The Elder Scrolls IV: Oblivion Remastered on näyttävä mutta kuoppainen aikamatka menneeseen

Maailmassa on jo kokonainen pelaajasukupolvi, jonka ainoa todellinen kosketuspinta Bethesdan legendaariseen The Elder Scrollsiin on sarjan viides osa, Skyrim. Pohjolan lumivuoret eivät kuitenkaan olleet yli kolmekymmenvuotisen pelisarjan harppaus valtavirtaan, vaan kunnia lankeaa The Elder Scrolls IV: Oblivionille, joka oli ensimmäinen 10 miljoonan myydyn pelin rajaa kolkutteleva osa. Seuraava TES lienee työn alla vielä vuosia, joten ei ihme, että Oblivioninremasterointi on kuulostanut aivan ykkösluokan idealta. Ja sitähän se toki onkin, joskaan paluu liki parinkymmenen vuoden takaiseen Cyrodiiliin ei ole aivan mutkaton.

The Elder Scrolls IV: Oblivion on kiinnostava myös siksi, että se edustaa oikeastaan ensimmäistä nykymuotoista Bethesda-roolipeliä. Siinä on sama Gamebryo-koneiston tuntu, joka on periytynyt sittemmin Skyrimiin, Fallouteihin ja jopa Starfieldiin. Tarinassakin on jotain hyvin tuttua: pelaaja on vanki, joka ansaitsee vapautensa pyytämättä ja yllättäen, kun valtakunnan keisari – Patrick Stewartin ääninäyttelemä Uriel Septim VII – evakuoidaan hänen sellinsä takaseinään piilotetun salaoven läpi. Sir Patrick tunnistaa pelaajan unistaan, heittää henkensä, ja taakka keisarikunnan pelastamiseksi lankeaa pelaajalle. Keisarikunnan kohtalo on toki vain yksi tarina monien joukossa, sillä kokemuksen ytimessä on sarjalle leimallinen vapaus tehdä mitä vaan ja olla kuka haluaa.

Ensikosketus Oblivionin maailmaan vaatii yllättävän paljon sulattelua. Unreal Enginelle siirretty renderöintikoneisto tekee etenkin valojen ja varjojen suhteen aivan upeaa jälkeä, mutta ulkoasun alla piilottelee sama vanha Oblivion, joka on ikääntynyt monin paikoin mielikuvia huonommin. Lähitaistelutuntuma on tunnoton, valikkokäyttöliittymä täynnä epäintuitiivisia ratkaisuja, ja tiirikointiminipeli sanalla sanoen käsittämätön. Monet nykyroolipelien konventiot ovat jääneet prototyyppiasteelle: luolastot ja linnoitukset ovat pääsääntöisesti kierrätetyistä osista leikattuja ja liimattuja sokkeloita, jotka eivät tarjoa läheskään aina mielekästä palkintoa uteliaallekaan seikkailijalle. Toisin kuin Skyrimissä, Oblivionin kartta ei pidä kirjaa kolutuista luolastoista, eikä peli myöskään tarjoa käteviä oikopolkuja takaisin luolan suulle kuin juonitehtävissä. Realistista toki, muttei kovin käyttäjäystävällistä. Pienempiä narinan aiheita on vaikka muille jakaa: taitojen vaikutuksia ei pääse lunttaamaan tasonnostoruudusta, hyppynappi ei nosta pelaajaa sukelluksesta, ja ponnahdusikkunat kuitataan liikuttamalla kättä kömpelösti WASD-napeilta enterille. Paluun tekee myös Oblivionin pahamaineinen kokemustasosysteemi, jossa maailma muokkautuu vaarallisemmaksi pelaajan mukana. Parhaat varusteet löytyvät lopulta maantierosvoilta – ja vain ani harvoin mystisten raunioiden perukoilta.

Kunhan aikamatkasta pääsee yli, alkaa Oblivion muistuttaa parhaista puolistaan. Maailma on tämänkin päivän standardeilla kaunis, elävä ja täynnä näkemistä. Keskustelutaidot eivät ole liki satunnaistettuja repliikkejä toistelevien sivuhahmojen vahvuus, mutta jokaisella Cyrodiilin asukkaalla on oma uskottava päivärytminsä sekä aikataulunsa. Kaupat menevät yötä vasten kiinni ja asuntojen ovet säppiin, mahdollistaen joka pojan murtovarasfantasiat. Kaupunkiarkkitehtuuri on persoonallista, ja omaa charmiaan puhkuvat myös pelin lukuisat sivutehtävät. Tehtävien kirjo on moninainen: perinteisiä rottajahteja ei käytännössä ole, vaan mitättömimpiinkin puhdehommiin sisältyy yleensä jokin pieni tarinallinen tai mekaaninen twisti. Edukseen erottuivat etenkin erilaiset kiltatehtävien muodostamat juonikokonaisuudet, joista ikonisimpana kenties salamurhakerho Dark Brotherhood. Itselleni säväyttävin kokemus oli tällä kertaa muinoin välistä jäänyt Shivering Isles -lisäosa, joka vie pelaajan hulluuden valtakuntaan. Kokonaan erilliselle saarelle sijoittuva seikkailu tarjoaa niin teemaltaan, käsikirjoitukseltaan kuin ääninäyttelyltäänkin kevyesti paketin parasta antia, vaikken ehkä miljööstä niin perustanutkaan. Ehdottomasti viisitoistatuntinen, jota en vaihtaisi pois.

Oblivionin hahmonkehitys noudattaa Skyrimistä tuttua käytäntöä, jossa taidot kehittyvät käyttämällä. Tulos on hieman epäroolipelimäinen, sillä pelaajasta ei tule niinkään hahmonsa näköistä kuin hahmosta pelaajansa näköistä. Omalla kohdallani tämä tarkoitti jälleen kevyellä magialla höystettyä hiipijää, joka vaimentaa viholliset jousipyssyllä. Vaikka viholliset ovat aivan liian tekoälyttömiä reagoidakseen esimerkiksi kaveriensa kuolemiin, osoittautui varjoissa kyhjöttäminen varsin tunnelmalliseksi. Iso kiitos kuuluu Unreal Enginen dynaamiselle valaistukselle ja yllättävän kauhupelimäiselle äänimaailmalle. Pelin tunnelma on ylipäätään terävämpi kuin muistin – ja myös kertaluokkaa synkempi kuin YouTuben loputtomista bugivideoista tai perunanaamaisista sivuhahmoista voisi päätellä.

Oblivion Remastered on visuaalisesti huikea, mutta tekninen toteutus jättää varaa toiveille. Peli ei suostunut ensimmäisen asennuksen jälkeen edes käynnistymään, eivätkä kaatumiset olleet hirvittävän harvinaisia myöhemminkään. Ruudunpäivitysnopeus ylsi juuri ja juuri testikoneella (Intel i9-12900K ja RTX 4080) 4K-resoluutioon ja 60 kuvan sekuntivauhtiin, mutta kuvanlaatu kärsi aggressiivisesta DLSS:n käytöstä. Näytönohjaimen tukemaa DLSS Frame Generationia en päässyt käytännössä kokeilemaan, sillä valinta pysyi sitkeästi harmaana pelikerrasta toiseen. Pienempiä bugeja riittää aina tärisevistä hahmoista kummallisesti käyttäytyvään keskustelukameraan, mutta joku voisi väittää, ettei Oblivion olisi Oblivion ilmankaan. Suorituskyky- ja kaatumisongelmia olisi helpompi katsoa sormien läpi, jos tietäisi tekijöiden työstävän korjauksia, mutta uusia päivityksiä ei ole näkynyt vähän yli kuukauteen. Tilanne on poikkeuksellinen – suorastaan vähän hälyttävä. Toivottavasti myös väliaikainen!

Nostalgialasien läpi on toisinaan vaikea nähdä selkeästi, mutta väittäisin The Elder Scrolls IV: Oblivion Remasteredin kolahtavan ennen kaikkea niille, joilla on jo aiempaa kosketusta Cyrodiilin vehreisiin niittyihin. Unreal Enginellä renderöity maailma näyttää auringonlaskuineen ja demonisine Oblivion-portteineen upealta nykypelienkin rinnalla, mutta paluu vuoden 2006 pelimekaniikkoihin voi tuntua suurehkolta kompromissilta Skyrimin mukavuuksiin tottuneelle. Kynnys on todellinen, muttei kuitenkaan ylitsepääsemätön – Oblivionin maailmalla on paljon annettavaa, kunhan ymmärtää, ettei liekehtivän portin takaa aukea pelisarjan tulevaisuus, vaan menneisyys.