä järjestyksessä mitäkin nielee. Joskus räjäytettäviä kiviseiniä on useampia ja joskus sen pitäisi onnistua yhdellä miinalla. Sellaisina kertoina pitäisi niellä useampia oransseja pallukoita, oikeassa järjestyksessä ja sitten vieläpä liikutella mato sokkelossa sillä tavalla, että kun miina lopulta madon naamalla räjäytetään, ovat madon oranssina sykkivät kohdat toivon mukaan kiviseinien kohdalla – ja siitä siis Bombermanin kaltainen ketjuräjäyttely.

Pallukoiden jälkeen mukaan tulevat madonreiät (hahaa). Portal-pelien hengessä matkataan yhdestä sisään ja tullaan toisesta samanvärisestä toisaalla ulos – ainakin sen verran mitä kasvava mato ulos portaalista mahtuu. Kivienpyörittelykin tulee tutuksi tasojen aikana, eivätkä tasot siksi missään vaiheessa ala toistamaan itseään, koska peli kääntää ja vääntää puzzleja. Onneksi pidemmälläkin löytyy niitä helpohkoja tasoja pelinpysäyttäjien seasta.

Ohjaustavaltaan Worm Jazz on äärimmäisen simppeli oppia. Peliä voi vaivattomasti pelata joko padilla tai ihan näppäimistölläkin. Näppäimillä pelatessa ohjaus hoituu nuolilla ja taaksepäin kelaaminen backspacella. Padilla pelatessa voi käyttää ristiohjainta tai tattia ja liipaisin, kuten olkapäänappulatkin toimivat kaikki ajan kelauksena.

Visuaalisesti peli ajaa asiansa ja toimii. Äänipuolella onkin sitten enemmän paukkuja, kun madon ällöttävän realistinen limainen laahustus kantautuu pelaajan korviin, samaan aikaan kun taustalla soi äärimmäisen rauhoittava ja tehokas jazz-musiikki. Genren valinta takaa sen, että edes vaikeimissa tasoissa eivät ärräpäät lennä – ainakaan yhtä helposti, kuin jos taustalla soisi jokin nopeatempoinen poppirenkutus, joka samalla muuttaisi koko pelin luonteen.

Musiikista kuitenkin sen verran, että erilaista jazzia pelissä tuntuu olevan kovin vähän ja se vähä alkaa pakostakin toistamaan pidemmän päälle itseään, kun pelaaja pelailee tasoja ja hengailee matosensa kanssa välillä yhdessä ja samassa sokkelossa vähän pidempäänkin. Silti, jopa itseään toistavanakin rentouttava ja tunnelmallinen jazz ei ala ottamaan päähän – se vain alkaa tuntumaan turhan tutulta.

Loppusanat

Worm Jazz on upea taidonnäyte norjalaiselta indieporukalta. Peli ottaa klassisen matopelikonseptin ja veistelee siitä kiehtovaa ja omalla tavallaan uniikkia puzzlenratkontaa hyvän musiikin merkeissä. Pelin hintakin Steamissa on vain päälle viisi euroa – Worm Jazzia ei kerta kaikkiaan voi olla suosittelematta!