Somber Echoes yhdistelee scifiä kreikkalais-roomalaiseen jumaltarustoon

Hyvä pelattavuus on helppo tunnistaa mutta vaikea pukea sanoiksi. Miksi esimerkiksi Avowedin taistelut saivat pelaajan tuntemaan itsensä jumalasta seuraavaksi, kun taas Kingdom Come: Deliverance II tuntui enimmäkseen ilman huitomiselta? Tai mikä teki Prince of Persia – The Lost Crownista viime vuoden parhaan metroidvanian, vaikka kaikki sen temput olivat pohjimmiltaan silkkaa lainatavaraa? Norjalais-kroatialainen Somber Echoes nostaa huulille tuttuja kysymyksiä, mutta käänteisinä: mikä tekee pelituntumasta epämääräisen, vaikka sen konseptit ovat sinänsä hyväksi havaittuja ja toimivia?

Somber Echoes on kuin koulukirjaesimerkki kaksiulotteisesta metroidvaniasta. Se toteuttaa genren parhaita käytäntöjä – avointa kaikkiin ilmansuuntiin levittyvää tasosuunnittelua, yllättäviä oikopolkuja sekä uusien kykyjen myötä kasvavaa liikkumisen vapautta – suorastaan sveitsiläisen kellon tarkkuudella. Pelin ominta antia on sen teema, jossa yhdistyvät scifi ja kreikkalais-roomalainen mytologia. Uusi ja vanha törmäävät erityisen hienosti pelin ympäristöissä. Tapahtumapaikkana on tuhottu ja liki autio Atromitoksen avaruusasema, joka on kuin roomalainen temppeli marmoripatsaine, seinävaatteine ja puisine kärryineen. Miekalla ja keihäällä aseistautunut pelaajakin on kuin hopliitti. Tarinapuolella ideat eivät kohtaa yhtä saumattomasti: pelin ilmaisu on epäsuoraa ja se luottaa ihan liikaa kreikkalaisten ja roomalaisten jumaltarujen viehätykseen. Kupletin juonen voi lukea jotakuinkin niin, että ihmiset kurottivat tähtiin, jumalat heristivät sormiaan ja pelaajan pitäisi löytää siskonsa. Selvä peli!

Pelinä Somber Echoes on klassistakin klassisempi metroidvania, jonka suolana ovat pelimaailman tutkiminen ja taistelu. Pelistä löytyy pari kourallista erilaisia vihollisia, jotka kohdataan yleensä miekalla ja kätevällä kilvellä, jota voi käyttää suojautumiseen tai aktiiviseen torjuntaan. Kilpi kestää aina iskun kerrallaan, mutta todellinen tavoite on horjauttaa vihollinen rytmistään viime hetken torjunnalla. Myöhemmässä vaiheessa pelaajaa saa käyttöönsä myöskin heittokeihään ja muita aseita. Pelin omin taito on “lyhty”, joka singauttaa pelaajan valopallona haluttuun suuntaan. Se toimii käytännössä kuin tuplahyppy, jossa pelaaja saa valita jälkimmäisen pomppunsa suunnan. Lyhtyjä kertyy seikkailun useampikin, mahdollistaen pidemmät hyppysarjat ja pidemmän lentomatkan. Uusia taitoja ripotellaan pelaajan reitille tasaisesti, mikä on rakenteellisesti selkeää ja ylläpitää pelaajan mielenkiintoa.

Hyviä ideoita kampittaa väljä pelituntuma, joka nostaa päätään etenkin taisteluissa: lyönnit ovat tunnottomia, viholliset kestävät liikaa osumia ja torjuntojen ajoituksissa on sellaista epävarmuutta, jota on vaikea pukea sanoiksi. Torjuntaikkuna vaikuttaa armeliaalta, mutta onnistuminen vaatii turhan paljon ennakointia, eivätkä vihollisten hyökkäysanimaatiot signaloi oikeaa hetkeä riittävän tarkasti. Tiukimpien liikesarjojen keskellä en ollut varma, rekisteröikö peli lyöntejäni tai torjuntojani laisinkaan – en ole havainnoistani aivan varma, mutta pelillä tuntuisi olevan nollatoleranssi sille, että pelaaja erehtyy sohaisemaan kahta nappia yhtäaikaisesti. Varsinaista väistöliikettä ei ole, mutta osa vihollisista rakentuu selvästikin oletukselle, että pelaaja voi ampaista liikkeelle lyhdyllä. Ratkaisu toimii mainiosti silloin kun pelaajan odotetaan hyökkäävän ilmaan, mutta vähemmän hyvin kun kahden napin ja analogiohjaimen liikettä pitäisi käyttää väistöön. Pisteenä i:n päälle, pelistä löytyy jonkin verran vihollisia ja tilanteita, joita on yksinkertaisesti hankala taklata annetuilla työkaluilla: yläkulmasta, suojan yli syöksyviä ötököitä ja joukkona päälle rynnistäviä pikkusittiäisiä, jotka verottavat melkein aina pykälän tai pari pelaajan osumapisteistä. Ei liene sattumaa, että kuolleet viholliset jättävät jälkeensä terveyshippusia, mutta ratkaisu tuntuu epäelegantilta ongelmaan, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Pahimmillaan taistelu koettelee hermoja: jos esimerkiksi loppuvastustaja sysää pelaajan liekkeihin, on peli yleensä menetetty.

Tasosuunnittelu on pääosin onnistunutta, joskin rahtusen sokkeloista. Atromitoksen tilat ovat paikoin häikäisevän upeita ja – kuten genreen kuuluu – täynnä salahuoneita ylimääräiseine resursseine ja pelastettavine siviileineen. Mutkittelevien ja itsensä ympärille kiertyvien reittien hahmottaminen haastaa kouliintuneemmankin suuntavaiston, mutta onneksi pelistä löytyy varsin toimiva kartta helpottamaan navigoinnin tuskaa. Etenemiseen sisältyy väkisinkin jonkin verran pakittelua ja tuttujen alueiden kertaamista, jota helpotetaan erilaisin oikopoluin ja pikamatkustuspistein. Tallennuspisteitä viljellään puolivälin jälkeen turhan kitsaasti, mutta muilta osin seikkailu on juuri niin kiehtovaa ja palkitsevaa kuin lajityypiltä odottaisikin.

Somber Echoes on indie-peliksi poikkeuksellisen näyttävä. Tyylien törmäys tuo mieleen Arkane Austinin aliarvostetun Preyn, joskin art deco on korvattu roomalaisella marmorilla ja avaruusscifi cyberpunkin neonvaloilla. Mukana on tuhti ripaus From Softwarelle ominaista synkistelyä ja painajaisestetiikkaa, jota tuetaan painostavalla ambient-henkisellä taustamusiikilla. Lopputulos on tunnelmallinen, joskaan ei nyt ihan Miyazakin houreunien veroinen. Kokonaisuuden kruunaa rohkea värien, varjojen ja dynaamisten valojen käyttö.

Haluaisin pitää Somber Echoesista enemmän, mutta suhteeni tiivistyy pikemminkin varovaiseen arvostukseen. Pelin maailma on kiistattoman upea, rakenne hiottu ja muinaisroomalainen cyberpunk-estetiikka erottuu edukseen. Kertojan suodattama tarina jää vähän liian etäiseksi ja epämääräiseksi, ja samanlaisia adjektiiveja käyttäisin myös pelituntumasta. Torjuntoihin perustuvalta taistelulta vaaditaan aivan poikkeuksellista tarkkuutta, eikä erilaisia tahattomia ajoitusvirheitä tai yläviistosta naamalle sujahtavia vihollisia ole kovin helppo sulattaa. Ongelmat eivät ole suuren suuria, mutta riittäviä pitääkseen Somber Echoesin mitalisijoilta. Onnistuneesta tunnelmasta ja genrelle ominaisesta tutkimisen irtoaa ihan hyvää vastinetta rahalle, kunhan ei odota lajityyppinsä kirkkainta helmeä.