Let Them Traden lämminhenkinen kaupankäyntistrategia sopii kiireettömille

Akateeminen tutkimus vahvistaa sen, jonka pelaajat ovat aina sydämessään tienneet: videopelit ovat mitä parasta lääkettä stressin lievitykseen. Vaikka tulokset eivät päde aivan kaikkeen pelaamiseen, vaikuttaisivat positiiviset vaikutukset kasautuvan etenkin niin sanotuille mukavuuspeleille (eng. “Cozy Games”), jotka ovat kuin videopelien vastine mindfulnessille. Mukavuus ja leppoisuus löytyvät myös saksalaisen kaupankäyntipeli Let Them Tradesta, joka keskittyy pienimuotoiseen rakenteluun sekä resurssioptiomintiin ilman epäonnistumisen uhkaa.

Let Them Trade tekee selväksi heti kättelyssä, ettei näitä valtakuntia rakenneta hikoilemalla. Laiskanpulskea kuningas avaa pelin jakelemalla yksinkertaisia tavoitteita: “rakenna pari kylää”, “ala valmistella juhlia” ja niin edelleen. Kun määränpää on selvä, levittäytyy pelaajan eteen lautapelimäinen maisema, jonka reunoilta pilkottavat pelipöytä sekä kokonainen pelihuone. Puiset heksapalat sekä rakennukset istuvat pelin välittömään tyyliin täydellisesti, ja tunnelmaa täydentää leikkisä barokkimusiikki.

Leppoisan habituksen alle kätkeytyy yllättävänkin hienostunut ja monipuolinen kaupankäyntisimulaatio. Perusideana on rakentaa kartta täyteen kyliä, jotka tuottavat ja myyvät resursseja. Ideaalitilanteessa yksikään kylä tai kaupunki ei ole omavarainen, vaan keskittyy jonkun tietyn tarveaineen tuottamiseen, jota kaupustellaan naapureille kärryt sauhuten. Markkinat ja kaupankäynti on mallinnettu yllättävänkin monipuolisesti: hinnat elävät kysynnän ja tarjonnan mukaan, jonka lisäksi koneiston tehokkuuteen vaikuttavat muun muassa kuljetusetäisyydet. Tutoriaali mainitsee myös monopolit, mutten ainakaan omissa peleissäni havainnut niillä olevan merkittävää vaikutusta.

Pelaajan rooli rinnastuu jonkin sortin verotusoikeudelliseen herttuaan, jonka tehtävänä on kehittää valtakuntaa verottamalla kauppaa, rakentamalla kyliä, sekä poistamalla erilaisia kaupankäynnin esteitä. Investointilista on pitkä: asunnot, pellot, kaivokset, pubit, myllyt ja tieverkostot syntyvät kaikkivoipan pelaajan hiirestä. Markkinoita voi manipuloida ostamalla ja myymällä tavaraa linnansa varastoon, mutta todellista tarvetta tähän on vain harvoin. Mukana on muitakin 4x-strategiapeleistä tyypillisiä elementtejä, kuten kartan ja teknologiapuun tutkimista, sekä pienimuotoista taistelua – varsinaista jännitettä ei kuitenkaan ole, eivätkä pienet rosvojoukot uhkaa niinkään valtakuntaa kuin myyntikärryjä. Epäonnistumiset materialisoituvat pikemminkin kaupan ja kasvun esteinä, joista seuraa pahimmillaankin tyytymättömyyttä ja pysähtyneisyyttä. Niin pahaa katastrofia ei olekaan, ettei sitä voisi ajan kanssa korjata.

Rakentelu ja valtakunnan kehittäminen tapahtuu kuten muissakin strategiapeleissä. Kaikkeen vaaditaan vähintään rahaa, mutta usein myös muita resursseja. Sahoille ja metsähommiin kelpaavat perunoilla ja kalalla elävät maanviljelijät, kun taas myllyihin, leipomoihin ja sulattamoille vaaditaan leipää ja vaatteita kuluttavia kaupunkilaisia. Kyliä ja kaupunkeja ei voi laajentaa loputtomiin, mikä rohkaisee ennakkosuunnitteluun ja erikoistumiseen. Myös teknologiapuu tarjoaa ihan mukavasti tekemistä ja tavoitteita. Vaikka uuden tekemisessä onkin viehätyksensä, jää itseilmaisun aste keskimääräistä rakentelupeliä vaisummaksi. Rakentaminen on nimittäin pohjimmiltaan melko mekaanista heksatiilien asettelua; koska tavoitteena on aina kaupan optimointi, ei mukaan mahdu kauheasti luovuutta saati estetiikkaa. Ymmärrän hyvin, ettei tekijöiden tavoitteena ole ollut rakentaa keskiaikaisen kaupankäynnin Planet Coasteria, mutta mukavuuspelin eetokseen olisi sopinut pienimuotoinen maisemointi ja näpertely. Täyteen rakennetut maisemat kyllä miellyttävät silmää, mutta ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia.

Toinen asia, jossa en päässyt aivan Let Them Traden aaltopituudelle, on tekemisen rytmi. Pelin tärkein resurssi ei nimittäin ole raha, vaan pelaajan aika: resurssien tuottaminen vaatii aikaa, kaupankäynti vaatii aikaa, rakentaminen vaatii aikaa, teknologioiden kehittely vaatii aikaa, kartan tutkiminen vaatii… noh, ritarin ja aikaa. Kauniina ajatuksena on ollut varmastikin antaa pelaajalle tilaa ihmetellä kuvankauniiden puunappuloiden riemastuttavaa touhuamista, mutta oma kärsimätön katseeni kohdistui enimmäkseen etenemispalkkiin. Pelin voi laittaa halutessaan pikakelaukselle, mutten voi olla ajattelematta, ettei pelityyli tee ihan oikeutta pelin visuaalisuudelle. Seesteisyyttä voi tietenkin lähestyä myös positiivisuuden kautta: Let Them Trade on nimittäin varsin passelia oheistekemistä esimerkiksi äänikirjan tai podcastin kuuntelijalle.

Tuntien ja tuntien hidas elämä virtuaalisella pelilaudalla pakottaa tunnustamaan tosiasiat: en taida olla Let Them Traden otollisinta kohderyhmää. “Kaupankäynti” ja “mukavuus” eivät muodosta mielessäni luontevaa sanaparia, enkä ole ihan varma, riittääkö heksatiilien latominen tyydyttämään tarvettani luovuuteen. Tykkään kyllä Let Them Traden tyylistä ja tunnelmasta. Virtuaalisesta pelilaudasta ja pitkäveteisyyttä hipovasta verkkaisuudesta välittyy sellainen kotoisuus ja takkatulen lämpö, joka useimmista strategiapeleistä puuttuu. Arvostan myös tarkkuutta ja huolellisuutta kaupankäynnin simulaatiossa – dynaamisia markkinoita sekä sitä, etteivät resurssit ole pelkkiä abstrakteja numeroita vaan kartalla kulkevaa virtuaalista kauppatavaraa. Vaikka oma suhteeni jää rahtusen akateemisen arvostuksen tasolle, olen varma, että jollekulle pitkäjänteisemmälle Let Them Trade on kuin videopeliämuotoista ASMR:ää.