Ravenswatch pohjaa identiteettinsä kansansaduille ja painajaisille
Passtech Gamesin uutukaisessa painajaiset dominoivat ja Punahilkkakin on ihmissusi.

2024 oli erinomainen vuosi indie-peleille. Mukaan mahtui niin UFO 50:n loputonta kekseliäisyyttä, Balatron koukuttavia pokerikäsiä, kuin Mouthwashingin eksistentialistista low-fi -kauhua. Tarjonta oli paikoin niin runsasta, ettei mikään ihme, jos parrasvalojen ulkopuolelle unohtui pari kiiltävämpääkin timanttia. Yksi selvästi liian himmeään valokeilaan jäänyt julkaisu on Curse of The Dead Godsista tunnetun Passtech Gamesin mainio Ravenswatch.
Roguelike-toimintapelinä itseään markkinoivan Ravenswatch on veistetty hieman vastaavasta puusta kuin Hades, Diablo tai vaikkapa jo alkuun mainittu Curse of The Dead Gods. Kyse on käytännössä roolipelin ja hack’n’slash -taistelupelin yhdistelmästä, jossa taktiset valinnat ja taitojen hyödyntäminen ovat tärkeämpiä kuin terävät refleksit. Asetelma on mielenkiintoinen: pelaaja on Aladdinin tai Punahilkan kaltaisen ikivihreän satuhahmon kirottu versio, tehtävänään kukistaa unimaailman syövereissä uinuvat painajaismestarit. Olipa alla sitten isoäitinsä popsinut ihmissusi-Punahilkka, rottalaumoja käskyttävä pillipiipari tai pitkänenäisen poikansa menettänyt Gepetto, pysyy kaava karkeasti ottaen samana: tapa vihollisia, kerää kokemusta ja kerrytä voimia kolmen päivän ajan. Kun tiimalasi valuu lopulta tyhjäksi, nousee pahuus päiväuniltaan testaamaan, riittävätkö riittävätkö pelaajan rahkeet jatkoon. Kuten kupletin juoneen näissä peleissä kuuluu, epäonnistuminen tietää paluuta lähtöruutuun, joskin hyvästä yrityksestä palkitaan valottamalla taustatarinaa ja avaamalla seuraavalle kierrokselle uusia taitoja. Tuttuja roguelike-rakenteita siis.

Lopputaisteluun varautuminen tapahtuu käytännössä kerryttämällä taitoja, varusteita ja kokemustasoja. Suomennettuna, seikkailemalla satunnaisgeneroidussa maailmassa ja päihittämällä läjäpäin hirviöitä. Taistelumekaniikat tuntuvat paitsi onnistuneilta, hyvin yksilöllisiltä: jokaisen satuhahmon peruspalettiin kuuluvat hyökkääminen ja väistäminen, jonka päälle isketään tukku mitä mielikuvituksellisempia erikoistaitoja. Beowulf sivaltaa valtavalla miekallaan ja usuttaa olallaan istuvan lohikäärmeen tulitueksi, kun taas Punahilkka viskelee pommeja ja muuttuu öisin sudeksi. Eroja on jopa perustaidoissa: pillipiiparin huilu on kuin pikakivääri, siinä missä Gepetto ei osaa niinkään väistää kuin leijailla turvaan rakettirepullaan. Vastassa on kohtuullisen monipuolinen ja persoonallinen kirjo vihollisia kirotuista kummituksista Feenix-lintuihin ja pöhöttyneisiin zombeihin. Ei mitään järisyttävän omaperäistä, mutta varsin valikoima tunnistettavia vihollisia, joita yhdistelemällä peli tarjoa kiehtovia ja kiperiäkin haasteita.
Ravenswatch on suunniteltu ensisijaisesti yhteistyömoninpeliksi, joskin sitä on täysin mahdollista pelata myös yksin. Maksimissaan neljän satuhahmon metkuihin, kuuluvat muun muassa kaatuneiden kavereiden herättäminen henkiin käyttäen korpin sulkia (jotka toimivat yksinpelissä lisäelämien tavoin), mutta todellinen vuorovaikutus tulee sankarien toisiaan täydentävistä taidoista. Peli ei sukella niin syvälle yksilöllisten roolien kaninkoloon, että kenenkään tarvitsisi uhrautua parantajaksi tai maagiksi, mutta hahmoilla on riittävästi eroa, ettei pieni taktikointi valu hukkaan. Taistelun eskaloitumista tiiviiksi häröpalloksi ehkäisevät kenties tehokkaiten voimakkaat viholliset: kovinkin miekkamies kestää piiritystä vain joitain sekunteja ennen kuin henki karkaa kehosta. Moninpelissä väkijoukoista selviää ystävien avustuksella, mutta yksinpelissä huomasin jääväni tuon tuosta vihollislaumojen jalkoihin ilman todellista pakokeinoa. Yksinpelimenestys edellyttää ennakoiva pelitapaa ja taitojen käyttöä rytmittävien “cooldown”-laskurien tarkkailua.

Proseduraalisesti generoituilla peleillä on paha tapa tuntua toisinaan satunnaistetuilta uhkapeleiltä, joissa menestykseen vaikuttaa ennen kaikkea noppatuuri. Ravenswatchissa satunnaisuus ei noussut kertaakaan peli-ilon esteeksi. Kukin unimaailma on tosiasiassa liian iso tutkittavaksi annetussa aikarajassa, ja jos ei löydä heti mieleistään aarretta, on helppo jatkaa matkaansa paremmille apajille. Useimmat pelit kantavat pitkälle, kunhan on tarkkana, eikä säntäile liian kiperiin taisteluihin. Loppuvastustajien temput muodostavat luontevan oppimiskynnyksen uusille pelaajille, mutta kovin montaa iltaa ei ensimmäiseen läpäisyyn mene. Uusissa hahmoissa, taidoissa ja vaikeustasoissa riittää rutkasti pureskeltavaa onneksi lopputekstien jälkeenkin. Riippuu vähän omista yksilöllisistä preferensseistä, onko Ravenswatch viiden, kymmenen vai viidenkymmenen tunnin peli, mutta sanoisin helposti hintalappunsa arvoiseksi.
Ulkoisesti Ravenswatch on tyylikäs. Se näyttää käsin maalatulta ja slaavilaisesta folkista ammentavat taustamusiikit tiivistävät tunnelman täydellisesti. Peli on aivan tupaten täynnä pieniä audiovisuaalisia yksityiskohtia, joista ehkä iskevin on noin minuutin pahaenteinen punasävyinen nostatus juuri ennen paikallisen painajaishirviön kohtaamista. Vaikkei peli ole selvästikään ihan perheen pienimmille, en voinut olla ihmettelemättä PEGIn 18 vuoden ikärajasuositusta – väkivalta on pahimmillaankin sarjakuvamaista, eikä edes kovin groteskia sellaista. Ravenswatchin synkkyys ei tule samalla tavalla uniin ja iholle kuin vaikkapa From Softwaren peleissä.
Ravenswatchin tyylitelty ulosanti sekä tasapainoiset pelimekaniikat kielivät tiimin iskemättömästä ammattitaidosta, mutta jokin tässä paketissa tuntuu loppujen lopuksi enemmän neljältä kuin viideltä tähdeltä. Ehkä kyse on itse genrestä, joka on rehellisesti sanoen jo melko koluttu tai vinksahtaneesta satukirjatematiikasta, josta sain tarpeekseni jo muinaisen American McGee’s Alicen myötä. Satuhahmojen ajoittaiset huudahdukset tuntuvat kenties myös vähän liian reippailta ja itsevarmoilta kirottuun painajaismaailmaan, jossa kaiken pitäisi olla enemmän tai vähemmän vinksallaan – tunnelma voisi olla rahtusen eteerisempi. Niin tai näin, Ravenswatch tarjoaa riittävän hiotun ja koukuttavan kokemuksen, että uskaltaisin suositella sitä melkein varauksetta genren ystäville. Passelia toimintaroolipeliviihdettä niin neljän hengen satupiireille kuin yksinäisille ihmissusille.