Arvostellut: Petteri Hemmilä, 24.huhtikuu 2018

Peliarvostelu

Arvostelussa Yakuza 6 – The Song of Life

Pelin nimi: Yakuza 6 – The Song of Life
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä: Sega
Julkaisija: Sega
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Yakuza 6 – The Song of Life kansikuva

“Se on niin hulluutta”, tapasi todeta edesmennyt isoäitini, kun kysyin, mitä Kauniissa ja Rohkeissa oli tapahtunut. Kyse voisi olla yhtä hyvin omasta reaktiostani Segan Yakuzaan, sillä jo seitsemättä kronologista osaansa puskeva sarja on kunnostautunut enemmän saippuasarjamaisissa käänteissä ja absurdissa huumorissaan kuin vakavassa rikosdraamassa. Turha totisuus ja odotukset länsimaalaisittain loogisesta tarinasta kannattaa heivata ikkunasta, kun Kazuma Kiryu vaihtelee moodia orpokotia pyörittävästä filantroopista naamoja möyhentäväksi nyrkkijumalaksi. Yakuza 6 lisää miehen moninaisiin vastuisiin pikkuvauvasta huolehtimisen, unohtamatta kuitenkaan naamanmurskajaisia, rauhassa nautittuja viskilaseja, karaokesessioita ja niitä kaikkia muita asioita, jotka tekevät Yakuzasta Yakuzan. Tiedossa on siis tuttu kattaus väkivaltaa ja absurdeja käänteitä nykypäivän Japanissa.

Yakuza 6 – The Song of Life jatkaa tarinaa siitä mihin edellinen osa jäi. Kazuma päätyi sairaalan kautta vankilaan, samalla kun ottotyttärensä Haruka luopui poptähteydestä viettääkseen enemmän aikaa adoptioisänsä kanssa. Kazuman laskiessa tiilenpäitä, saa Haruka tarpeekseen lööppilehtien tuottamasta negatiivisesta julkisuudesta ja katoaa teille tietämättömille. Kazuman päästyä vankilasta, alkaa armoton ottotyttären metsästys, joka vie mafialegendaksi nousseen Kazuman törmäyskurssille Japanin rikollisen alamaailman kanssa sekä sylivauvaikäisen Haruton huoltajaksi. Ihmissuhdedraamaa, vihaisia yakuzoja ja erikoisia juonikäänteitä – niistä on Yakuza 6 tehty.

The Song of Lifen tarinan kehuminen loistavaksi olisi vähän kuin hehkuttaisi Die Hardia jouluelokuvaksi, mutta omaperäinen se kieltämättä on. Juoni keskittyy totuttuun tapaan ihmissuhteisiin ja saippuaoopperamaiseen rikosdraamaan, joskin ote tuntui tällä kertaa himpun itsetietoisemmalta ja humoristisemmalta. Kazuman rooli nilkkejä kurmottavana, viskibaareissa vauvaansa kasvattavana varaisänä on komediaa jo itsessään, mutta todelliseksi tähdeksi kohoaa koomikko Takeshi Kitanon esittämä, vakuutuspetoksella elävä tuppukylämafian patriarkka. Sarjan pidempiaikaisia faneja saattaa harmittaa, että suurin osa vanhasta hahmokaartista loistaa poissaolollaan, mutta kun juoni iskee menovaihdetta silmään, on meininki kaikilta muilta osin ihan ehtaa Yakuzaa. Toimintaa ja tyyliä, ei niinkään järkeä saati logiikkaa.

Pelinä Yakuza 6 – The Song of Life on joko uudistunut ennenkuulumattomasti tai pysynyt täysin ennallaan – riippuu, kysyykö asiaa omistautuneelta fanilta vaiko satunnaiselta sunnuntaiyakuzalta. Uusi Dragon-pelikoneisto tekee kaikesta vähän kauniimpaa ja liittää muun muassa rakennusten sisätilat saumattomasti katunäkymään, mutta pohjimmiltaan Tokion Kamurochon sekä uuden Onomichin alueen tutkiminen ei aiemmista sarjan peleistä eroa. Tarinaa taitetaan yhä haahuilemalla karttapisteestä toiseen, ratkoen satunnaisia sivutehtäviä ja vetäen pataan iholle käyviä nilkkejä. Välillä ihmetellään kuvankauniita välianimaatiota, sukelletaan hieman Dynasty Warriors -henkisiin joukkotappelukohtauksiin, rauhoitellaan itkuista vauvaa, tai tehdään jotain muuta, mitä peli nyt sattuu keksimään. Jos juonen haluaa pistää hetkeksi jäähylle, löytyy maailmasta perinteiseen tapaan yhtä sun toista erilaista minipeliä ja vapaa-ajan puhdetta aina Segan klassisista kolikkopelihalleista karaokehotelleihin. Maininnan arvoisia uutuuksia ovat jengisotien ympärillä pyörivä kevytstrategia sekä kännykässä pärisevä kansalaispoliisipalvelut Troublr, jonka kautta pääsee kitkemään katurikollisuutta. Kolikkopelihalleihin on putkahtanut Out Runin ja Space Harrierin seuraksi Virtua Fighter 5 Final Showdown sekä PuyoPuyo, joita kumpaakin voi vääntää myös kaksinpelinä. Myös kaupunkien lukuisia ruokaravintoloita on pelillistetty: kunhan särpii joko poikkeuksellisen osuvia tai terveellisiä komboja, saa Kazuman taitopisteet nousemaan silmissä.

Se, missä uusittu pelikoneisto näkyy ja tuntuu erityisesti, ovat Yakuza 6:n taistelut. Tempoa on laskettu “salamannopeasta” “nopeaksi” ja räsynukkefysiikat tekevät vihollisten heittämisestä dynaamisempaa. Kadut notkuvat erilaisia käteen sopivia lyömäaseita aina polkupyöristä metalliputkiin ja tällä kertaa myös esimerkiksi portaita voi hyödyntää edukseen. Yakuza 0:ssa sekä Kiwamissa koetut taistelutyylit loistavat poissaolollaan, eikä niitä juuri jäänyt kaipaamaankaan – peruslyönnit, potkut ja heitot latautuvine Heat-erikoisliikkeineen tarjoavat enemmän kuin riittävästi työkaluja The Song of Lifen koomisen väkivaltaisiin rähinöihin. Harmillisesti, sarjan perinteisimpiä vikoja ei ole saatu talttumaan uuden koneistonkaan myötä: tappelun tuoksinassa on vähän liian helppo tarttua öykkäriä rinnuksista samalla kun yrittää poimia maassa lojuvaa tiiliskiveä, ja paikoin jopa katseen lukitseminen oikeaan viholliseen tuntui mahdottomalta. Taistelun tuntuma on onneksi puutteineenkin varsin hyvä ja brutaalin farssin puolelle lipsahtava väkivalta herättää siinä määrin huvittuneisuutta, ettei Yakuzalle voi olla edes huonona hetkenä kovin vihainen. Taisteluja voisi kritisoida myös toistosta ja kaavamaisuudesta, mutta naamojen liiskaaminen katukivetyksiin sekä julkisivuihin ei käynyt rehellisesti sanoen missään välissä tylsäksi.

Jos kaikki edellä mainittu kuulostaa kovin tutulta, niin sitä oikeastaan onkin. Vaikka uusi koneisto herättää tutun Kamurochon aivan uudenlaiseen neonvaloloistoon, paljastuu glitterin alta sama vanha mafiasaippuaooppera ultraväkivaltaisine taisteluineen ja absurdeine sivutehtävineen. Länsimaalaiselta peliltä moinen konservatiivisuus ei menisi ikimaailmassa läpi, mutta Yakuzan tärkein ansio ei ole niinkään mikään yksittäinen pelillinen innovaatio, kuin toimia ikkunana moderniin japanilaiseen kulttuuriin. Katukuva loputtomine juoma-automatteine, minimarketteine ja kolikkopelihalleineen maalaa hyvin kirjaimellista kuvaa nykypäivän Japanista, siinä missä tarinan päättömyydet ja painotukset tulevat paljastaneeksi yllättävän paljon sikäläisestä mentaliteetista. Yakuza 6 – The Song of Life ei tarjoa varsinaisesti sen kattavampaa kulttuurillista tirkistelyreikää kuin mikään pelisarjan aiemmista osista, mutta se on uusin, näyttävin ja helpoiten lähestyttävä.

Audiovisuaalisesti Yakuza 6 nousee uuden koneistonsa ansiosta sarjan viilatuimmaksi. Jo entuudestaan komeat välianimaatiot ovat kaunistuneet entisestään ja tällä kertaa ihan kaikki dialogi on ääninäyteltyä. Katukuvassa riittää yksityiskohtia ihmeteltäväksi, eikä liene ihme, että peliin on päätynyt mm. selfie-moodi ja ensimmäisen persoonan kuvakulma. Liian tiukka syyni tulee tosin paljastaneeksi melkoista vaihtelua tekstuurien tarkkuuksissa ja ruudunpäivitysnopeuskin köhii kun meno käy liian vilkkaaksi. Tätä tapahtui sattui kaikkein eniten sisätilojen liepeillä, eikä onneksi kertaakaan sellaisissa kohdissa, joissa se olisi häirinnyt pelattavuutta.

Yakuza 6 – The Song of Life on erinomaista viihdettä kaikille niille, jotka tuntevat edes ohikiitävää vetoa pitkiin tunnelmallisiin tarinoihin tai nykypäivän Japaniin. Pelisarjan veteraanit tietävät jo etukäteen mitä odottaa, eikä uusiltakaan pelaajilta vaadita kuin avointa mieltä ja kykyä suhtautua överiksi vedettyyn väkivaltaan 80-luvun toimintaleffan vaatimalla vakavuudella. Pitkä, noin kuuden pelin mittainen taustatarina saattaa nostaa Yakuza 0:n houkuttelevammaksi sisäänheittopeliksi ummikoille, mutta sarjaa pidempään seuranneille Kazuma Kiryu -saagan päätösjakso on selkeä pakko-ostos.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Viihdyttävät taistelut, viihdyttävä Kamurocho
  • - Itsetietoinen huumori toimii
  • - Erinomainen ikkuna moderniin japanilaiseen kulttuuriin

Huonoa

  • - Taisteluissa yhä pieniä tarkkuusongelmia
  • - Turhankin tuttu kokemus