Hot Wheels – Infinite Rush ajattaa pikkuautot värikkäille saarille

Milestonen viiden vuoden takainen Hot Wheels Unleashed -kaahailu oli jonkin sortin positiivinen yllätys, vaikka pienet yksittäiset seikat, kuten valuutan grindaus sekä vaikeustasojen balanssi sekä jatkuvasti läsnä ollut kuminauhatekoäly toisinaan latistivat ajamista. Hot Wheels Unleashed 2 tarjosi samaa, vähän paremmin ja lopetti ainakin rahan grindaamisen ja toi uutuutena mukanaan taitopuun autoille, mutta varjopuolena myös autojen rinnalle tylsät mönkijät, monsterit ja mopot.

Pelisarjan kolmas osa jättää Unleashed-lisänimen pois, koska tietyllä tapaa Milestonen ja Mattelin pikkuautokaahailu ottaa askeleita toisenlaiseen suuntaa – tarkemmin sanoen Forza Horizonin viitoittamalle reitille ja siispä on syntynyt uusi ja uljas Hot Wheels – Infinite Rush. Microsoftin autofestaripelistä on jo muutaman inkarnaation verran löytynyt Lego- ja Hot Wheels -teemoja, joten italialaisten on ollut kätevä ammentaa ja apinoida FH-pelisarjaa melkein suoraan.

Leikkikenttänä eivät enää toimi suljetut oranssit Hot Wheels -radat olohuoneissa ja keittiöissä Micro Machines -pelien tapaan, vaan sen sijaan pikkuautot seikkailevat nyt kokonaan omassa vapaakulkuisessa, yltäkylläisen värikkäässä ja varsin sutjakkaasti pyörivässä pelimaailmassaan, jonka väriloisto toi joillain tapaa mieleen myös 2K Gamesin Lego-ajelun, 2K Driven.

Infinite Rushin temmellyskentät jakautuvat tarkemmin ottaen neljään eriteemaiseen, sopivan kokoiseen saareen: on New York -henkinen gorillamaskotilla varustettu kaupunki, aavikko- ja satamamaisemallinen saari, viidakkosaari mutaisine kurveineen sekä japanilaishenkinen saari, jonka horisontissa häämöttää hyvin Mount Fujin kaltainen vuori ja totta kai tämän saaren maskotti on lohikäärme. Viimeksi mainittukin on pääasiassa kaupunkimaisemaa, mutta eroa gorillasaareen on siinä, että Japanin tyylisesti, monet tiet ja etenkin vuoriston suuntaan vievät sellaiset ovat mutkaisia ja täydellisiä driftaamiseen. Harmi vain, ettei lumimaisemiin pääse temmeltämään.

Kaikilla saarilla on oma pelattava sisältönsä. Erilaisia kisoja vaihtelevine tyyppeineen löytyy kaikkiaan mukavat kaksitoista jokaiselta saarelta, joiden ohella on sitten muutakin puuhasteltavaa. Kisoja ja muita tapahtumia pelaamalla aukeaa uusia – yleensä uusi kisapaikka on aina toisessa päässä karttaa, kuin missä edellisen suoritus tapahtui – hieman tylsää, sillä saaret ovat isoja, mutta onneksi kuitenkin sen verran sopivan kokoisia, että pelin autoilla huristelee turbo pohjassa melko nopeasti sinne toiseenkin päähän. Yhden saaren kaikki kisat eivät myöskään aukea putkeen pelaamalla, vaan pelaajan on kierrettävä kisaamassa välillä muillakin saarilla.

Saarien välillä voidaan pikamatkata lentokentän kautta, josta auto ampaistaan oranssia putkea pitkin taivaan tuuliin, jonka jälkeen päästään valitsemaan haluttu saari – ensin tosin olisi pelattava aloitussaarta sen verran, että kakkossaari aukeaa. Vastaavasti kaksi muuta aukeavat samaan tapaan – kisoja pelaamalla ja ainakin palkintopallille pääsemällä, kunnes ensimmäinen rusher-bossikisa aukeaa ja joka pitää voittaa. Rusherissa ajetaan täysiä hieman pidempi A:sta B:hen kisa kaksintaisteluna ja tämän päihitettyään, pelaajalle annetaan uusi saarimiljöö autoleikkeihinsä.

Milestonen pikkuautojen maailmassa voidaan muun muassa kierroskisaamisen, checkpoint-kisojen sekä time attack -tyylisten aikamaksimointien ohella kruisailla ja kerätä niin Hot Wheels -logoja kuin rataskuvakkeitakin – keräily on sekin Forza Horizon 6:n rikottavista bonuskylteistä ja maskoteista muistuttavaa. Kerättäviä tarroja löytyy niitäkin nelisenkymmentä, kymmenen jokaiselta saarelta. Hauskana yksityiskohtana minikartta alkaa piipittämään tutkan lailla aina kun jokin tarra on lähettyvillä ja sen jälkeen metsästetään tarraa pienikokoisen alueen sisällä ja kaivetaan valokuvamoodi esiin ja napsaistaan tarrasta kuva ja se siirtyy automaattisesti tarra-arkkiin.

Vapaassa ajelussa voidaan ihailla maisemia, driftailla, suorittaa ilmalentoja, sekä Forza Horizonin tapaan, rikkoa kaikkea mikä vain irti lähtee – ja melkein kaikkihan lähtee, paitsi kaikkein paksuimmat puut. Kaikesta rellestämisestä kertyy pisteitä mittariin ja rummuttamalla touhuamisen parissa pitempään, alkavat kertoimet nousta ja pisteitä kasaantua oikein kunnolla – nuorempia pelaajia on onneksi muistettu ajatella tässä kohtaa, sillä kertoimet katkea jos sattuu törmäämään vaikkapa kiveen tai isoon puuhun, kuten Microsoftin autopelisarjassa.

Kun kolikon näköinen ja muotoinen pistemittari lopulta täyttyy, tienaa pelaaja jokaisella kerralla parisenkymmentä kultakolikkoa tililleen autojen ostelua varten. Kolikoita tienataan myös kisaamisesta ja muiden tehtävätyyppien suorittamisesta, joista yksi on valokuvauksen ohella stunt delivery -tehtävät, joissa alle annettu auto pitää ajattaa mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B, kolhien sitä mahdollisimman vähän.

Hot Wheels Unleashed 2 jätti jo aikoinaan rasittavamman kolikoiden grindaamisen taakseen ja samalla tiellä jatkaa myös Hot Wheels – Infinite Rush. Rahaa valuu sopivammalla tahdilla ja uusia autoja pääsee ostelemaan talliin ihan riittävän usein.

Autovalikoimaa löytyy jopa yli 150 pikkuauton verran ja joukossa on tuttuun tapaan niin fantasia-autoa kuin oikeita lisensoitujakin – prosentuaalista jakaumaa en osaa sanoa. Autovalikoima on jaettu osiin sen mukaan, mistä niitä saa ostaa tai tienaa omaan talliinsa.

Jokaisella saarella on oma uniikki autokauppansa, josta löytyvät suurimat automäärät, 16 autoa per kauppa, jotka yleensä maksavat 90 kultarahaa per ajokki. Yllätys, yllätys ”Japani-saaren” kaupasta löytyy eniten drifter-autoja. Pikaisia Daredevil-kaksintaisteluita löytyy jokaiselta saarelta tusinan verran ja näistä aina kilpakumppanin voittamalla saa kyseisen auton omaan valikoimaansa ilman rahan menetystä. Daredevil-kisat ovat haastavia, koska niissä ajetaan vapaassa ajossa yksinkertaisten checkpontien lävitse.

Pisteitä ei usein ole montaa, toisinaan hieman yli kymmenen ja ennen kuin huomaakaan, häämöttää maalilippu jo seuraavalla tarkistuspisteellä. Ajettava on siis täysiä ja mielellään ilman yhtäkään suurempaa virhettä. Koska ei näitä kisoja ei ajeta reunakaiteita tarjoavilla radoilla, saattaa oma ajokki toisinaan lennellä pitkin seiniä tai luisua turhan kauas tarkoitetulta ajosuunnalta, kun vedetään täysiä turbon kanssa sivuluisussa. Toisaalta tämä vapaampi kisamuoto antaa mahdollisuuden jonkinlaiseen oikomiseen, mutta tekoäly ajaa aina sen verran lujaa ja virheettömästi, että sekään ei aina auta. Auton pitää myös olla riittävän nopea tai ainakin jos ei huippunopeudeltaan, niin turbomittarin pitää olla sitä isompaa sorttia.

Muita pienempiä määriä pelin autovalikoimasta tienataan muun muassa rusher-bosseja voittamalla, joita on 4-5 per saari. Unleashed 2:n erilaiset ajoneuvotyypit on heitetty romukoppaan – tylsiä moottoripyöriä, monster truck -autoja ja mönkijöitä ei enää ole. Tällä kertaa valikoima on pelkkää autoa täynnä ja ne on jaettu neljään luokkaan: versatile, drifter, titan ja speeder. Kiihtyvyyden, nopeuden ja hallittavuuden ohella kyseiset luokat vaikuttavat eri tavoin.

Driftaaja on paras auto mutkakruisailussa, versatile edustaa kolmen muun luokan välimallia, raskaimmilla titan-luokan autoilla (rekat ja maasturit) on hitain nopeus-statistiikka – joskus jopa pyöreä nolla, mutta sitä paikkaa paras ja muhkea nitro, joka kuitenkin ylikuumenee liian innokkaalla rääkkäämisellä.

Speeder-luokan autot ovat nimensä mukaisesti vauhtihirmuja parhaalla kiihtyvyydellä ja huippunopeudella. Valikosta saadaan valita aktiiviset autot jokaiselle luokalle ja sitten pelin aikana vasen ristiohjain pohjassa, voidaan luokkaa vaihtaa kätevästi lennosta.

Aiemmasta pelistä taitopuu on jäänyt pois ja tilalla ovat perkit – jokaiselle autolle on neljä perk-luokkaa ja jokaiseen neljään slottiin voi asettaa yhden aktiivisen perkin. Luokat avautuvat pelaamalla, aluksi niistä ei ole auki yhtäkään. Ajattamalla samaa autoa menestyksekkäästi slotteja rupeaa aukeamaan ja myös niitä perkejä alkaa kertyä. Jälkimmäiset ovat sopivia kaikkiin autoihin. Perkit parantavat muun muassa turbon tehoa, joten jos alla on vaikkapa heikompiturboinen, mutta muutoin nopea auto, kannattaa turboa tällä tavalla parannella, mikäli kyseessä on suosikkiautoja. Perkit eivät kuitenkaan poista sitä ihmettelyn aihetta, että kovin monella autolla tuntuu olevan turhauttavan alhaiset statsit. Miksi?

Yleiset pelikontrollit ovat helponoloiset, mutta tarvittaessa apuun rientävät onneksi aiempien pelien tapaan jarrutus- kuin ohjausapukin pienempiä lapsia ajatellen. Alkuun kääntyminen mutkissa oli vaikeaa, kunhan alkoi muistaa ja ymmärtää, että jarrua eli driftausta kannattaa Mario Kart -pelien tavoin vain hipaista, ”kevyesti täpätä”, jolloin auto lähtee nättiin luisuun mutkassa. Turboa tykitetään A:lla ja Unleashed 2:sta tuttu vastustajan tönimisominaisuus X- ja B-nappuloilla on sekin edelleen mukana, mutta täytyy sanoa että en sitä meinannut edes muistaa käyttää ja sitten kuin muistin, en oikeastaan kokenut tarvitsevani sitä lainkaan. Infinite Rushissa autoja ei enää hyppyytetä lainkaan.

Tekoälyn vaikeustasoa saa säätää very easyn ja very hardin välillä. Vielä Unleashed 2:ssa hard oli aikuisellekin melkoista hampaankiristelyä, mutta nyt tuntuu siltä, että mukavaa balanssia on saavutettu. Hardilla pelaaminen on tiukkaa, mutta kisat voi voittaa ja kaulaakin saa vedettyä – kuminauha ei ole enää aivan niin jäykkää. Very hardillakin pärjää, kunhan alkaa saamaan niitä parempia autoja talliinsa, joissa on palkki tai kaksi kiihtyvyyteen ja hallittavuuteen aloitusautoja enemmän ja kunhan osaa oikeaoppisesti käyttää driftausta liikaa törmäilemättä, muutoin muut karkaavat kauas. Toisinaan on kuitenkin vaikea välttyä ilmalennoilta, jotka saavat pikkuautot milloin minkäkinlaiseen hallitsemattomaan ilmakieppiin, joka helposti pilaa ainakin daredevil-kisat. Tekoäly ei tällaisia koe, joten ”kummalliset painovoimafysiikat” ovat yksi pelin pieni nipotuksen aihe.

Pelimaailmassa – pelin kaikilla saarilla, vaikka japanilaisteemainen olikin lopulta oma suosikkini – on silti kiva ihan vaan kruisailla ja kuunnella vapaan ajon leppoisaa lounge musiikilla, jazzahtavalla kipaleilla kuin esimerkiksi hieman funkahtavallakin setillä kuin rokkaavammallakin biitillä sekoitettua ääniraitaa tai juurikin itämaisen soundtrackin virittäessä tunnelmaan. Välillä käydään ajamassa kisa tai pari, välillä jahdataan daredevil-kuskeja ja haastetaan näitä skabaan.

Kun meno äityy totiseksi ja ollaan lähtöruudukon pakokaasuissa, pamahtaa usein päälle elektronista musiikkia – vailla parempaa ilmaisua; menevää ”lasten Daft Punkia.” Autojen äänet kuin turboefektitkin kuulostavat kutakuinkin samalta kuin aiemmissa peleissä, mitään ihmeitä ei niiltä osin tarjoilla ja moottoriäänet jäävät musiikkijytkeen alle, vaikka ääniefektejä onkin tarjolla muutamia erilaisia auki ostettavaksi.

Kokonaisuutena Hot Wheels – Infinite Rush on mielestäni Milestonen paras Hot Wheels -peli ja ylipäätään studion parhaimpia tuotoksia. Se on äärimmäisen värikäs pelikokemus, avoin maailma helpottaa ja innostaa paremmin pelaamaan – pelkkä vapaan ajon kruisailu koukutti Forza Horizon -pelien tapaan omaa kahdeksanvuotiasta poikaani huristelemaan ja tutkimaan pelimaailman antimia, vailla sen kummempaa pakkoa ajaa kisoja. Jälleen kerran mukana on autojen skinieditori, jolla voi loihtia omia visuaalisia luomuksiaan ja jakaa niitä muille, minkä kylkiäiseksi tarjotaan myös helppokäyttöistä rataeditoriakin – skinien tavoin myös muiden ratoja voi ladata omaan käyttöön.

Kovempaa arvosanaa varjostaa nettipeliseuran vaikea löytyminen sekä jopa neljän pelaajan jaetun ruudun -sessioiden rajoittaminen pelkkiin pikakisoihin – vapaassa ajossa pelin saaria kun ei pääse tutkailemaan yhdessä kavereiden kanssa.

Nettipelisessioiden käyntiin saaminen tuntui toisinaan olevan kiven takana: matchmaking kestää turhan kauan ja täydestä tusinan pelaajamäärästä saattaa joskus lähtöruudukkoon saada vain kolme pelaajaa. Kisaaminen kuitenkin etenkin ranked-kisoissa on tiukkaa ja porukkaa löytyy runsaasti leaderboardseilta, joten kenties toiset kellonajat ovat parempia peliseuran saamiselle kuin toiset. Rusher event -kisoihin en onnistunut saamaan peliseuraa kertaakaan. Myös latausajat SSD-levyllä olivat moderniksi peliksi turhan pitkiä odotuksia, etenkin jos ajatellaan nuorempaa pelaajakuntaa. Kisoihin meneminen ja niistä poistuminen sisältää lataustaukonsa, kuten saaren vaihtaminen ja niin edelleen. Lataustauot eivät ole sekunteja, vaan kymmeniä sekunteja. Tätä toivottavasti tullaan pätseillä höyläämään.