Tarinavetoinen Wrath of the Ancients on oivallinen päätös Everspace 2:lle

Saksalaisen Rockfish Gamesin Everspace 2 oli raikas tuulahdus 90-luvun avaruusretroilua modernilla twistillä. Diablosta lainattu varusteiden hamstraus yhdistettynä Descent-henkiseen tunneleissa ja hylyissä seikkailuun oli kaikkine vikoineenkin niin koukuttava, ettei edes loppupeliä hidastanut grindausmaratoni onnistunut varjostamaan kokemustani. Viiden aurinkokunnan kokoinen maailmankaikkeus laajeni jo kertaalleen Titans-lisäosan myötä. Wrath of the Ancients on saagan kolmas ja ilmeisesti myös viimeinen näytös. Arvosteluteksti saattaa sisältää pieniä spoilereita peruspelistä, joten jos Everspace 2 edustaa tutkimatonta maailmankaikkeutta, kannattaa siirtyä tässä vaiheessa lukemaan 2023 arvosteluani ja palata asiaan vasta, kun alkuperäisteos on paketissa.

Wrath of the Ancientsin tarina alkaa siitä, mihin Everspace 2 päättyi. Adamin ja Khalan liberaalit aika-avaruuskokeilut ovat ainakin näennäisestä herättäneet kauan sitten kadonneet muinaiset uniltaan, eikä herätys ole mieluisa; portaalien läpi tunkeutuvat muinaiset pistävät demilitarisoidun vyöhykkeen ihmiset polvilleen, samalla kun lähitähtien Okkar-separatistit juhlistavat tulokkaita jumalinaan. Adamin ja kumppaneiden tehtäväksi jää selvittää tuoreimman kriisin juurisyy, mikä vie koko kirjavan avaruusjengin kirjaimelliselle pyhiinvaellusmatkalle syvälle okkarien avaruuteen.

Jos Everspace 2 jätti kaipaamaan lisää tarinaa, niin sitä on nyt tarjolla. Uinuvat muinaiset ovat varmasti yksi avaruuspelien vanhimmista kliseistä, mutta hyvä rytmitys ja peruspelistä tuttu huoleton ja hyväntuulinen kerronta pitävät pelaajan kiitettävästi otteessaan. Uudet neljä aurinkokuntaa ovat kukin persoonallisia tuttavuuksia, ja samalla tavalla täynnä tutkittavaa sekä sivutehtäviä kuin peruspelinkin alueet. Tehtävät ovat pääsääntöisesti hyvin suunniteltuja, joskin puzzlet ja taistelut tuntuvat noin 30-tuntisen peruspelin jälkimainingeissa vääjäämättä melko tutuilta. Aivan kaikki ideat eivät toimi: erään tehtävän eteneminen vaatii eksoottisen suojakatalystin valmistusta, mikä ainakin omalla kohdallani tarkoitti ennen kaikkea Googlen parissa vietettyä aikaa, sillä peli ei suoraan kerro, mistä eri rakennusaineita kannattaa louhia. En innostunut myöskään suureen jalostamokompleksiin sijoittuneesta pakollisesta hiiviskelytehtävästä, vaikka puitteista toki pidinkin. Nämä ovat onneksi pelkkiä pieniä poikkeuksia pitkässä ja monipuolisessa tehtäväjatkumossa.

Lisäosa tuo mukanaan myös uusia tavoitteita. Kokemustasokatto pysyy yhä peruspelin kolmessakympissä, mikä saattaa olla kovimmille grindaajille hienoinen pettymys, mutta uudet Ascendant-tason varusteet ovat erinomainen houkutin ylimääräiselle seikkailulle. Oman pienen tavoitteensa tuo myös lisäosan uusi alus, Wraith. Ihmiskäyttöön modattu Okkar-hävittäjä tuntuu alkuun rahtusen raskaalta, mutta osaa toisaalta muuttua joko puoliksi tai kokonaan näkymättömäksi sekä teleportata pieniä matkoja. Wraithin lentäminen vaatii perusalusta parempaa erikoisominaisuuksien tuntemusta, mikä tuntui juuri sopivalta vaihtelulta Everspace 2:n mehevään mutta pidemmän päälle toisteiseen taisteluun. Taistelulentäjän kykyjään pääsee mittaamaan uusissa optionaalisissa “Ancient Rift”-aika-avaruusrepeämissä, jotka ovat kuin hardcore-versio peruspelin korkean riskin vyöhykkeistä. Riftien vaikeustasoa ja palkkioita voi säädellä vapaasti, mutta skaala on kiperä: “hulluustaso” (kuten peli sen ilmaisee) venyy erittäin vaikeasta mahdottomaan, eikä rifteihin ole mitään asiaa alileveloituna. Tasokattoa kannattaa kurotella muutenkin jo ennen lisäosaa, sillä vaikka perustaistelut ovat suhteellisen helppoja, on pelillä yhäkin aika paha tapa tiputella melkoisia vaikeustasopommeja loppuvastustajien muodossa. Pahimmista esteistä ei selviä välttämättä edes vaikeustasoa tiputtamalla.

Jos jättää uuden sisällön pois, ei Wrath of the Ancients eroa peruspelistä mainittavalla tavalla, eikä siitä ole kovin paljoa sellaista sanottavaa, jota en olisi jo sanonut alkuperäisessä arvostelussani. Se iskee pöytään juuri sitä, mitä Everspace 2 -fanit kaipasivatkin: lisää tutkittavaa, huolella rakennetun tarinan ja käytännössä päättymättömän määrän post-game -tasoisia taisteluita. Uudet aurinkokunnat ja varusteet ovat kivoja, mutta itselleni paketin todellinen helmi oli sen tarina sekä Adamin ja aluksen tekoälyn loputtomat Ritari ässä -henkiset sanailut. Lisäosa päättää Everspace 2:n tarinan, mutta tuskin kuitenkaan Everspacen tarinaa – Elite Dangerousin ja Star Citizenin kaltaisten elämäntapamammuttien välissä on jatkossakin hyvin tilaa yhdelle ysärihenkiselle avaruusräiskinnälle, joka ei ota itseään turhan vakavasti.