Prim on tunnelmallinen, mustavalkoinen point click -seikkailu

Prim on 15-vuotias tyttö, jonka koko elämä, vaaleiden hiusten väriä myöten muuttuu eräänä päivänä aivan toisenlaiseksi. Tytön äiti kuolee onnettomuudessa ja muutamaa viikkoa myöhemmin koko varttumisen ajan poissa kuvioista ollut isä palaa Primin elämään. Isukki ei olekaan aivan kuka tahansa isä, vaan Thanatos, itse Kuolema – Viikatemies!

Lähinnä jonkinlaisen velvollisuuden tunnosta tytön äitiä kohtaan viikatemies lupaa olla isä tytölle – ennen kuin sivaltaa entisen naisensa viikatteella tuonelaan. Isä ilmaantuu portaalin kautta elävien maailmaan ja nappaa tytön mukaansa, kuljettaen tämän kotiinsa, Kuolleiden maahan. Viikate-iskä ei aivan osaa olla yhtäkkiä isän roolissa uhmakkaalle tyttärelleen, joka ei yhtään sulata tuoreen isätuttavuuden tiukkaa kasvatusta.

Thanatoksen kotitalossa isukki on telkeää tyttärensä uuteen huoneeseensa lukkojen taakse, vähän samaan tapaan kuin Dracula teki Jonathan Harkerille. Ensimmäiset, alkuun opastavat helpohkot puzzlet ratkotaankin tytön huoneen neljän seinän sisällä, ennen kuin Prim ja pelaaja päästetään valloilleen.

Huoneesta karkaamisen jälkeen tarinan keskeinen tavoite muuttuu ja ehkä sen mielenkiintoinen näkökulma, potentiaali ja rakentaminen vähän jopa lässähtävät. Enää tärkeää ei olekaan isä-tytär -suhteen pohtiminen, kun Prim koskettaa tekee pikavisiitin elävien maailmaan ja koskettaa isältään perimällä ”kuolemankosketuksella” ystäväänsä – huonoin seurauksin. Yhtäkkiä keskitytäänkin jo sitten siihen, että pitäisi palauttaa ystävä elävien kirjoihin tarpeellisia ainesosia keräten erikoista rituaalia varten. Tarvitaan vain vähän elämänlankaa, Feeniksin sulkaa ja sen sellaista. Luonnollisesti näiden saaminen vaatii, että suoritellaan yhtä sun toista puzzlea sitä ennen.

Common Colorsin kehittämässä Prim-pelissä on erittäin vahva tunnelma jo heti alkumetreiltä alkaen. Uniikin seikkailupelistä tekee sen mustavalkoinen grafiikka – en ole tainnut koskaan sellaista pelata, jos ei joidenkin pelien vapaaehtoisesti aktivoitavia kuvafiltterikikkoja lasketa mukaan. Tekijät sanovat ottaneensa vaikutteita Tim Burtonin elokuvista ja kieltämättä Beetlejuice, Dark Shadows kuin esimerkiksi Burtonin kirjoittama (mutta ei ohjaama) Painajainen Ennen Joulua tulivat mieleen peliä pelatessa. Värimaailma on sitten kenties napattu Ed Wood -elokuvasta.

Mustatukkainen ja hieman outokampauksinen Prim tuo hahmona mieleen ensimmäisen Beetlejuice-elokuvan angstisen, mustatukkaisen outokampauksisen teinitytön, eli Winona Ryderin. Common Colorsin peli on hyvin perinteiseen malliin rakennettu point&click -seikkailu, niin hyvässä kuin pahassa. Puzzlet ovat pääosin kiinnostavia ja kekseliäitä, pelimaailman logiikan sisään leivottuina, mutta toisaalta – kun peliä vertaa moniin muihin aikansa hittiseikkailupeleihin tai vaikkapa Ron Gilbertin tuoreimpaan Monkey Islandiin – on Prim omalla tavallaan tahdituksensa puolesta hieman epätasainen.

Simppeli käyttöliittymä sinänsä on varsin kunnossa: tavaravalikko aukeaa hiiren rulla pyöräyttämällä tai näppäimistön I-nappulaa painamalla. Erillisiä toimintakuvakkeita ei ole, vaan kaikki toimii käytännössä hiirennappeja klikkailemalla. Oikealla napilla saadaan Prim katsomaan ja kommentoimaan objekteja, hahmoja ja muita kohteita. Vasen nappula toimii tekemisenä, kuten tavaran poimimisena tai hahmon jututtamisena. Kaikki ruudun hotspotit saa kätevästi valaistua välilyöntinäppäintä pohjassa pitämällä – eritoten Primissä hotspot-ominaisuudelle on käyttöä, sillä mustavalkoisen grafiikan vuoksi, mikään esine ei juurikaan korostu eikä voikaan korostua taustasta, koska värejä ei esitetä.

Kun kaikki muu perustason suunnittelu on niin hyvin kohdallaan, on pelin suurimpia ja näkyvämpiä pikkupuutteita nykyään jo vakiokamaa modernissa point&click -seikkailussa olevan tuplaklikkauksen evääminen ruuduista poistuttaessa.

Monesti pitää passiivisena seurata, että Prim rauhassa kävelee paikasta A paikkaan B, koska pikapoistumista ei ole tarjolla. Kenties pitkäveteisin esimerkikki tästä on erääseen kaivoon laskeutuminen köyden varassa. Ensimmäisellä kerralla mennään alas kolmella, hetken matkaa kuljettavalla klikkauksella. Sitä odottaisi, että kun palataan maan pinnalle, Prim hoitaisi nousun itse tai että peli skippaisi kohdan kokonaan, häivyttämällä sen mustaan ruutuun, mutta ei – pelaajan pitää palata ylös kolmella klikkauksella ja katsoa, kun Prim hilaa itseään ylös, jokaisella kerralla.

Tavallisimpien puzzlejen sekaan on myös ikävä kyllä ujutettu turhan paljon pelaajan aikaa hukkaavaa, triviaalia touhuamista. Vaikka seikkailupelit ovatkin luonteeltaan rauhallisia, teekupposen ääressä pelattavia mietiskelyjä, olisi silti löytää hyvä keskitie modernille aikakaudellekin.

Vastaan tulee puzzleja, joissa pitäisi muistaa ulkoa missä järjestyksessä aasi suostuu syömään eri marjalajit, muistamista vaatii myös kolmelle Kohtalo-siskolle (nykyisyys, menneisyys, tuleva) jutteleminen, kun pitäisi kitaralaulun aikana listata kunkin allergiat, lempioleskelupaikat sekä lemmikit. Vaikka Monkey Island -pelisarjan hauskahkot ja muistamista vaatineet loukkaus-miekkailut olivat aikoinaan ihan toimivaa hassuttelua, en koskaan tykännyt seurata ja muistaa ulkoa banjomestarin otteita The Curse of Monkey Islandissa – näin esimerkkinä.

Primissä yksi väärä vastaus siskoille vastailtaessa ja koko lauluruljanssi pitää käydä läpi alusta – tallentaakaan ei saa kesken laulun. Kuolema-iskä pitäisi myös voittaa ”casketball” -arkkukorttipelissä, jotta isä suostuu luopumaan eräästä korttiharvinaisuudestaan ja jotta se voidaan antaa kylän lautturille, joka kuljettaisi palkinnoksi järvelle.

Ennen korttimatsia iskän kanssa, tarvitsee kuitenkin olla hallussa kaikki pakan muodostavat kahdeksan korttia. Kukaan ei ole koskaan tykännyt ”pikselinmetsästämisestä” seikkailupeleissä, eikä pikseleitä Prim-seikkailussa olekaan, mutta pienten korttien löytäminen ja kerääminen pelin ruuduista on paikoin todella turruttavaa, vaikka kyllähän ne lopulta löytyvät.

Näiden lisäksi mukana on myös ”puzzle” jossa pelaillaan erä tai toinenkin Game of Gnomesia – shakkia tonttumaisin säännöin. Hitaanpuoleiseksi minipeliksihän sekin käytännössä muodostuu ja herää kysymys, onko nämä kaikki aivan tarpeellisia seikkailupeliin? Kun pelin kokonaiskesto sijoittuu sinne kuuden tai seitsemän tunnin hujakoille, on selvää, että näitä hidastavia puzzleja on asetettu muutaman kympin hintaiseen peliin tuota tuntimäärää saavuttamaan ja hintaa oikeuttamaan, jota voisi helposti verrata nykypäivän open world -pelien täytetekemiseen.

Joitain epäloogisuuksia ja lisähidastajia jopa Kuolleiden maailmaankin mahtuu. Primillä on lemmikkinään eräänlainen hauska ”silmähämähäkki”, joka voi kuljeksia ahtaista koloista. Silmällä on toinenkin ominaisuus, erikoisnäkö, jonka avulla voidaan nähdä silmän avulla, mitä jotkin hahmot ovat aiemmin tehneet. Kyseessä on eräänlainen esiin kaivettava takautuma. Mutta kun ominaisuus on sen verran harvakseltaan käytössä, silmälemmikin koko hauska ominaisuus tuppaa helposti unohtumaan. Mustavalkoinen grafiikka aiheuttaa toisinaan myös sitä, että jotkin peliruuduista unohtuvat, koska grafiikka ei ole niin selkeää, että polkuja aina hahmottaisi. Jokin puzzle jää junnaamaan, kunnes tulee puolivahingossa turhautuneena sohittua hiirtä ruudulla johonkin kulkusuuntaan, joka muuttaa hiirikursorin jättinuoleksi – indikaattoriksi, että tännekin voisi mennä.

Yhdessä puzzlessa silmä pitäisi laittaa kulkemaan ovessa olevasta kissaluukusta, koska itse ovi on lukossa. Vaan eipä Prim halua tätä toteuttaa – ennen kuin tyttö näkee kissan tulevan luukusta sisään, erään pelaajan tekemän toiminnon päätteeksi.

Eräs toinen kohta liittyy linnun munan hautomiseen. Sitä loogisesti heti tulee ajatelleeksi, että ”no kyllähän kylän ainoa zombiekana homman hoitaa!” mutta kun muna esillä klikataan mäellä pönöttävää kanaa, silloin kun Prim itse seisoo kyseisen mäen alapäässä, saadaan takaisin vastaus ”en usko, että tämä temppu auttaa hautomaan munaa.” Vasta kun pelaaja kävelyttää Primin mäelle kanan viereen, homma yllättäen hoituu.

Silloin, kun pähkinänsärkeminen rullailee mukavasti ja puzzlet tulee ratkaistua, on Primin pelaaminen mukavaa fiilistelyä, mutta melkein sanoisin, että suurimman osan kokemuksen mielekkyydestä rakentaa pelin audiovisuaalinen suunnittelu.

Mustavalkoinen grafiikka antaa pelille erityisen tunnelman ja kaunis musiikki rakentaa hienosti sen päälle. Mieleen tulee jonkinlainen sekoitus Monkey Islandin -sarjan musiikkeja sekä Grim Fandango -seikkailun kaltaista, rauhoittavaa bluesvivahteista ääniraitaa.

Prim-pelin on julkaissut Application Systems Heidelberg ja kyseiselle taholle ominaiseen tapaan ääninäyttelyn taso on jälleen kerran erinomaista luokkaa (seikkailupeligenren kärkeä jopa), kuten esimerkiksi aiemmin julkaistuissa, varsin mainioissa Unforeseen Incidents ja Lamplight City -peleissä on päästy kuulemaan – vaikka kaikkien kolmen pelin kehittäjät ovatkin olleet eri studioita. Pelin ehdoton tähti on itsensä Primin ääni, Maria Pendolino, joka on ainakin Imdb:n mukaan ollut kertojaäänenä useissa TV-tuotannoissa, mutta antanut äänensä aiemmin vain yhdelle täysin tuntemattomalle pelille, Pagan Online.

Pahemman puzzlejumin löysäämistä varten löytyy Kuoleman tyttäreltä onneksi tavaravalikostaan myös päiväkirjansa, josta näkee pelaajan keskeneräiset tavoitteet, mutta vihkon sivulta löytyvää matoa kutittelemalla se paljastaa vihjeitä ja lopulta ratkaisun siihen, mitä missäkin puzzlessa pitäisi seuraavaksi tehdä.

Kokonaisuutena Prim on tunnelmallinen, visuaalisesti kaunis ja hyvin näytelty seikkailupeli, joka hauskasta ja mielenkiintoisesta alkuasetelmastaan huolimatta kuitenkin jättää hieman toivomisen varaa puzzlesuunnittelunsa sekä kokonaistoteutuksensa osalta.