Lelut heräävät vaihtelevasti eloon viiden pelin nostalgiapakkauksesta Toy Story: Retro Roundup!

Disney ja Toy Story: Retro Roundup! -kokoelmasta vastannut Digital Eclipse ovat tehneet yhteistyötä aiemminkin. 90-luvun alussa perustettu, kolikkopelikäännöskokoelmilla sekä lukuisten pelien Game Boy Color -versioilla aikoinaan mainetta niittänyt ja nykyään monet retrokokoelmat kehittänyt (Mega Man Anniversary, Teenage Mutant Ninja Turtles: The Cowabunga Collection) Digital Eclipse on aiemmin työstänyt Disneyn katalogista muun muassa kokoelmat The Disney Afternoon Collection, Gargoyles Remastered sekä Disney Classic Games Collection.

Näiden ansiosta monet klassikkopelit, kuten NES-konsolin Duck Tales, Darkwing Duck, Aladdin, Lion King, Chip&Dale: Rescue Rangers -pelit ovat heränneet eloon myös moderneilla pelilaitteilla, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti remasteroituina, vaan kuvafilttereiden tukemana. Silti, tulee edullisemmaksi hommata pelit kokoelmassa, jollei niin välitä onko alla aitoa rautaa vai ei.

Kolmenkymmenen euron hintainen Toy Story: Retro Roundup! Pitää sisällään viisi peliä, joista kaikki ”isojen konsoleiden” versiot on aikoinaan työstänyt brittiläinen, nykyisin Lego-peleistään tunnettu Traveller’s Tales. Elettiin erilaista aikaa, jolloin muun muassa Activision, Take 2 ja THQ kilpailivat siitä, kuka näitä nuortenpelejä pääsee julkaisemaan. Paketti onkin melkeinpä yhtä lailla Toy Story -muistelua kuin se on Traveller’s Talesin juurien muistelua studiona.

Mukana ovat pelit Toy Story, Toy Story 2: Buzz Lightyear to the Rescue, Toy Story Racer, Buzz Lightyear of Star Command sekä A Bug’s Life. Aluksi kummastelin: minkä ihmeen takia Lelu Elämää -kokoelmaan on sotkettu Ötökän Elämää?

Molemmat ovat Disney-Pixaria, sen ymmärsin heti, mutta kun kokoelman mukana tulevia haastatteluita katselin, kävi ilmi, että myös A Bug’s Life oli Traveller’s Talesin käsialaa. Silti, kyynikko minussa sanoo, että tässä on ollut oiva pieni tekosyy mennä ja pyytää kokoelmasta 30€ helpommin sulatettavalla viidellä pelillä kuin neljällä pelillä, vaikka toki kaikkien pelien mukana olevat Game Boy -versiot kasvattavat aitoa kokonaislukumäärää.

Omalta osaltani olen Toy Story -elokuvan nuorempana nähnyt. Kakkonen taisi jäädä aikoinaan näkemättä, mutta se ja kaksi muuta jatkoa on katsottu jälkikasvun kanssa. Ennen kaikkea vaikutuksen teki ensimmäinen Toy Story -peli aikoinaan, jota pääsi kuolaamaan suomalaisessa Vito’s Game Over -peliohjelmassa. Grafiikkansa osalta muistan pelin näyttäneen nimittäin hemmetin upealta, suorastaan uusinta uutta edustaneelta next gen -grafiikalta, jollaiseen ei omassa kodissani tuolloin ollut välineitä.

Mielenkiintoisesti pelikokoelman haastatteluissa jututetaan Digital Eclipsen porukkaa, mutta myös kiehtovammin Traveller’s Talesin entistä perustajaa, Jon Burtonia. Mies kertoo, miten alkuperäispeliin saatiin 3D:n tuntua 2D-grafiikalla. Pääalustana toimineen Sega Megadriven pullonkaula kierrettiin porsaanreikää käyttäen, tekstuureita venyttämällä pelaajan kulkiessa ohitse, siinä missä Pixarin tyypit tarjosivat omat 3D-mallinsa peliä varten.

Ensimmäinen Toy Story -peli teki aikoinaan historiaa, olemalla ensimmäinen lisenssipeli joka julkaistiin samana päivänä itse elokuvan kanssa. Super Nintendon versio tuli viikkoja myöhässä – koska Sega Does What NintenDON’T. Eikö niin? Originaalista Toy Story-pelistä on mukana USA-versio, PAL-versio, Japani-julkaisu sekä “ultimate version” jossa on kaikkien edellä mainittujen ominaisuudet yhdessä.

Tasopompinta on ajoittain Toy Story -pelissä hieman harhaanjohtavaa, koska grafiikka ei aina riittävästi erota pintoja, joille voi hyppiä ja joille ei voi. Onneksi tätä ei kuitenkaan tule vastaan kriittisissä kohdissa, vaikka toisinaan Woodyn lasson käyttäminen liaanina vaatikin harjoittelua. Useimmiten kuolemia tulee enemmän törmäilyistä vihollisten, kuten lelujunien tai lentokoneiden kanssa. Näitä ei voi lainkaan tuhota, vaan ainoastaan lapsiystävällisellä tavalla lassota ja hetkeksi hidastaa ja lamauttaa niitä. Muutaman ensimmäisen tason jälkeen peli muuttuu pitkälti 90-luvun pelikokemukseksi, olemalla tasosuunnittelultaan anteeksiantamaton – muutama ”turbotunneli” tähänkin peliin mahtuu, jossa osumaa tulee joka suunnasta. Helppoa energianmenetystä tulee muutenkin tasoissa kuin tasoissa. Huomasin pärjääväni himpun verran paremmin USA- ja ultimate-versiossa, jossa ruudunpäivitys on PAL-versiota luonnollisesti jouhevampi. Pelasin pelin lävitse, mutta täytyy sanoa, että ajankelaus (liipaismet pohjassa) kyllä auttoi tässä – pelissä on toisinaan niin armotonta menoa, että jos olet aikoinaan pelin pelanut läpi konsolillasi, onnittelut.

Keräiltävää roinaa pelissä edustavat pienet tähtöset, joita sitten tason loppuruudussa laskeskellaan Woodyn tanssiessa. Pelin sekaan on mahdutettu myös yksi tai kaksi puzzlemaista tasoa, jossa Woody esimerkiksi auttaa kavereitaan, työntämällä objekteja pois edestä tai pudottamalla esimerkiksi radiopuhelimen lattialle muovisotilaita varten. Peli seurailee elokuvan juonta, joskin hyvin kepeästi, mutta tasojen välillä nähtävät still-kuvat itse elokuvasta maustavat kivasti tarinapohjaista pompintaa, ikonisen musiikin soidessa taustalla, joka kuulostaa hyvältä – joskin erilaiselta – niin SNES-versiossa kuin MD:lläkin.

Toy Story: Retro Roundup! -kokoelman myötä oli kiva päästä pelaamaan molempia versioita ilman sen suurempia satsauksia – nopea vilkaisu nettiin kertoi, että olisin saanut pelin molemmat versiot halvimmillaan kohtalaiskuntoisina kasetteina kutakuinkin samaan yhteishintaan, mitä koko Toy Story: Retro Roundup storessa maksaa.

Vaikka kyseessä ei ole remasterointikokoelma, jäin kaipailemaan pieniä ”quality of life” -parannuksia, jotka olisivat nostaneet kokoelman muita pelejä uudelle tasolle. Ensimmäiselle Playstation-konsoleille alun perin julkaistut aikaiset 3D-toimintahyppelyt Toy Story 2, A Bug’s Life sekä Buzz Lightyear -peli kärsivät eri tasoisesti samoista asioista, kuin monet muutkin sen aikakauden serkukset. Ongelmia tulee kenkkuilevan ja lukitun pelikameran kanssa, epätasaisen ruudunpäivityksen nakertaessa peli-iloa.

Ironisesti pelin mukana tulevissa haastatteluissa, joissa Jon Burton siis kertoo näistä kaikista nikseistä, mitä aikoinaan käytettiin valmistamaan mahdottomasta mahdollista ja Digital Eclipsen heput selvästi ja aidosti innostuneina hekin videoilla kertoilevat omia muistojaan, mutta kokoelmaan laitettujen pelien siistiminen sitten teknisesti olikin ilmeisesti täysin mahdoton ajatus PS5-konsolilla. Missä visiot ja intohimo?

Etenkin, kun ajankelausmahdollisuus löytyy, kuvafilttereitä on ja mahdollisuus tallentaa löytyy kaikissa peleissä milloin tahansa. Toy Story 2 -peliin saa kokoelman huijauskoodeilla käännettyä pelin first person -kameran niin että ylös on ylös ja alas on alas. Mutta ruudunpäivitysten hinkkaaminen pomppivasta tasaiseksi ei onnistu? Tai peliohjaimen molempien tattien valjastaminen, jotta myös kuvakulman kääntely onnistuisi? Toy Story 2 -pelissä kääntyminen vasemmalla tatilla onnistuu paikallaan, Bug’s Lifessä se ei onnistu eikä Buzz Lightyear of Star Commandissa. Käytännössä kokoelma onkin periaatteessa sama diili, kuin jos pelejä pelaisi PC:llä emulaattorin kautta.

Kokoelman peleistä ainoa Playstation-julkaisu, joka ei mielestäni vaatinut sen kummempaa hiontaa, on hauska TT:n kehittämä kart-peli Toy Story Racer. Pelissä on aluksi auki neljä hahmoa, joilla kaikilla on omat peruskisansa, useamman kisan turnauksensa kuin esimerkiksi kisamuoto, jossa jahdataan tekoälykuskeja ja yritetään pommittaa ne kart-peleille ominaisilla power up -aseilla pois pelistä. Kisaaminen on vauhdikasta, ruudunpäivitys valtaosan ajasta sutjakkaa ja ajokontrollit helpot – mitään erillistä driftaustakaan ei tarvita, koska ajokit kääntyvät niin mallikkaan tarkasti, kenties parhaiten kaikista kart-peleistä – jopa Mario Kartia paremmin.

Kaikkiaan erilaisia animaatioelokuvasta tuttuja pelihahmoja on 12 kappaletta, jotka aukeaa pelattavaksi ajamalla, tai sitten kokoelman huijauskoodeja käyttämällä. Koodit eivät kuitenkaan avaa hahmokohtaisia kisoja, joten koodeilla avatut hahmot joutuvat odottamaan leluhyllyllä silti vuoroaan, kun pelaaja ajaa kisoja ja kerää avaamiseen tarvittavia muovisotilaita sillä aikaa niillä neljällä perushahmolla.

Ajaminen on hauskaa ja etenkin radat ovat mielenkiintoisia, kun kaahataan pitkin keittiötä, olohuonetta, ilmastointikanavissa ja niin edelleen. Kierrosten määrä kuitenkin alkaa nopeasti uuvuttamaan, eikä kisoja montaa jaksa putkeen kivoista ympäristöistä huolimatta. Määrä vaihtelee kolmesta viiteen – kolme olisi sopiva mutta neljä ja viisi alkavat jo pahasti kyllästyttää, koska ajokit ovat pieniä ja radat melko pitkiä – ajoa per kierros kertyy ja muutenkin yksinpelinä kokemus on aika helppo. Kaksinpeli on ikävä kyllä rajoitettu vain neljän pelaajan areenarymistelyyn (kaksi CPU:ta), jossa yritetään saada kaikki muut kuskit pois pelistä aseilla ja jokaisella on yksi elämä.

Pelin Game Boy -versiota ei sitten kauaa jaksanutkaan ja muutoinkin GB-versiot ovat lähinnä kuriositeetteja ja ainoastaan sellaisille pelaajille, jotka niitä pelasivat nuorinakin ja janoavat sitä nostalgiaa. Jos ihan rehellisiä ollaan, ei kokoelma varmastikaan ole perheen pienemmille suunnattu – vaan kohdeyleisö lienee 90-luvulla lapsia ja nuoria olleet pelaajat, nykyiset päälle 30- ja 40-vuotiaat, jotka muistavat pelien oikut ja ehkä vieläkin tulevat niiden kanssa toimeen.

Toy Story Racerin GB-versiossa ajellaan tiukasti rajatuilla kapeilla radoilla, ohittaminen on turhauttavan hankalaa ja ruudunpäivitys hyvin hidasta. Teknisesti mielenkiintoisia saavutuksia, mutta eivät kovin mielekkäitä pelata. Tämä koskee oikeastaan kaikkia kokoelman Game Boy- ja Game Boy Color -versioita. Hetken niitä jaksaa mielenkiinnosta kokeilla, miten porttausfirmana toiminut Tiertex Design Studios aikoinaan sai TT:n lähettämistä valmiista rakennuspalikoista kutistettua laitteilla toimivat porttaukset.

Toy Story 2: Buzz Lightyear to the Rescue näyttää kivalta – varsinaista grafiikkapäivitystä peli ei mielestäni kaivannut ja pelin tähtäämiseen tarkoitettu hauska erillinen FPS-kuvakulma, sekä isokokoiset sisä- kuin ulkopelialueetkin ovat aikoinaan olleet takuulla iso juttu, sillä ne vakuuttavat vieläkin mitä tuohon aikaan (vuonna 1999 on saatu aikaan). Buzzilla pelaaminen porukan etsiessä kadonnutta Woodya on kivaa vaihtelua myös.

Silti surkea kamerasysteemi (jota haukuttiin näköjään jo aikoinaan useissa arvosteluissa!) ja poukkoileva ruudunpäivitys alkoivat tökkiä allekirjoittaneen kohdalla melko nopeasti, eivätkä kuvafiltterit tässä paljoa auta. Onneksi tallentaa voi koska tahansa ja kelailla, mikäli hyppy menee kameran vuoksi pieleen, eikä samoja kohtia siksi tarvitse ainakaan uudelleen pelailla, jos usein tallentelee.

Samaan kastiin lukeutuu myös samannimiseen spin off -animaatioon perustunut Buzz Lightyear of Star Command, mutta teknisten ongelmien ohella itse pelikään ei ole kyllä mikään kamalan iloinen kokemus. Hauskasti edukseen Cel-Damage -ajopelin tavoin mustilla ääriviivoilla erottunut, piirroshenkisyyttään korostanut, enemmän toimintaan kuin tasohyppelyyn keskittynyt Buzz-peli rasittaa pelaajaa ruudunpäivityksensä osalta, samalla kun käytännössä koko pelin idea kolmentoista tason verran on yrittää juosta vihollisten täyttämiä kenttiä läpi aikarajoituksen puitteissa.

Pelin jokaisessa tasossa olisi ideana jahdata jotain avaruusrikollisia, joita Star Command hamuaa. Ravataan putkimaisen kentän verran perässä joko liitolaudalla tai Buzzin rakettisiivillä, ammuskellaan vihollisia ja pidetään huoli, että ollaan perillä taisteluareenalla ennen kuin aika loppuu kesken. Pitää myös ehtiä ampua matkan varrella olevat aikapommit, tai muuten game over tulee kesken kentän. Terveysmittariakin on tarkkailtava ja kerättävä lääkintälaukkuja. Kentän läpäisy ja taistelun voittaminen eivät olekaan kaikki kaikessa. Kolikoiden kerääminen ja pienien vihreiden miesten pelastaminen ovat myös avainasemassa. Jos pelastat kaikki hahmot, saat mitalin, isosta määrästä kolikoita myös. Mikäli mitaleja ei ole tarpeeksi seuraavaa tasoa varten, et pääse sitä pelaamaankaan. Tämä tietää aiempien tasojen tylsää uudelleen hinkkaamista. Buzz Lightyear of Star Command onkin tietyllä tapaa nostalginen muistutus ajasta, kun lisenssipelit olivat enemmän tai vähemmän höttöä. Onneksi Toy Storyn REX-dino tarjoaa huijauspajaltaan apua tähänkin – kuten kokoelman useamman muun pelin tapaan, kaikki tasot voidaan avata pelattavaksi.

Buzz Lightyear of Star Command sekä Toy Story 2: Buzz Lightyear to the Rescue keräsivät aikoinaan hyvin keskinkertaisia arvosanoja osakseen, joten keskinkertaisina ne ovat myös pysyneet, koska mihinkään ei ole liiemmin koskettu. Sanon tässä kohtaa saman, jonka sanoin SiN: Reloadedin kohdalla – kunpa edes Toy Story 2 voisi saada kunnollisen remaken osakseen. Joulukuussa näemme viimein fyysiset 4K-versiot Disneyn omistamista Die Hard -elokuvista 2 ja 3, joten kenties Disney (ja peliosasto) voisivat potentiaalisesti olla kuulollakin.

Kokoelman suuria pelastavia tekijöitä ovat kokoelman kolmessa pelissä säveltäjäparina toimineen Andy Blythen ja Marten Joustran musiikit – versiointi muun muassa Randy Newmanin ikonisesta ”You Got a Friend in me” -kipaleestakin löytyy.

Kun peli teknisesti alkaa ottaa päähän, tarraa pelin kuin pelin ääniraita pelaajan kuitenkin halauksenomaiseen otteeseen ja taputtaa selkään, karistaen pois suuremman pahan olon. Musiikki on niinkin hyvää, että päävalikossa on tarjolla oma musiikkisoitinkin, jossa pelien ääniraitoja voi fiilistellä ja leikkiä Toy Story -figuureillaan, jos sellaisia löytyy. Jostain kumman syystä jopa Toy Story 2:n PC-version ääniraita on päätynyt musiikkisoittimeen PSX-version ohella, vaikka luonnollisesti mitään PC-versiota itse pelistä ei kokoelmassa ole.

Äänistä sanottakoon sen veran, että ne ovat myös kantavia pilareita. Woodyn elokuva-äänen Tom Hanksin veli, Jim Hanks (nähdään myös yhdessä haastattelupätkässä) vetää kaikki äänispiikit Tom-veljensä korvikkeena taidokkaasti ja tunteella. Elokuvissa Buzzin äänenä tunnettu Tim ”Koti Kuntoon” Allen sen sijaan on ollut mukana mallikkaasti myös kaikissa Buzz-hahmon videopeli-inkarnaatioissakin.

Kokonaisuutena Toy Story: Retro Roundup! On kohtalainen julkaisu – sen sisällään pitämät ekstrat, kuten skannatut manuaalit kaikista peleistä sekä muutamat 3D-pelipakkaukset ja etenkin haastattelut ovat mielenkiintoisia, originaali Toy Story (SNES ja MD) ja Kart Racer ovat hyviä pelejä ja kivoja pelata. 3D-pelit A Bug’s Life, Toy Story 2 ja Buzz Lightyear of Star Command aiheuttavat enemmän harmaita hiuksia, mutta toisaalta jos on jo pitkään kärsinyt kuumeesta, että noita pelejä pitää päästä kokeilemaan, niin nyt olisi hieman edullisempaa tapaa tarjolla, kuin aitojen CD-levyjen metsästys. Turhautumiskäyrää madaltavat huijauskoodit, mahdollisuus tallentaa koska tahansa sekä ajankelailu, jonka avulla aika pelien parissa ei mene hukkaan.

Mikäli fyysinen julkaisu kiinnostaa ja kelpuuttaa sekaan vielä Toy Story 3:n, on pelistä saatavilla vajaan viiden kymmenen euron hintainen tuplasetti, Toy Story: Retro Roundup! + Toy Story 3 Complete Edition Double Pack.