Everybody's Golf: Hot Shotsin aloittelijaystävällinen golf ei kohoa edeltäjiensä sfääreihin

Olen ostanut viimeisen kymmenen vuoden aikana tasan kaksi peliä heti julkaisupäivänä: Rockstar Gamesin länkkärieepos Red Dead Redemption 2:n ja Clap Hanzin Everybody’s Golfin. Tunnustan siis innostuneeni hieman, kun Bandai Namco ilmoitti alkuvuodesta julkaisevansa PC:lle, PlayStation 5:lle ja Nintendo Switchille sarjan tuoreimman iteraation, Everybody’s Golf: Hot Shotsin. Kehitysvastuun siirtyminen legendaariselta Clap Hanzilta verrattain tuntemattomalle japanilaiselle HYDElle nostatti vähän kulmakarvojani, mutta hei – ei kai näin vakiintuneen sarjan modernisointi nykykonsoleille voi olla lopulta kovin vaikeaa.

Everybody’s Golfin nerokkuus piilee siinä, että se kätkee matalan aloituskynnyksen ja kolikkopelimäisen ulosannin alle syvän ja monipuolisen golf-simulaation. Pelistä nauttimiseen riittää, että osaa liikuttaa tähtäyskartion viheriölle ja painaa samaa nappia kolme kertaa. Todelliset mestarit erottuvat huomioimalla lyöntialustan sekä hyödyntämällä pelin yllättävänkin realistista fysiikkasimulaatiota, eli: tuulen suunnan, maaston muodot ja kierteet. Everybody’s Golf: Hot Shots ei poikkea tässä suhteessa edeltäjistään; se on äärimmäisen helppo aloittaa ja nopea oppia, mutta polku kisällistä sepäksi vaatii harjoittelua. Perusasiat ovat siis kunnossa. Tai ainakin melkein.

Ensimmäinen piirre, joka iskee vanhan Everybody’s Golf -veteraanin hermoon, ovat pelin uusitut kontrollit. Lyönti lähtee golf-pelien konventioita noudattaen, asettamalla ensin lyönnin pituus ja tarkkuus kolmella peräkkäisellä napinpainalluksella, mutta siinä missä kierre määriteltiin ennen reaaliaikaisesti ristiohjaimella, tyrkyttää Hot Shots kierteen säätämistä ennakkoon. Käyttöliittymä on tarkka ja aloittelijaystävällinen, muttei lainkaan yhtä palkitseva kuin perinteinen, ajoitukseen perustuva menetelmä. Perinteistäkin kierretyyliä tarjotaan sekä uudistuneen että “classic”-kontrolliskeeman kautta, mutta tuntuma on radikaalisti aiempia pelejä vaisumpi. Kenties jopa suurempaa päänvaivaa aiheuttivat eri ohjainskeemoihin upotetut kamerakontrollit, jotka eivät toimi tyydyttävästi missään konfiguraatiossa: klassisessa ohjaustyylissä voi nostaa golffarin takana olevaa kameraa nähdäkseen viheriötä, kun taas uudessa ei. Uudessa skeemassa on puolestaan toimiva kohdekamera, joka klassisesta puuttuu. Täysin tyydyttävää yhdistelmää ei kertakaikkisesti löydy mistään.

Everybody’s Golf: Hot Shotista tarjoaa kiitettävän valikoiman erilaisia pelimoodeja – osa toimii hyvin, osa vähän huonommin. Dualismin voi aistia jo uramoodeissa, joita on kaksi: perinteinen kerroksittain vaikeutuva Challenge Mode sekä hahmotarinoihin keskittyvä World Tour. Challenge Mode eteni jouhevasti ja tarjosi juuri sopivasti haastetta, mutta noin 200 turnauksen mittainen World Tour tuntui niin hengästyttävältä, ettei sitä tullut lopulta pelattua kuin uusien hahmojen avaaamiseen vaadittu minimi. Hahmot ja tarinat ovat yksinkertaisesti liian höttöisiä pitääkseen otteessaan, eikä staattiseen tekstiin perustuva kerrontatyylikään vedä varsinaisesti puoleensa. World Touria voi taittaa myös ns. “nopeassa moodissa”, joka ohittaa kaiken tarinasisällön automaattisesti. Eli tarinamoodi ilman tarinaa – optio on yhtä tervetullut kuin ironinenkin.

Yksittäisiä otteluita voi nakutella menemään soolona, verkossa tai jopa neljän pelaajan paikallisena moninpelinä. Mikäli perinteinen golf tuntuu liian kuivakalta illanistujaisiin, voi pallon lätkimistä värittää erilaisilla “Wacky Golf”-moodeilla. Boom Golfissa lyöntiä seuraa räjähdys, joka vie palloa joko eteen tai taakse, Survival Golfissa epäonnenpyörä varastaa pelaajilta mailoja, kun taas Colorfulissa pelaajat kampittavat toisiaan erilaisilla satunnaismuuttujilla, ja joka lyöntiä seuraa jokin epäonni tai onnenkantamoinen. Kupletin juoni on kaikissa pohjimmiltaan sama: tavallista golfia, johon on sekoitettu ripaus satunnaisuutta. Kivaa vaihtelua, mutta parhaimmillaan ihmispelaajien parissa. Mieluiten vieläpä porukassa, jossa kukaan ei pelaa aidosti voitosta vaan pelaamisen ilosta. Niin ikään ihmisseuraan istuu myös kahdella kahta vastaan pelattava joukkuegolf, “Scramble”, jossa kukin pelaajakaksikko vuorottelee samalla pallolla. Tekoälyseurassa joukkuepelistäkin muodostuu turhauttava kokemus, sillä tekoälypelaajien onnistuminen ja epäonnistuminen tuntuu noudattavan noppatuurin logiikkaa, eikä ainakaan oma kärsivällisyyteni riitä pelitilaan, jossa jopa 75% ajasta tuhrautuu tekoälypelaajien tapittamiseen.

Jos unohdetaan hetkeksi kierteet ja kamerat, niin viheriölle siirryttäessä Everybody’s Golf: Hot Shots toimii ihan mukavasti. Fysiikkamallinnus on tarkkaa, lyöntien lentoradat mallintuvat oikein ja tekoälypelaajat tarjoavat hyvän vastuksen tuntumatta koskaan epäreiluilta. Pelihahmojen erot syntyvät perustaidoista, joita voi kasvattaa tunkemalla kitusiinsa ruokapalkintoja aina ramenista kuppikakkuihin – idea golffarin kehittämisestä herkuttelemalla tuntuu aluksi oudolta, mutta istuu pelin henkeen erinomaisesti. Jokaiselta hahmolta löytyy lisäksi voimalyönti sekä visuaalisesti pirteät erikoisliikkeensä, kuten esimerkiksi Ayan helpotettu lähestymislyönti. Pelin vanhakantaista progressiota olisi voinut vähän ravistella, sillä niin pelaajat, radat kuin varusteetkin  avataan käytännössä tuntien pelaamisella. Jos pelin mielii hankkia yksinomaan illanistujaisten viihteeksi, kannattaa varautua olemaan porukan “se tyyppi” – isäntä tai emäntä, joka ostaa pelin, vääntää sitä kymmeniä tunteja ja kutsuu kaverinsa kylään häviämään.

Audiovisuaalisesti Everybody’s Golf: Hot Shots tuntuu ottaneen valtaisaa takapakkia suhteessa kahdeksan vuoden takaiseen Everybody’s Golfiin. Valaistus on tasaista, ratojen varret tylsiä ja oletuskirkkausasetus verhoaa kaiken harmaaseen sumuun. Äänipuolella avainsana on “toisto”: musiikkiraitoja on vain yksi per kenttä ja niin pelaajien kuin mailapoikien kommentit kiertävät tiivistä kehää jo yhden ottelun aikana. Yksinpelin äänet menivät ainakin itselläni aika helposti mutelle ja tilan valtasivat podcastit.

Everybody’s Golf: Hot Shots olisi tyhjiössä tarkasteltuna varsin passeli golf-peli runsaalla mutta itseään toistavalla sisällöllä. Se ei kuitenkaan sijoitu tyhjiöön, vaan maailman parhaan golf-pelisarjan jatkumoon, jossa sen rahkeet loppuvat auttamatta kesken. Olipa kyse sitten graafisesta toteutuksesta, tyhjien tarinoiden World Tourista tai mielivaltaisesti uudistuneista kontrolleista, tuntuu peli ottaneen takapakkia, jota on vaikea ymmärtää saati selittää. Sillä on toki myös meriittinsä – etenkin moninpelissä – enkä usko satunnaisten illanistujaisvieraiden välttämättä välittävän, livahtaako levyasemaan uunituore Everybody’s Golf: Hot Shots vaiko joku vanhempi iteraatio. VIP-vieraille lupaan tarjota kuitenkin jatkossakin vuoden 2017 parasta vuosikertaa.