Helppo vaikeustaso ja co-op -moninpeli nostavat Marsupilami 2:n varteenotettavaksi tasohyppelyksi lapsiperheisiin

André Franquinin Marsupilami ei ole kotimaisittain kaikkein tutuin piirroshahmo, mutta se on kiistattoman legendaarinen sellainen. Palombialaisesta pitkähännästä rakennettu tasohyppely ei ole varmastikaan ollut helpoin projekti myytäväksi, mutta onneksi on Microids – firma, jonka katalogista löytyy Tinttiä, Asterixia ja jopa yksi viime vuoden tyylikkäimmistä 2.5D-ammuskeluista, Space Adventure Cobra. Ranskalaisjulkaisijan turvallisesta huomasta ponnahtaa myös Ocellus Studion toinen otos munivan nisäkkään seikkailuista – Marsupilami 2: Salsa Palombia.

Marsupilami 2 – Salsa Palombia on lapsiystävällinen tasohyppely, jossa marsupilamit matkaavat läpi neljän maailman vaimentaakseen kotirauhaa häiriköivät musiikkimuumiot. Markkinointimateriaali puhuu leikkisästi 2.9D-pelaamisesta, mutta tosiasiassa grafiikka on kolmiulotteista ja pelaaminen tapahtuu kahdessa – mitä nyt jotkut esteet saattavat silloin tällöin lipua myös syvyyssuunnassa. Kokeneempi pelaaja aistii voimakkaat Rayman-vibat jo alkuanimaatiosta ja bongailee ilmeisempiä vaikutteita pitkin matkaa: musiikkiteemaisuus, vauhdikkaat salsatasot ja ylipäätään pyrkimys yllättää pelaaja joka käänteessä jollain uudella, ovat lähes suoraa perintöä Rayman Originsilta ja Legendsiltä. Mieluummin tietenkin hyviä vaikutteita kuin huonoja, mutta näin kirkkaiden timanttien seurassa on edes laadukkaan pikkupelin vaikea loistaa.

Marsupilami 2 on kuin tehty lapsiperheille. Ei puhuttua tai kirjoitettua dialogia, eikä mitään yli kolmevuotiaalle sopjmatonta sisältöä. Tarinan voi lisäksi nauttia alusta loppuun pelitaitoisen vanhemman tukemana yhteistyökaksinpelinä. Vaikeustaso on pääosin erittäin helppo: marsupilamit ovat vaarallisempia vihollisille kuin toisin päin, eivätkä hypyt vaadi kummoista ajoitusta, saati tarkkuutta. Sydänten loppuessa palataan lähimmälle tarkistuspisteelle, mutta muuta rangaistusta virheistä ei jaeta. Jopa kerättävät hedelmät ja nuotit on sijoitettu siten, ettei niihin tarvitse osua ensimmäisellä hypyllä, vaan pelaajat voivat useimmiten kiertää takaisin yrittämään uudestaan. Pieniä kupruja aloittelijaystävällisyyteen tuovat loppuviholliset, jotka vaativat pientä harjoittelua kokeneemmaltakin pelaajalta. 

Kontrollien suhteen kokemattomuus on jopa suotavaa, sillä Marsupilami 2 rikkoo juuri riittävästi genrekonventioita pistääkseen Mario-/Rayman-veteraanin pasmat sekaisin. Pelin kolme marsupilamia, Punch, Hope ja Twister, juoksevat, hyppivät, syöksyvät ja huitovat hännillään kuten odottaisikin, mutta tuplahyppyyn mäpätyt erikoisliikkeet eivät tunnu aina luontevilta. Punch muuttuu rahtusen vaikeasti hallittavaksi kumipalloksi, joka on immuuni piikeille, Hope ponnahtaa terävästi ylöspäin, kun taas Twister syöksähtää suoraan eteen ja jatkaa leijailemaan kuin pakkolaskua tekevä helikopteri. Siinä missä Hopen liike muistuttaa tuplahyppyä, vaatii etenkin Twisterin syöksykopterihyppy pois oppimista syvälle juurtuneista tottumuksista: liitelyn aktivointi hyppynapista on luontevaa, mutta liikesarjan aloitus dash-tyyppisellä ilmasyöksyllä ei. Kognitiivista ristiriitaa ei helpota, että jokainen marsupilami osaa syöksähdellä maan pinnalla, mutta ihan eri nappulasta. Uuden opettelu kesti ehkä noin puoli peliä.

Tasosuunnittelu on pääasiassa laadukasta. Jokaisessa tasossa on oma pieni temaattinen tai pelillinen jipponsa, ja useimmissa myös joku pieni vauhdikas loppuhuipennus. Yhdessä tasossa väistellään sähköistettyjä raitiovaunuja, toisessa luistellaan hurjaa vauhtia jääpoluilla ja niin edelleen. Tekijät rakastavat piilohuoneita ja kätkettyjä aarteita, joiden etsiminen on oma ilahduttava metapelinsä. Jokaisesta tasosta löytyy yksi kätketty haastehuone, jossa kerätään yleensä nuotteja annetussa ajassa, jonka lisäksi tasot voi kerrata speedrun-henkisessä Salsa-moodissa. Salsan ideana on kerätä hedelmiä mahdollisimman katkeamattomana putkena pistekertoimen kasvaessa. Haastehuoneet ja Salsa-moodi ovat periaatteessa vapaaehtoisia, mutta käytännössä niitä pitää läpäistä vähintään kourallinen, mikäli mielii päästä eteenpäin. Tasapaino on kuitenkin hyvä – Marsupilami 2 pääsee näyttämään parhaat puolensa, mutta grindaus pysyy kohtuullisena.

Marsupilamien seikkailu jättää visuaalisena teoksena kaksijakoisen fiiliksen. Ulkoasu on värikäs, mutta siinä on useimmiten samanlainen rahtusen ”muovinen” tuntu kuin mobiilipeleissä. Kyse lienee enemmän epäonnisista valaistus- ja renderöintivarjostinvalinnoista kuin tekijöiden kyvystä tai tyylitajusta, sillä peli osaa taikoa myös visuaalisesti sykähdyttäviä näkymiä. Etenkin haastehuoneiden siluetit miellyttivät silmää. Äänipuolella huomio kiinnittyy pelin erinomaiseen soundtrackiin ja siihen, kuinka peli hyödyntää dynaamisesti muuttuvaa taustamusiikkia intensiteetin kasvattamiseksi. Eskaloituvassa soundtrackissa elää itse asiassa koko Salsa-moodin sielu.

Salsa Palombia ei ole maailman pisin peli. Lopputekstit voi saavuttaa alle kymmenen tunnin pelaamisella, mutta erilaiset piilotasot, kaksipelihaasteet sekä Salsa-moodi tarjoavat rutkasti pureskeltavaa päätarinan perään. Vaikeustaso pysyy enimmäkseen maltillisena, joskin yksittäiset vaikeustasopiikit saattavat kampittaa ihan perheen pienimpiä. Yhteistyömoninpelillä voi onneksi tasoittaa esteet, mikäli perheestä löytyy isompi pelaava sisarus tai aikuinen. Hyvä huomata, ettei Marsupilami 2:ssa ole lainkaan verkossa pelattavaa moninpeliä, eli duettoon vaaditaan yksi olohuone ja kaksi ohjainta. 

Marsupilami 2 – Salsa Palombia osoittautui kaikkiaan positiiviseksi yllättäjäksi. Kokeneempi pelaaja erottaa toteutuksessa nukkavieruutta, jota perheen pienin ehkä ei. Selkeistä vaikutteista herää tietenkin myös kysymys, että olisiko kertaluokkaa viimeistellympi Rayman Legends sittenkin sopivampi hankinta. Marsupilami 2 on kuitenkin selvästi esikuvaansa anteeksiantavaisempi ja pikkulapsiystävällisempi, eli oiva valinta perheisiin, joissa gamepadin vaatimaa peukalo-silmäkoordinaatiota ollaan vasta opettelemassa.