Ride 6 valtavirtaistaa realistista videopelimoottoripyöräilyä taidokkaasti

En ole moottoripyöräsimulaattorien metusalemi, mutta kuitenkin riittävän monen MotoGP:n veteraani ymmärtääkseni genren olevan mahdoton uusien pelaajien houkutteluun. Tämä ei ole pysäyttänyt italialaista Milestone S.r.l:ää, jonka Ride-sarjaa on tituleerattu joskus jopa ”moottoripyöräpelien Gran Turismoksi”. Muistelen muutaman vuoden takaisen Ride 4:n olleen vielä liian kuivakka ja läpäisemätön näin kunniakkaalle tittelille, mutta kuudennen osan aloittelijaystävällisyys ja uusittu uramoodi ovat selkeä lupaus paremmasta.

Ride 6 ei ole pohjimmiltaan valtavan erilainen peli kuin edeltäjänsä, mutta sen välittämä ensivaikutelma on ihan toista maata – matka ensikäynnistyksestä radalle kestää vain muutaman minuutin. Pelaajaa ei pakoteta ensitöinä pyöräkouluun vaan pienelle koeajolle, jonka perusteella valitaan arcade- ja pro-moodien väliltä. Arcade-tila helpottaa ajomallia, suoraviivaistaa painopisteen hallintaa, eikä vaadi (tai itse asiassa edes mahdollista) pyörän säätöjen rukkaamista. Ammattilaismoodissa ajo muistuttaa Milestonen aiempia simulaattoreita niin hyvässä kuin pahassa. Kytkin päälle arcade-tilan, enkä liioin vilkuillut taakseni – valinta oli selvästi oikea, sillä en muista koskaan aiemmin viihtyneeni ihan näin hyvin digitaalisen pyörän selässä.

Iso osa Ride 6:n viehätyksestä tulee yksinkertaistetusta uramoodista. Ride Festiksi nimetyn uran hienous ei kumpua niinkään Forza Horizon -henkisestä juhlahumusta kuin selkeästä rakenteesta, joka on helppo hahmottaa yhdellä silmäyksellä. Polku amatööristä ammattilaiseksi on pilkottu tapahtumaryhmiin, joissa keskitytään yleensä muutaman kisan verran johonkin yhteen pyörätyyppiin. Vaihtelua piisaa niin pyörissä, radoissa kuin kisamuodoissakin: välillä kierrellään matkapyörillä pitkin Indianapolista, kilvoitellaan kolmen kisan katupyöräturnauksessa tai nokitellaan verisesti maxi-skootterien kaksintaistelussa. Tuoreimpana tulokkaana endurot ja soratiet. Tapahtumia ei ole pakko kahlata läpi järjestyksessä: jos jokin kisa tuntuu ylitsepääsemättömältä, riittävät raha ja mainepisteet useimmiten toiseen kisaan tai tapahtumaryhmään.

Siirryttäessä valikoista radoilla, tuntuu Ride 6 enimmäkseen hyvältä. Pidättäydyn aitona amatöörinä sanomasta mitään painavaa pro-moodista (muuta kuin, että se tuntui pahuksen vaikealta), mutta arcade-tila tarjoaa kaltaiselleni sunnuntaikuskille sopivan kompromissin helppouden ja realisin väliltä. Ajomalli ei ole kovin rankaiseva, mutta kuitenkin uskottava – ilmeisimpinä kompromisseina voimakas luistonesto ja lukkiutumattomat jarrut, jotka venyttävät jarrutusmatkaa etenkin sadesäällä. Uskalias kaasuttelu kaarteissa tai nurmikolla johtaa yhä asfaltti-ihottumaan, mutta tyypillisin virhe on vetää ajolinjat pitkiksi. Tuntuma iskostuu kuitenkin ennen pitkää selkärankaan ja normaaleilla reflekseillä varusteltu selviää halutessaan palkintopallille – jos ei muuten, niin valmiita ajolinjoja seuraamalla.

Tekoäly suoriutuu tehtävästään vaihtelevasti. Kanssakisaajat päristelevät yleensä riittävän löysin rantein, ettei mitalihaave kaadu yksittäiseen virheeseen tai ulosajoon, mutta Superpole-aika-ajoissa ja joissain yksittäisissä radoissa meno äityy yllättävänkin kieräksi. Ajolinjoista pidetään kiinni mustasukkaisesti – niinkin tiukasti, että peliä voisi luulla hetkittäin Road Rash -spinoffiksi. Kisahygieniaan vaikuttavat toki myös pelaajan omat ajolinjat, ja jos homma menee täysin vihkoon, voi virheet nollata kelaamalla aikaa taaksepäin. Vaikeustasopiikeistä tai kyynärpäätaktiikoista ei ole pilaamaan kokemusta, mutta ne ovat kuitenkin riittävän näkyvillä ansaitakseen maininnan.

Lukuina Ride 6 on vaikuttava: melkein 290 pyörää 19 valmistajalta, 40 rataa ja peräti tusinoittain kisatapahtumia. Aika käy pitkäksi vain harvoin; on aika eri kokemus päästellä sorapolkuja endurolla tai päristellä maxi-skootterilla sisähallissa, kuin hipoa viritetyn urheilupyörän kapealla maaseututiellä. Ainoa asia, jossa suoranaisesti pitkästyin, olivat kymmeneen minuuttiin ajastetut aika-ajot, joissa oli pakko pyöritellä peukaloitaan vielä erinomaisen kierroksen jälkeenkin. Uramoodin ohella ajotaitojaan voi hoonata Bridgestonen sponsoroimissa ajokoulussa sekä tietenkin verkkopelissä. Jos löytää sohvaltaan kaksipyöräisistä innostuvaa peliseuraa, tukee peli myöskin lajityypille poikkeuksellista jaetun ruudun moninpeliä. Vaikka Ridesta löytyy kaksikin pyöräkauppaa sekä legendaarisia menopelejä tältä ja aiemmilta vuosikymmeniltä, puuttuu siitä kunnollinen galleriamoodi. Viimeisen päälle hiotut pyörämallit ansaitsisivat parempaa.

Ride on näyttänyt jo parin männäversion ajan niin hyvältä, että pelistä kaapattuja kojelautavideoita on levitelty sosiaalisessa mediassa aitoina otoksina. Unreal Engine 5 ei ole ainakaan pahentanut lopputulosta, joka vaihtelee videopelimäisestä silkkaan hyperrealismiin. Dynaamisesti vaihteleva sää ja muutokset vuorokauden ajoissa ovat paitsi kauniita katsoa, vaikuttavat myös olennaisesti pelikokemukseen. Äänimaailmaa en meinannut edes huomata, mikä tarkoittaa tällaisessa pelissä yleensä sitä, että kaikki toimii juuri kuten mieli odottaisi. Kolariäänissä voisi olla enemmän potkua, mutta harvoinpa näitä pelejä tulee pelattua kuin romurallia.

Ride 6 on kerännyt jonkin verran kritiikkiä persoonattomasta uramoodistaan, sekä siitä, ettei endurokisojen ja hiekkaratojen mallinnus vedä vertoja asfalttikisoille. Uramoodista rohkenen olla eri mieltä: se tarjoaa läpinäkyvän ja tavoitteellisen rakenteen, joka aiemmista Milestonen päristelyistä on puuttunut. Ride Fest -teemoitus jää ehkä vähän piippuun ilman tekopirteää juontajaa tai juhlavia festivaalikilpailuja, mutta ajofestivaali on jo konseptinakin sen verran nolo, etten osannut harmitella Riden hillitympää tyyliä. Endurot olisivat kaivanneet kieltämättä vähän lisähuomiota, sillä kokemus jää nykyisellä vähän kliiniseksi. Jäin kaipaamaan etenkin ratojen muovautumista kisan edetessä ja sadesään mutavelliä. Ehkä sitten Ride 7:ssa.

Ride 6 ei yllä Gran Turismon sfääreihin, mutta pääsi selvästi lähemmäs tavoitettaan kuin puoli vuosikymmentä sitten arvostelemani Ride 4. Aloituskynnyksen madaltaminen ja aloittelijoiden huomiointi ovat aivan eri tasolla, eikä pelistä puutu sisällöllisestikään mitään täysin kriittistä. Harmillinen tosiasia on kuitenkin se, etteivät moottoripyörät nauti samanlaisesta valtavirran ihailusta kuin autot, eli Milestone joutunee varmasti tulevinakin vuosina tasapainottelemaan kahden varsin erilaisen kohdeyleisön välillä. Ride 6:n kohtalonkysymys on pohjimiltaan sama, jonka esitin muinoin Ride 4:lle: onko sen parissa hauskaa? Ei aina, mutta useimmiten kyllä!