Ninja Reflex arvostelussa

Kiitos Singstarin, Wiin sekä lukuisten muiden pelaamista arkipäiväistävien innovaatioiden, konsolipelaamisesta on hiljalleen tullut muidenkin kuin lasten ja hieman yli parikymppisten miesten hupia. Etenkin Wiistä on muotoutunut nopeasti koko kansan suosikki, joka innostaa ja aktivoi konsolipelien kiehtovaan maailmaan myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat perinteisesti tuhahdelleet koko touhulle. Tämä uusi, pääasiassa Wiimotea huiskutteleva kohderyhmä ei ole jäänyt myöskään pelijulkaisijoilta havaitsematta, vaan markkinoille tunkeekin tätä nykyä mitä oudoimpia “Casual gaming”-virityksiä. Eräänlaisena arkipelaamisen alakategoriana, pinnalle ovat nousseet Brain Trainingin ja Wii Fitin tapaiset itsensäkehittämispelit, joihin myös EA:n Ninja Reflex lukeutuu.

Kuten nokkelimmat jo nimestä päättelivätkin, pyörii Ninja Reflexin peli-idea yksinkertaisen refleksiharjoittelun ympärillä. Vaikka tämä meriitti pätisi varmasti jokaiseen markkinoilta löytyvään tusinaräiskintään, oikeuttaa Ninja Reflex olemassaolonsa, lähestymällä aihetta keskivertopeliä kansantajuisemmin, helposti omaksuttavien alipelien kautta. Asiaankuuluvasti, refleksejään voi treenata joko itsekseen, tai mikäli Wii-kapuloita löytyy useampikin, maksimissaan jopa neljän pelaajan voimin. Meno on alusta loppuun yksinkertaista: liikkeelle lähdetään luomalla oma pelaajaprofiili, joka tapahtuu arpomalla hassuista nimenpuolikkaista oma ninjanimensä, sekä kertomalla pelille, onko oikea- vaiko vasenkätinen. Kun tämä on hoidettu, pääsee varsinainen lysti alkamaan.
Itse alipelit ovat graafisesti ja teknisesti esimerkillisiä, joskin ideoiltaan hieman tasapäisempiä ja tylsempiä, kuin esimerkiksi Wariowaren anarkistiset pikkupelit. Tämä ei silti tarkoita, etteikö Ninja Reflexin parissa viihtyisi, sillä jo loistavasti toteutetut kontrollit tekevät pelaamisesta miellyttävän kokemuksen. Helpoiten ohjauksen tarkkuus käy ilmi peleissä, joissa Wiimotea käytetään televisioruudun osoitteluun, kuin laserpointteria konsanaan. Tällaisia pelejä paketista löytyy kolme: Koi, jossa pelaajan pitää hivuttaa kättä varovasti lammen yllä ja poimia pinnalle erehtyvät kalat, Hashi, jossa pelaaja noukkii syömäpuikoilla ilmassa pörrääviä kärpäsiä, sekä Shuriken, jossa pelaaja tähtää esiin kääntyviä maalitauluja ja nakkaa perään heittotähtiä ninjamaisin ranneliikkein.

Kolme jäljelle jäävää minipeliä ovat nunchakapuloiden heilutteluun perustuva Nunchaku, miekkailupeli Katana, sekä yhden napin tulikärpäsjahti, Hotaru. Vaikka nimestä saattaisi toisinkin päätellä, pelataan myös Nunchakua yksinomaan Wiimotea heiluttaen; ideana on ylläpitää nunchakapuloiden liikevoimaa, kahdeksikon muotoista kuviota pyörittämällä ja puolustautua päälle lentäviä esineitä vastaan, huitomalla ilmaa. Raivokkaita Wiimote-huitaisuja saa jaella myös Katanassa, jossa Nunchakun kahdeksikkokuvio on muuttunut ylhäältä sekä sivuilta satelevien iskujen torjunnaksi ja loppusilaus päällekäyville demoneille annetaan sutjakalla ohjainkäden sivalluksella. Vähiten kontrolliriippuvainen tapaus on Hotaru, jossa ei tarvitse tehdä muuta, kuin painaa mahdollisimman nopeasti A:ta havaitsessaan ruudulle syttyvän tulikärpäsen. Kuulostaa ehkä liiankin primitiiviseltä, mutta toimii kuin junan vessa. Hektisen heilunnan vastapainoksi, pakettiin on ympätty myös meditaatiokasetin tavoin toimiva meditointimoodi, joka näin länsimaalaisen elämänmenon valossa tuntuu suorastaan oivaltavalta idealta sekä tärkeältä muistutukselta siitä, että toisinaan kannattaa ottaa iisimminkin.

Olipa kyse sitten tulikärpästen sammuttelusta tai kalojen poiminnasta, pysyttelee pelaaminen viihdyttävänä, mutta valitettavan lyhytikäisenä. Yksittäiset pelit kestävät vain joitakin sekunteja, eikä minipelejä tosiaankaan ole kuin se kuusi. Etenkin moninpelissä, jossa tavoitteena on pelistä riippumatta kerätä kavereita suurempi pistepotti ennalta määrätyssä ajassa, haihtuu uutuudenviehätys suorastaan silmissä.

Yksinpelin ympärille on kerätty enemmän tauhkaa, mutta mitään kovin kestävää hupia ei siitäkään irtoa: samoja minipelejä kierrätetään alusta ikuisuuteen, joskin tällä kertaa hommaa yritetään pitää tuoreena, tekemällä pelaamisesta progressiivisesti vaikeutuvaa sekä heittämällä mukaan uusia pelaamisen myötä aukeavia sääntövariaatioita. Variaatioista osa tuntuu ihan hyvältä vaihtelulta, mutta enimmäkseen kyse on pelkästä vaikeustason hienosäädöstä, jolla ei suoraan sanoen ole juurikaan pelin ikää pidentävää vaikutusta. Itselleni on ainakin aika sama, onko miekkailun tavoitteena torjua x määrä hyökkäysiä, vaiko kaikki hyökkäykset x määrässä sekunteja, eikä kärpästen noukkiminen syömäpuikoilla tuntuu muulta, kuin kärpästen noukkimiselta syömäpuikoilla, vaikka sen tekisikin vasemmalla kädellä. Yksinpelin päätavoitteena olisi kai lopulta päätyä mustan vyön ninjaksi, mutta jo puolessavälissä, pelaaja on altistunut niin pahalle toistolle, että pelin olisi voinut nimetä aivan hyvin vaikka Ninja Patienceksi ja genreksikin kelpaisi “hermotreeni”.
Heikkouksineenkin, Ninja Reflexin kritisointi tuntuu hieman epämukavalta, sillä sen toteutuksesta huokuu selvä innotus sekä ammattitaito ja se vähä itseään toistamaton sisältö, joka siitä löytyy, on oikeastaan aika viihdyttävää. Karu tosiasia on kuitenkin se, ettei alipelejä ole riittävästi ja peli alkaa maistua puulta jo alle tunnin pelailun jäljiltä. Käteen jää lopulta pelkkä meditaatiokasetti hienoissa kuorissa ja kysyipä asiaa sitten pelaamisen puoliammattilaisilta, tai arkipelaamiseen haksataneilta “taviksilta”, ei tällaisesta kannata neljääkymppiä maksaa. Harmi sinänsä, sillä hieman laajemmalla sisällöllä, Ninja Reflex olisi esimerkillinen arkipeli ja mitä mainion refleksivälipalan myös meille tosikkopelaajillekin. Tällä hinta/sisältö-suhteella sitä ei valitettavasti voi suositella oikein kenellekään.