Menneisyyden MYSTisyys seuraa sukupolvesta toiseen

Vuosi 1993 oli melkoinen evoluutiopommi first person -peleille. On jokseenkin mystistä, miten Cyan Worldsin kehittämä first person -kuvakulmasta käsin kuvattu point&click seikkailupeli Myst onnistui valloittamaan suuren, jopa miljoonapäisen yleisön, jonka kanssa suosiosta taisteli käytännössä ainoastaan saman vuoden alussa julkaistu, samankaltainen seikkailu, The 7th Guest, sekä noin kuukautta myöhemmin jenkeissä aluksi ilmaisena sharewarena julkaistu id Softwaren Doom. Pelejä yhdisti niiden käyttämä pelikuvakulma, mutta ne olivat toistensa ääripäitä: väkivallatonta seikkailua ja ultra-väkivaltaista räiskintää. The 7th Guest, julkaistiin huhtikuussa, kun Myst julkaistiin syksyllä.

The 7th Guest ja Myst olivat aikansa ensimmäisiä CD-ROM -pelejä joiden avulla ”romppuja” (sana josta luin ensikertaa Pelit-lehdestä) eli CD-asemia onnistuttiin myymään tietokonepakettien mukana kuin häkää. Muistan lukeneeni Mystistä juttuja sieltä täältä, mutta kuvat pelistä eivät koskaan vakuuttaneet nuorta allekirjoittanutta. Esirenderöityjä taustoja ja point&click -seikkailemista ilman mitään ruudulla näkyvää liikuteltavaa hahmoa Lucas Artsin ja Sierran pelien tapaan. Ei kiitos.

En koskaan kokeillut Mystin ensimmäistä remasteria, jossa grafiikan laatu parani 8-bittisistä väreistä 24-bittiseen enkä myöskään tarttunut ensimmäiseen remakeen, RealMyst: Interactive 3D Editioniin, jossa liikkuminen muuttui staattisten ruutujen klikkailun sijaan vapaaksi. Pelkkä sana ”myst” kirjoitettuna sai jotenkin kavahtamaan ja välttelemään, eikä omat Return to Zork -pelin kokeilut kamalasti parantaneet ennakkoluulojani genren pelejä kohtaan.

90-luku on jäänyt kauas taakse, mutta Myst ei katoa unholaan, eikä sille liene tarvettakaan. Neljä jatko-osaa ja Uru: Ages Beyond Myst nimittäin ovat todiste siitä, että monet muut ovat sanoneet pelisarjalle vuosien varrella kyllä kiitos ja lisää!

Tuorein Myst-remake on vuonna 2021 muun muassa PC:lle ja Xboxille ilmestynyt unreal 5 -moottorilla työstetty julkaisu. Nyt arvostelussa oleva PS5-versio julkaistiin jälkijunassa tänä vuonna – hauskana sattumana hiljattain päivänvalo näki myös The 7th Guest -pelin remake (jos myös arvostelu tekeillä).

Mitä Myst-peliin tulee, en ole koskaan aiemmin pelannut Cyan Worldsin peliä enkä ole koskaan katsonut siitä mitään pelailuvideoitakaan – ennen kuin arvostelua varten, pienenä visuaalisena vertailuna vanhempiin julkaisuihin, sillä päätin viimein tarttua härkää sarvista ja sivistää itseäni. Peliä on kutsuttu muun muassa ”isäpeliksi” – ehkä olenkin vasta nyt oikeassa iässä sitä pelaamaan, vanhemman roolissa.

Tuorein julkaisu on ehdottomasti visuaalisesti varsin näyttävä, se on helppo todeta. 60fps-vauhdilla kulkeva ruudunpäivitys on jouhevaa ja autiot maisemat tietyllä tapaa pelottavan kauniita. Onko täällä ketään? Pelissä taustoja ei juurikaan pohjusteta tai valmiiksi pelaajalle pureskella. Kuka pelaaja on?

Lyhyen höpinäintron jälkeen pelaaja ilmestyy saarelle, tarkemmin sanoen laiturille, aivan meren viereen. Laiturin viereen näyttää vajonneen puoliksi laiva, silmänkantamattomiin ulottuvan meren loputtoman kohinan käydessä vasten rantakiviä. Mikä saari tämä on? Miksi olen täällä? Mitäs seuraavaksi tehdään?

Jää pelaajan itsensä tehtäväksi selvitellä asiaa. Kukaan ei tule kädestä pitelemään tai neuvomaan, joten ei muuta kuin paikkoja tutkimaan. Musiikkia harvoin soitellaan, mutta toisinaan sellaistakin päälle kuitenkin pompahtaa, vähän paikasta ja tilasta riippuen. Musiikki on kauttaaltaan kaunista eikä yksikään raita ole oikeastaan edes samankaltainen, mutta pelissä, jossa pelaaja toisinaan jää seisoskelemaan paikalleen pyöritellessään TV-ruudun toisella puolella peukaloitaan (aivojen raksuttaessa tyhjää), ei looppailevaa taustamusiikkia aina oikein jaksaisi – varsinkin jos pulma on niin hankala, että pelaaminen ei etene, ei sitten millään.

Pelin aloitussaari on Myst-saari – eräänlainen hubi ja keskiö pelaajan kokemalle seikkailulle. Nimensä peli on saanut Jules Vernen kirjasta The Mysterious Island, josta on tehty Patrick Stewartin tähdittämä elokuvakin.

Pelissä sieltä täältä löytyy erilaista vipua ja nappulaa, joita voi painella ja kokeilla, eikä aluksi mitään tunnu tapahtuvan yhtään mistään. Pikku hiljaa kuitenkin jokin antaa periksi ja pelaaja saa niin sanotun jalkansa oven väliin. Pelaaja löytää erään rakennuksen seinäplakaatista kellonaikoja. Voisiko sellaista kokeilla veivata vaikkapa meressä pönöttävään valtavaan kellotorniin?

Saaren keskiössä on pieni kirjasto, jonka kirjoja lukemalla voi saada pientä jutun juurta siitä kuka saarta asuttaa tai on asuttanut. Tai kuka on kaiken rakentanut. Nopeasti tulevat tutuksi kaksi erikoisempaakin kirjaa, sininen ja punainen.

Pelin perimmäinen idea olisi noutaa kirjoihin uusia sivuja, omansa värisiä. Tarinallinen verho alkaa raottua kun irti revittyjä sivuja palautetaan takaisin kirjoihin ja niiden kansien välissä huutelevat päät saavat paremmin ääntänsä kohinan keskeltä kuuluviin.

Sivuja ei noukitakaan tuosta vaan luonnon helmasta kuin kukkia kedolta, vaan Myst jakautuu keskussaaren ohella viiteen erilaiseen, Ages-nimeä kantaviin saarekkeisiin. Saarille matkustetaan Myst-saarelta mitenkäs muuten kuin taikakirjojen välityksellä, jotka on linkitetty saariin. Nämä Mystin remaket, jotka sallivat pelaajan vapaan liikkumisen, luovat eräänlaisen illuusion pelaajalle siitä, että kyseessä olisi laaja alue, jossa pulmia ratkotaan, mutta oikeastaan niin ei ole, vaan ratkaisu löytyy yleensä melko läheltä eikä tutkittavia alueitakaan yleensä ole kovin montaa per saari.

Kaikkia lokaatioita ympäröivät valtaisat meri- ja vesialueet, mutta ei ole pelkoa, että mereen putoaisi tai että eksyisi saarilla jonnekin minne ei ole tarkoitus kuljeksia. Eräässä mielessä Mystin ensimmäiset versiot (pelasin Myst: Masterpiece Editionia läpäistyäni tämän remaken) ovat jopa helpompia kuin vapaan kuljeksinnan versiot, koska originaalissa versiossa ja sen remasteroinnissa, pelaaja klikkailee itseään eteenpäin staattisissa ruuduissa eri ilmansuuntiin, eikä mitään suurempaa haahuilua siksi pääse syntymään. Remakessa saattaa toisinaan miettiä, voisinko pujahtaa kivien välistä tai puiden sekaan, mutta originaalissa ja sen remasteroinnissa tällaista ei voi edes yrittää.

Nuuskimalla paikkoja tulee löytäneeksi erilaisia vipuja ja nappuloita, joita painamalla tapahtuu jotain tai sitten ei yhtään mitään. Vai tapahtuuko? Erilaisia lappusiakin tai päiväkirjamerkintöjä tulee löytäneeksi kirjojen sivuilta, seiniltä tai pöydiltä ja niissä on useimmiten jotain vihjeitä.

Ehkä numeroita tai jokin diagrammi. Alkuperäisen Mystin pelipaketissa taisi tulla mukana oikein lehtiö vihjeiden ylös piirtämiseen ja kirjoittamiseen, mutta onneksi moderni pelaaja pääsee vähän helpommalla: ei muuta kuin puhelimella surutta kuvaa kaikesta vähänkin tärkeämmän oloisista johtolangoista. Niitä voi sitten tarpeen tullen puhelimen kuvagalleriasta selailla.

Kaikki neljä saarta ovat suunnittelultaan kuin puzzleltaankin kiitettävän erilaisia. Viideskin talviteemainen, älyttömän kaunis ja hyinen Rime-saari löytyy, mikäli pelaaja onnistuu pelin muutamista erilaisista loppuratkaisuista saamaan sen hyvän lopun. Pääosan ajasta peli haastaa ja välillä ihan kunnollakin, mutta puzzlet ovat onneksi kuitenkin pitkälti loogisia.

Sitten joukkoon mahtuu muutama typeräkin ja kokonaan oma ongelmansa oli peliohjaimen tattikontrollien tuottama hieman sekava kontrollimappaus, joka oman nettitutkinnan perusteella on haitannut myös ainakin viisi vuotta vanhassa Xbox-julkaisussa pulmanratkontaa.

En alkuun meinannut saada tiettyjä pulmaan liittyneitä laitekahvoja lainkaan toimimaan – pitkän aikaa luulin kahvojen kenties vaativan jotain erillistä säätöä jostain muualta käsin ja kun mikään ei enää auttanut, vilkaisin luovuttaneena läpipeluuvideota, jossa kaveri kääntelikin samoja vipuja kuin vettä vaan!

Kävi ilmi, että peli ei jaksa tarkkaan kertoa miten vipuja oikeaoppisesti peliohjaimella käytetään, mikäli kahvassa onkin portaaton säätö on-off -asennon sijaan. Joskus samassa ohjainpaneelissa onkin molemman sorttisia kahvoja ja siitä ongelmatilanteet alkuun tulevat. Kun ongelman lopulta äkkäsi ja sen jatkossa muisti, alkoi peli soljua paljon paremmin.

Silti, en aivan jokaista pelin puzzlea onnistunut ilman ohjetta ratkaisemaan ja pelin lopussa kohdatun ”metrotunneliajelun” kanssa ilmansuuntineen meni jo totaalisesti hermot. Onneksi älysin luovuttaa tunnin yrittämisen jälkeen ja katsoin oikean ratkaisun: en olisi kuuna päivänä keksinyt oikeita ilmansuuntia, joita tarvittiin oikeaa reittiä varten yli kymmenen putkeen.

Yrityshetkellä mieleen katkerana kalkkina nousivat muun muassa King’s Quest V:n rasittava aavikkosokkelo ja Space Quest II:n luolasokkelo. Mystin saarista puumaailma oli ehdoton suosikkini – sopivan haastekäyrän vuoksi ja veden virtauksen kuuntelu puzzlen ratkaisemiseksi on ollut tekijöiltään nokkela ajatus. Myös ”rakettisaaren” äänipuzzleja oli hauska ratkoa. Toisaalta opin pitämään myös Mechanical Age -saaresta – kunhan pelissä ensin alkoi ymmärtää sen, että vain silloin kun sormikursori muuttuu ”kouraksi” on ruudulla jotain mitä voi klikata tai jonka kanssa voi olla jollain tapaa tekemisissä.

Vaikka kuinka tekisi mieli penkoa lipastojen aukeavia laatikoita ja napata mukaan mielestään tärkeitä esineitä, ei Myst olekaan sellainen peli. Mitään ei sullota taikataskujen pohjalle ja useimmiten valtaosa ruudulla näkyvistä esineistä on vain staattisia koristeita, jos sormi ei muuksi muutu.

Myst onkin enemmän pakohuonetyylinen ”ratkaise saaren arvoitus ja palaa kotiin Myst-saarelle” -tyylinen point&click, mutta ratkaisu saattaa pyöriä useamman huoneen välillä, jotka eivät useimmiten ole kuitenkaan kamalan kaukana toisistaan. Onneksi pelissä voi tattia klikkaamalla pistää hahmon riittävän ripeään juoksuun. Myös mikäli haluaa, voi pelin valikosta kytkeä tikkaan kiipeämiset ja hissillä ajelemisen animaatiot pois, edes takaisin ravaamista nopeuttamaan, vaikka asetukset ensisijaisesti ovatkin pahoinvointiasetuksia. Nyökkäyksenä originaalin version suuntaan voi pelaaja halutessaan myös korvata 3D-mallinnetut hahmonpäät vanhoilla FMV-versioilla.

Kokonaisuutena Cyan Worldsin nyt PS5-alustallekin saatu Mystin 2021-julkaisu on varsin kaunis seikkailupeli ja sen seisahtuneesta tunnelmasta loputtomista merialueista huokuu vahvaa, osin kuumottavaakin tunnelmaa. Peli on klassikko, sitä ei liene kiistää, vaikka aivan kaikki puzzlet eivät tunnukaan loogisilta. Peli kuitenkin haastaa mukavasti ja palauttaa ainakin hetkeksi aikakaudelle, jolloin pelit olivat lähes järjestäen genrestä riippumatta samankaltaisia – ei kädestä pitelyä, ei valmista pureskelua. Hahmota asiat itse kokeilemalla ja täytä tyhjäksi jäävät aukot mielikuvituksellasi.

Kyseisen, mielestäni originaalia staattista klikkailupeliä paremmin koukuttavan remaken parissa viihtyy useamman illan, vaikka toisinaan konsolin sulkeminen illan päätteeksi ilman merkittävää etenemistä syökin pähkäilevää mieltä.