Nightreign on kiireisen nykyihmisen Elden Ring

Takana on kolmisenkymmentä tuntia Nightreigniä ja päässäni pyörii ajatus, jota en ainakaan muista lukeneeni montaa kertaa: minusta Elden Ring: Nightreign on nimittäin parempi yksinpelinä kuin moninpelinä. Ei, en väitä, etteikö yölordien metsästys olisi oikeassa seurassa parhaimmillaan erinomainen kokemus, tai ettäkö yksinpeli olisi tasapainoinen – tai edes reilu. Sen olen kuitenkin oppinut, että onnistunut 45-minuuttinen Nightreignin maailmassa vaatii taidon lisäksi tuuria, eikä peliseuran ja verkkoviiveen arpominen ole palkitsevin tapa mittaroida onnettaren mielialaa. Yksinpelissä on haasteensa, mutta kunhan pääsee pelin rytmiin, ei Nightreign ole likimainkaan sellainen ylitsepääsemätön tiiliseinä, jollaiseksi julkaisuversion arvostelut sen maalasivat.

Mutta palataanpa hetkeksi perusteisiin ja siihen, millainen peli Nightreign olikaan. Kyse on käytännössä Elden Ringin palasista kasatusta yhden tai kolmen pelaajan roguelikesta, jossa pelaaja tai pelaajat valmistautuvat loppukoitokseen paikallisen yölordin kanssa. Kahden päivän plus viimeisen yhteenoton mittaisiin juoksuihin tiivistetty peli on kuin ilmetty Elden Ring, mutta tempo on tiiviimpi. Yksittäinen päivä kestää noin vartin, jonka aikana pitää piestä liuta pikkupomoja, etsiä varusteita ja virittää kokemustaso illan koitokseen. Kun päivä alkaa kääntyä yöksi, paimentaa Battle Royaleista tuttu tulirengas sankarijoukon kohti vääjäämätöntä lopputaistelua. Voitto tietää jatkoa, tappio paluuta lähtöruutuun. Epäonnistuneestakin yrityksestä jää käteen kasa reliikkejä, joilla voi parantaa attribuuttejaan seuraavaa yritystä varten, mutta tuntuvin progressio tapahtuu luonnollisesti omassa osaamisessa.

Nightreign noudattaa pääpiirteittäin etunimikaimansa lainalaisuuksia, muttei aivan kaikilta osin. Pelimaailma – saarimainen Limveld – on ainakin osin satunnaisgeneroitu, tarkoittaen sitä, että rauniot, temppelit ja linnoitukset vaihtavat paikkaa, kuten myös viholliset. Kultaisia armonhippusia jaellaan niin avokätisesti, että tasoaan pystyy nostamaan parhaimmillaan parin minuutin välein, ja varusteidenkin hallinta on typistetty lähinnä aseiden ja korujen valintaan. Taidot ja luokka määräytyvät valitun pelaajahahmon mukaan, eikä esimerkiksi attribuutteja tarvitse ymmärtää kovin syvällisesti – riittää, että kädestä löytyy hahmolle sopiva ase. Pelaajahahmot ovat lisäksi huomattavasti aiempaa liikevoimaisempia; siinä missä Elden Ringin sankari osasi lähinnä juosta ja hypätä, kirmaavat Nightreignin soturit tuplavauhdilla, poukkoillen pitkin kallioseinämiä kuin vuorikauriit konsanaan. Hyppynapin rämpytykseen ja suihkuvirtoihin perustuva kiipeilysysteemi ei ole elegantti, mutta toimii.

Myös kuolema noudattaa uusia sääntöjä. Kertaalleen tapetut viholliset pysyvät mullissa, vaikka ottaisi päiväunet nuotiolla. Pelaajan kuolema rinnastuu enemmän aikasakkoon, sillä haavoitetut viholliset pysyvät puolikuntoisina, ja kimaltelevat armonsa voi hakea takaisin korkojen kera, jos suinkin ehtii. Todellinen koetinkivi ovat loppuvastustajat, joille häviäminen katkaisee pelin. Moninpelissä kaverinsa saa hätätapauksessa elvytettyä, mikä ei luonnollisestikaan onnistu yksin. Sooloilijan polkua tasoitetaan puolestaan sekiromaisella lisäelämäsysteemillä, joka mahdollistaa yhden armoherätyksen per loppuvihollinen. Aitoon From-tyyliin mukana on rutkasti erilaisia piilotettuja mekaniikkoja, jotka pitää käydä opettelemassa Wikistä tai YouTubesta. Oma pelini helpottui ratkaisevasti siinä vaiheessa, kun ymmärsin aseista, kilvistä ja taikasauvoista kumpuavien passiivisten bonusten pätevän silloinkin, kun niitä vain kanteli mukanaan. Aivan kaikkia mekaniikkoja ei voi luetella yhdessä arvostelussa, mutta pääasia on, että kokonaisuus tuntui harkitulta ja muutokset tukevat hienosti Nightreignin hektistä rytmiä.

Vihollisten asettelusta ja suunnittelusta paistavat yksin- ja moninpelin selkeimmät ristiriidat. Riviviholliset liikkuvat laumoissa, ja loppuviholliset – etenkin yöpomot – nojaavat varsin laajoihin hyökkäyksiin sekä suurille alueille kohdistuviin loitsuihin. Meno tuntuu kaikkiaan kaoottisemmalta ja vähemmän metodiselta kuin perinteisissä Soulsborneissa, mikä istuu paremmin monin- kuin yksinpeliin. Yksinpelissä ei voi olla huomaamatta, kuinka heikosti esimerkiksi kamera- ja lukitusmekaniikat soveltuvat joukkotappeluihin – ei ole mitenkään tavatonta päästä hengestään, kun kuvakulma livahtaakin läheiseen pusikkoon tai joku hyökkää kameran takaa. Sooloilua on helpotettu tekemällä vihollisista heikompia, enkä kokenut peliä missään likimainkaan yhtä vaikeaksi kuin esimerkiksi Elden Ringin Maleniaa, mutta sotkuisuuteen ja sohimiseen sai tottua. Moninpelin koin jopa yksinpeliä vaikeammaksi, sillä loppikset kestävät paljon ankarampaa kuritusta, eivätkä yhteispeli ja koordinaatio ole itsestäänselvyys satunnaisessa seurassa. Ei sillä, että haluaisin puhua tuntemattomille, mutta pelkkä jaettu karttamerkki ei riitä hyökkäyssuunnitelmasta sopimiseen. Yöpomot itsessään ovat… noh, jos eivät aina erinomaisen hyviä, niin ainakin uniikkeja ja mielenkiintoisia. Ikimuistoisin lienee vuohensilmäinen Libra, joka tarjoaa pelaajalle paholaisen vaihtokauppaa ennen näyttävää lopputaistelua. Rivipomot ovat pääsääntöisesti uudistettuja versioita Elden Ringin sekä Dark Soulsien loppuvihollisista. Passeli sekoitus nostalgiaa ja yllätyksiä.

Yksi Nightreignin parhaista puolista on se, kuinka se rohkaisee pelaamaan myös itselleen epätyypillisillä hahmoilla. Pelaaja ei ole Elden Ringin tyhjä ja neidoton kivitaulu, vaan yksi kahdeksasta valmiista hahmosta omine tavoitteineen ja taustatarinoineen. Wylder on heittokoukkuaan viskelevä jokamies, Recluse porukan elementaalimaagi ja niin edelleen. Henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi katanaa heiluttava Executor, jonka vihollisia lamaannuttavat torjunnat ovat ilmeinen nyökkäys Sekiron suuntaan. Valehtelisin, jos väittäisin lämmenneeni kaikille sankareille, mutta Nightreign-juoksujen kolmen vartin mitta on juuri sopiva oman epämukavuusalueensa kartoittamiseen.

Suupaloiksi tiivistetty Elden Ring nappaa vanhan Souls-veteraanin mukaansa, vaikkei kokemus olekaan aivan kitkaton. Yksittäinen peli voi olla noppatuurista riippuen äärimmäisen palkitseva tai uskomattoman epäreilu, mutta harvoin tylsä. Verkkomoninpeliä suosittelisin lähinnä sillä varauksella, että tuo äänichattiin sitoutuneen kaveriporukan mukanaan – vaikeustaso on aivan liian kiperä satunnaisporukalla säheltämiseen. Yksinpelissä maistuu useampikin kompromissi, mutta veri vetää vielä kymmenien pelituntien jälkeenkin kohti uusia pettymyksiä. Onko tämä sitten Nightreignin salakavalaa erinomaisuutta vaiko viha–rakkaus-suhteen aiheuttamaa riippuvuutta? En tiedä – enkä tiedä, onko sillä oikeastaan väliäkään.