BLEACH: Rebirth of Souls osoittaa, että tarinaa voi olla joskus myös liikaa

“Olenkohan ihan oikea tyyppi arvostelemaan tätä?” Kiusallinen kysymys hiipi mieleeni, kun BLEACH: Rebirth of Soulsia oli kulunut vasta kolme tehtävää. Eikä suotta – pelikello tikitti jo neljättäkymmenettä minuuttiaan, eikä varsinaista peliä ollut mahtunut tönkköjen välianimaatioiden sekaan kuin arviolta vähän alle kymmenen minuutin edestä. Neljännen tehtävän kohdalla hylkäsin mutun ja avasin kännykän sekuntikellon: 18 minuuttia 40 sekuntia, josta peliaikaa oli 2 minuuttia 40 sekuntia. “Jep, tämä peli taitaa tosiaan olla jotakuta muuta varten,” totesin ja jatkoin leuka pystyssä seuraavaan tehtävään.

Lienee turvallista todeta, ettei ensikosketukseni BLEACH: Rebirth of Soulsin tarinamoodiin ollut turhan lempeä. Yksinkertaisella taistelupelillä oli enemmän asiaa kuin Hideo Kojimalla, mutta paljon vähemmän sanottavaa. Juoni on rahtusen poukkoileva versio alkuperäisen Mangan ja sitä seuranneen Animen tarinasta: pelaaja on Ichigo Kurosaki – henkitason kanssa resonoiva teinipoika, joka ajautuu sijaistamaan puolivahingossa ihmiskuntaa pahoilta hengiltä suojelevan sielunniittäjää tai “kuolemanjumalaa”. Alkukamppailu ihmisiä piinaavia demoneita vastaan ottaa kierroksia, kun virkaa tekevät kuolemanjumalat jättävät Kurosakin nuolemaan haavojaan sateeseen ja kaappaavat lainavoimien lähteen – kuolemanjumalatar Rukia Kuchikin – takaisin sieluyhteisöön odottelemaan kuolemantuomiotaan.

Henkilökohtainen suhteeni alkuperäiseen BLEACHiin on olematon ja animekulttuuriinkin etäinen. Olen siis ihan vihoviimeinen tyyppi arvioimaan, mitä annettavaa Rebirth of Soulsilla on sarjan todellisille faneille. Sen voin kuitenkin sanoa varmuudella, että kaltaiseni kasuaali kulttuurin ystävä poimii tarinasta ensimmäisenä animekliseet ja halvan habituksen. Kerronta perustuu enimmäkseen ääninäyttelylle, minimaalisesti animoiduille hahmoille ja passiiviselle sivusta seuraamiselle. Musiikit ovat enimmäkseen lyhyitä looppeja ja kohtausten väliset transitiot hoidetaan melkein yksinomaan feidaamalla kuva mustaksi – sopipa se tilanteeseen tai ei. Pelaaja yllätetään silloin tällöin pienillä tyylitellyillä juonikertauksilla ja tyylikkäällä introlla, mutta audiovisuaalisesti nautinnolliset hetket ovat tarinankerronnassa kuitenkin aivan liian harvinaisia. Kirjoituksesta irtoaa jonkin verran saippuaoopperamaista charmia ja huumoria, joka auttaa jaksamaan muutoin pitkäpiimäisesti rytmittyvää tarinaa ja jahkailevia dialogeja. Ei kuitenkaan ilman henkisiä uhrauksia. Huomasin pohtivani kerta toisensa jälkeen, josko jo kohta pääsisi pelaamaan. BLEACH vastasi aina samalla tavalla: “ei – et vielä”.

Jos tarinan monisanainen kritisointi kuulostaa tappelupelin kontekstissa rahtusen epäreilulta, niin muistutettakoon vielä, että ylivoimaisesti suurin osa juonimoodista on pelkkää passiivista pahvianimen seurantaa. Kuoren alle kätkeytyy kieltämättä myös ihan oikea areenapohjainen 3D-tappelupeli, joka sekin tuntuu alkuun rahtusen tönköltä, mutta paranee selvästi haasteen ja pelaajan taitojen karttuessa. Esoteerisen terminologian taakse verhoillun taistelun ideana on tiputtaa vastustajan Konpaku (elämät) nolliin. Tämä onnistuu nakertamalla Reishiä (terveyspalkkia) kuten tappelupeleissä yleensä ja iskemällä lopuksi sisään tyylikkäästi animoitu Kikon (lopetusliike). Perusmekaniikat ovat sopivan yksinkertaiset, että peliin pääsee sisään kevyemmälläkin kokemuksella: väistelyä, torjuntaa, kolmen sortin lyöntejä sekä lyöntikomboja ja niin edelleen. Kompleksisemmat mekanismit paljastuvat pikkuhiljaa. Jokaisella hahmolla on omat uniikit henkipaineliikkeensä, jotka ovat käytännössä taistelun myötä latautuvia tehokkaampia erikoislyöntejä. Iskuja, torjuntoja ja torjuntojen murtamisia vaihdellaan “kivi paperi sakset”-leikin hengessä, kun taas altavastaajan asemaa parannetaan erilaisilla tehokkailla Reversal-liikkeillä. Viimeiseksi oljenkorreksi tarjotaan heräämistilaa, joka muuttaa koko liikerepertuaarin vaikeammin torjuttavaksi ja parantaa iskujen tehoja. Tavoitteena lienee mahdollisimman tasaväkinen lopputulos ja tässä peli kieltämättä onnistuukin.

Taistelumekaniikoissa painotuvat enemmän taktiikka ja ennakointi kuin refleksit. Erikoisliikkeet aktivoidaan helpoilla näppäinyhdistelmillä, eikä pelaaminen vaadi ylenpalttista sorminäppäryyttä. Hyökkäysten ja torjuntojen kanssa pitää ottaa vähäsen ennakkoa, eikä esimerkiksi suojausta ehdi aktivoida enää siinä vaiheessa kun terä sivaltaa kimonoa. Hyökkääjä pääsee yleensä lataamaan koko sarjan paikoilleen halvaantuneeseen uhriinsa, mikä saa pelattavuuden tuntumaan rahtusen kulmikkaalta ja yksinkertaiselta Tekkenin tai Street Fighterin nyansseihin tottuneille. Toisaalta, yksinkertaisuus on juuri se ominaisuus, joka tekee BLEACHsta myöskin lähestyttävän. Taistelun rytmissä on vähän samaa tuntua kuin köydenvedossa, jossa edistyminen ja takapakki tulevat vuorovedoin.

Erilaisten pelitilojen kattaus on vaatimaton. Selkärangan muodostaa tarinatila, joka kestää kaikkine dialogeine ja välianimaationeen pitkälti toistakymmentä tuntia. Yksittäisiin irtotaisteluihin voi haastaa niin toisen pelaajan kuin tekoälynkin. Pelistä löytyy lisäksi kolmeen vaikeustasoon jaettu tehtävätila, jossa yritetään selvitä lyhyestä taistelujen sarjasta yksillä elämillä. Verkkopelitarjonta on todella pelkistetty: pelkkiä satunnaisia otteluita ja pelihuoneita, joissa voi päättää lähinnä ottelun keston ja rajata erilaisten attribuuttiboosterien käyttöä. Turnauksia, matchmakingia, kaverikutsuja tai muitakaan pitkäkestoisen moninpelin hyveitä ei tunneta, enkä ole oikein vakuuttunut, ettäkö moodi jaksaisi houkutella kestävää pelaajakantaa. Päivitykset saattavat osoittaa oletukseni vääriksi, mutta se jää nähtäväksi. Kunnollisen peliseuran löytäminen osoittautui jo nyt aika hankalaksi Suomen leveyspiireillä: pelaajakunta vaikuttaisi koostuvan pitkälti aivan toisessa maailmankolkassa vaikuttavista pelaajista ja latenssi on pahimmillaan niin karsea, ettei omaa hahmoa tahdo erottaa vastustajasta. Lähipiiriään voi sentään haastaa lähettelemällä pääsykoodeja, mikäli peliä haluaa vääntää esimerkiksi kaveriporukalla.

BLEACH: Rebirth of Souls on audiovisuaalisena kokemuksena kahtalainen: se osaa olla taistelukentällä pahuksen tyylikäs ja groovaava, mutta tarinaa kuljettavat välianimaatiot parhaimmillaankin valjuja, pahimmillaan rumia. Vuorosanojaan vaihtelevat hahmomallit kestävät katsetta, mutta animointi, sahalaitaiset varjot ja kierrätetyt taustat ovat kuin raikas paluu ensimmäisen sukupolven PlayStation 3 -pelien aikakaudelle, amatöörimäisestä leikkauksesta ja kameratyöstä puhumattakaan. Epätasaisia tuotantoarvoja selittänee osaltaan se, että dialogia ja juonen kuljetusta on tolkuttoman paljon, eikä peli vaikuta siltä, että sillä olisi ollut välttämättä maailmanluokan budjettia. Ääninäyttelystä on vaikea sanoa paljoakaan, sillä pelasin pelini japaniksi.

BLEACH: Rebirth of Soulsissa on riittävästi hyvää, ettei sitä tee mieli dumata täysin, mutta pelkistettyä moninpelitarjontaa, pelaajien vähäisyyttä ja epäkunnioittavasti pelaajan ajankäyttöön suhtautuvaa juonimoodia on vaikea katsoa kokonaan läpi sormien. Taistelut – silloin kun niiden äärelle ylipäätään pääsee – ovat viihdyttäviä ja palkitsevia jo aika pienelläkin harjoittelulla. Tehtävämoodi on kiva ja moninpelikin varmasti olisi, jos pelaajia löytyisi parempien tietoliikenneyhteyksien päästä. On vaikea sanoa, kuinka erilaiselta Rebirth of Soulsin loputon tarinointi näyttäytyy BLEACH-fanin silmissä, mutta satunnaisena kulttuurituristina jäin kaipaamaan peliini lisää peliä.