Syntiensä vanki, vai donkkaako retroräiskintä SiN Reloaded tykimmin?

Elettiin vuotta 1998. Uusi vuosituhat oli lähestymässä, Y2K-bugin varoiteltiin tuhoavan koko maailman, koska tietokoneet! Isokokoinen 1998 SH2 -nimen saanut asteroidikin (lopulta vain suutariksi jäänyt pimeä komeetta) havaittiin samana vuonna lähestymässä Maan kiertorataa – rahaa Hollywoodissa taottiin ihmisten pelonsekaisella uteliaisuudella; Armageddonilla ja Deep Impactilla. Tunnelmallisen pimeästi valaistut Buffy the Vampire Slayer ja X-Files nauttivat suosiotaan telkussa ja videopelirintamalla FPS-genre oli loppuvuodesta kokeva mullistuksen.

Paljon odotettu, rankasti muokattuun Quake II -moottoriin istutettu Half-Life julkaistiin 5.11.1998. Mykän tiedemiehen seikkailut muuttivat räiskintäpelit, ensi kertaa sitten Doomin. Saman vuoden toukokuussa oli jo ilmestynyt ensimmäinen Unreal-peli, joka visuaalisesti oli melko majesteettinen ja suunnittelultaan mystisen erilainen – joskaan ei lopulta ammuskeluna silti aivan niin kaksinen. Kilpailevaksi moottoriksi id Softwaren Quake II:n rinnalle yllättäen noussut Unreal kuitenkin laittoi pelaajat polvilleen koneidensa kanssa, ihmettelemään satumaista grafiikkaa. Oma 133Mhz Pentium-prosessorini pyöritti peliä noin kahden framen nopeudella. Itkin, kun peli pölyttyi kaapissa odottamassa parempia aikoja.

Tämän kaiken keskellä ulos tupsahti myös Activisionin julkaisema, rankasti seksuaalisävytteisellä mainonnalla etenkin E3-messuilla hypetetty räiskintäpeli, SiN, joka valjasti sekin käyttöönsä Activisionin kumppanin, Id Softwaren tuoreen moottorin Half-Lifen tavoin.

SiN keräsi yllättävän positiivista arvostelumenestystä – vain muutamat tahot antoivat alhaisempia arvosanoja. Peli sai myöhemmin eräänlaisen GOTY-julkaisun ja vuonna 2020 uudelleenjulkaisun SiN Goldin muodossa, joka piti sisällään pätsätyn originaalin sekä lisäosan, Sin Mission Pack: Wages of Sin.

Nyt lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin Gold-versionkin julkaissut remasterointimestari Nightdive Studios on tuonut pelin PC:n ohella muille moderneille alustoille, ehostetumpana. Onko peli viimein putsattu synneistään uutta sukupolvea varten?

SiN-pelin tarina on oikeastaan melko kiehtova ja nuoren Ritual-studion peli-idean hyvää pohjustusta tukee sekin, että Nightdiven remasteroima SiN Reloaded pitää sisällään ekstroja: konseptitaidetta, vanhoja mainoskuvia sekä muun muassa Pelit-lehteen aikoinaan käännetyn PCGames-artikkelin, jossa Richard ”Levelord” Gray kertoo tason suunnitteluvaiheista ja ideoista. Seassa on myös luettavia (ja kattavia) hahmotaustoja. Pelimaailman keskiössä häärii monikansallisen bioteknologiayrityksen, SinTekin, toimitusjohtaja ja uhkea lateksimimmi, hieman psykoottinenkin biokemisti, Elexis Sinclair.

Ekstra-valikon taustatarinassa kerrotaan ummet ja lammet siitä, kuinka nuorena tyttönä äitinsä hylkäämä lapsi roikkui tiedemies isänsä mukana matkoilla, kaksikon valloittaessa maailmaa. Elexis fiksuna likkana alkoi varttuessaan kehittää isänsä rinnalla omia projektejaan ja lopulta isän kehittämä ikääntymisen estävä Vanity-eliksiiri päätyi naisen peukaloimaksi, samalla kun iskä syrjäytettiin firmasta. SinTekin tuorein tuote onkin sitten jo kainostelematon DNA-muuntohuume U4, joka tekee käyttäjistään kirjaimellisesti mutantteja.

Pelin taustatarinassa, kaukaisena horisontissa(!) vuonna 2027, poliisivoimat romahtavat, koska sinilakkien korttitalo ei enää kestä korruption ja rahoitusongelmien määrää. Pelissä lakeja muutetaan, joka takaa megayrityksille mahdollisuuden muodostaa omia yksityisiä turvallisuusjoukkojaan – näin toimii myös SinTek.

Tapahtumapaikka on Freeport City. Pelaajan ohjastama päähenkilö, eversti John J. Blade on niin ikään erään tällaisen turvafirman (HardCorpsin) riveissä töissä yhdessä hakkerikamunsa JC:n kanssa, hyvisten puolella totta kai. Tarina sivuaa hieman RoboCopia, mutta vain vähän lainaillen.

7UP-limun Fido Didoa erehdyttävästi sivuavan, näennäiscoolin pystytukkahakkerin rooli on huudella salilla riittävästi käyneen, Alien Resurrectionin Christie-hahmoa muistuttavan rastatukkaisen kaupunkilaisrambon korvaan. Bladen ja JC:n keikkarupeama aloitetaan pankkiryöstön torjumisella, herran vuonna 2037.

Muistan pelanneeni SiNiä uutena – joko sen kokoversiota tai demoa, mutta pitkillä lataustauoilla sotkettu yksinpeli bugasi muutenkin ja jo ensimmäiselle metroasemalla kohdatulle loppubossille naureskeltiin, koska pahis seisoskeli vaan paikallaan. Eikä se aloituskohta helikopterin kyydissä minigunia laulattamassa ollut kovin siisti edes silloin vuonna 1998. Kohtaus tuntui tylsältä ja vaisulta, eikä Bladen rantautuminen pankin tiloihin tekoälyttömiä SinTekin palkollisia hengiltä räiskimään naurattanut oikeastaan sen enempää.

Noin vuoden takainen, Nightdiven haastattelema yksi originaali kehittäjä kertoi Ritualin mokanneen julkaisun kanssa: vapaasti lainaten, ”haluttiin vielä viilata peliä ennen kultaan menemistä ja ruksattiin tekoäly pois päältä siksi aikaa. Ja sitten unohdettiin laittaa täppä takaisin päälle.” Vahinko kuitenkin ehti tapahtua, kun peli päätyi arvostelijoille ja pelaajien käsiin, vaikka peli saikin jälkikäteen siihen aikaan mammuttikokoisen 31:n megatavun päivityksen itkua tihrustaneen modeemikansan imettäväksi, joka nykypäivänä olisi verrattavissa kenties 70-80 gigan pätsiin.

Pelistä en pankki- ja metroasematehtävää enempää juuri muistakaan – sen tosin muistan, että mukana tullutta moninpeliä hakattiin iloisesti lukion ATK-tunneilla, useampina aurinkoisina päivinä. Maikka katsoi putkinäyttönsä takaa ja kulmiensa alta hieman pistävästi, mutta oikeasti syy oli se, että hän oli häviämässä oppilailleen.

Taannoin pelasin SiN Gold -versiota – tietämättömänä siitä, että remasteroitu versio on tulossa. Gold oli kutakuinkin yhtä surkea kokemus kuin viettämäni aika pelin parissa silloin aikoinaan.

Mutta että remasteroituakin olisi nyt saatavilla?

Ensimmäinen kysymykseni oli: miksi ihmeessä? Nightdive on tuottanut remasterointeja lähinnä erilaisista FPS-pelihelmistä ja 90-luvun kermasta, studion monimuotoiseen KEX Engineen sovellettuna. SiN on kuitenkin ehkä peli, joka Outlawsin, Dark Forcesin, System Shock -pelien, Bloodin, Strifen, Doom 64:n ja monen muun jälkeen vaikuttaa tynnyrin pohjan kaapimiselta.

Onko SiN kelvollinen tuon hienon listan jatkeeksi? Nouseeko Ritualin perintö arvoon arvaamattomaan ehostuskäsittelyssä, picassomaiseksi abstraktiksi ysäritaiteeksi? SiN Goldin perusteella mielipiteeni on se, että SiN kaipaisi oikeasti kunnon remakea pääsemään potentiaaliinsa, jossa kaikki tauhka poistettaisiin ja tasoja paranneltaisiin. Onko mielipiteeni sama Reloadedin jälkeen?

Sin Reloadedin käynnistämisestä aloittava räminämusiikkinen intro on ehtaa 90-lukua: pitkä ja meluisa. Musiikkiensa osalta SiN onkin pitkälti aikakautensa tuote. Edelläkävijät, kuten Half-Life ja Unreal luottivat enemmän kypsään ja hiostavaan ambienssiin, kuin mikäkin hienostunut viinin siemailija pubin nurkassa. Ritual Entertainmentin FPS rokkasi edelleen vahvemmin 90-lukulaisittain, Quake II:n industrial metalin tahtiin tarjoamalla läjän ”räminämusiikkia” aseiden pum-pum -efektien kanssa kilpailemaan.

Olutta (SiN-olut oli ilmeisesti hetken olemassa!) läikkyi baaritiskille tuoppeja kilisteltäessä, mutta sille naurettiin äänekkäästi ja tilattiin lisää, kannussa. Ja kun tuota räminää oli muutoinkin kuultavissa, muuallakin, eivät SiN-musiikit loppujen lopuksi olleet sitä kaikkein laadukkainta – muun pelin tapaan. Kyllä Quake II ja esimerkiksi pelinä täysin flopannut surkea, Redline – Gang Warfare: 2066 huudattivat mielestäni paljon makeampaa ääniraitaa. On SiNin räminällä silti paikkansa.

Päävalikosta on mahdollista valita, pelaako originaalia tarinaa vaiko seitsemäntoista tehtävän mittaista lisäkampanjaa, Wages of Sin. Toki molempia voi pelata samaan aikaankin omine tallennuksineen. Originaalia pelatessa voi valita rastitaanko mukaan Wages of Sin -lisärin ehostukset vai ei, joka tarjoaa muun muassa tuliluikun molempiin käsiin peruspyssyllä paukuteltaessa.

Hieman hassusti videovalikon asetuksista löytyy jos jonkinlaista detailia, kuten anisotrooppinen filtteri aina sinne 16x:ään asti, mutta HD-paketit pitää ruksia erikseen asetukset-valikosta käsin, eivätkä ne olleet omassa pelissäni oletuksena päällä. HD:t eivät myös tuntuneet pysyvän päälläkään. Tämän huomasi helpoiten erilaisista seinille ripustetuista lapuista tai julisteista, jotka olivat pelatessa yhtäkkiä huomattavan matalatasoisia – ei muuta kuin vilkaisu asetuksiin ja kas, HD-paketit ovat taas vaihteeksi menneet pois päältä.

HD parantaa ja terävöittää kokemusta, mutta ei mitenkään dramaattisesti, koska toisaalta peli näyttää visuaalisesti ihan kelvolliselta polygoniretrolta ilmankin niitä, joten remasteroidun grafiikan puuttumista ei aina heti tule hoksanneeksi. On peli silti remasteroituna terävämpi kuin Sin Gold PC:llä. Jäin myös kaipailemaan jonkinlaista pikanappulaa, jota painelemalla olisi grafiikkatiloja saanut vaihtaa käden käänteessä uuden ja vanhan välillä, kuten melkeinpä kaikissa vanhojen pelien remasterointijulkaisuissa.

HD-pakettien sijaan oletuksena päällä oli PS5-ohjaimen liiketunnistin. En alkuun tätä hoksannut ja ihmettelin, miksi Bladen asekäsi vaappuu, kuin vappukrapulaisen käsi kaivarissa. Kun automaattitähtäyksen ja liiketunnistuksen ottaa pois, on perusammuskelu toimivaa. Miksi ihmeessä moinen, täysin turha asetus on oletuksena edes päällä?

Tekoälyn maalittaminen sen sijaan ei edelleenkään tunnu mitenkään kovin jännältä, edes alussa, edes pumppuhaulikon saamisen jälkeen, joka on aina suosikkini räiskintäpeleissä. Tyypit paukuttavat murhaavan tarkasti kauempaakin tai juoksevat suoraan syliin, jolloin ne on helppo lahdata etenkin tehokkaalla haulikolla.

Aseista puuttui munaa äänien osalta aikoinaan ja sitä niistä puuttuu Reloadedissakin, mitään ei ole viilattu. Ammuskelu ei ole yksinkertaisesti kovin hauskaa, edes tuplapyssyillä. Toisaalta taas sinko tuntuu olevan liian heikko: tavallisen vihollisen mahaan tarvitaan toisinaan jopa kaksi singon laukausta, ennen kuin suostuu poksahtamaan. Vertauksena Bladen nyrkeillä saa isommankin tyypin pienellä nyrkkeilyllä pois tieltä. Lisäosan ase, liekinheitin on ihan sopivan tehokas ase, mutta liekki ja käristysefektit olisivat saaneet olla tyydyttävämpiä. Sentään järeästä konekivääristä lähtee edes vähän ääntä ja hämähäkkimiinoja on hauska viskellä.

SiN Reloaded tuntuu julkaisuna jokseenkin oudolta. Peli oli aikoinaan ensimmäisiä viitteitä siitä, että kriittisten day1-pätsien suuntaan ollaan menossa. Remasteroitu versio tuo esiin vanhat bugit, tai sitten ne ovat uusia. Eräässä kohdassa metron kyydissä oltaessa sen äänet rätisivät. Kuuluisa metrobossi on korjattu, mutta sen voi halutessaan ensimmäisen kohtaamisen aikana asemalla höynäyttää jokaisella kerralla rappukäytävään jumittamaan. Lisäosasta löytyy useita kohtia ensimmäisistä tasoista, joissa viholliset jumittavat paikallaan, yrittäessään liikkua eteenpäin. Kun ajatellaan, että Nightdive kuitenkin paranteli Quake II:n tekoälyä, niin varmasti se olisi onnistunut nytkin? Kenties kyseessä nyt on rakkaudeton adoptio. Pitää toki muistaa, että Reloaded ei ole remake.

Vaan kunpa olisi: tasosuunnittelun tasokkuus ei nimittäin päätä huimaa – ei vaikka aivan hiljattain valitettavasti edesmennyttä Levelordia aikoinaan niin kehuttiin tasosuunnittelijana. Kerkesin jo hetken pelatessani tuumia, että ainakaan SiN ei ollut mikään suuri taidonnäyte.

Ritual Entertainmentin toinen perustajajäsen ja noin puolet Duke Nukem 3D:n yksinpelikartoista aikoinaan tehnyt Richard Gray ei kuitenkaan syystä tai toisesta tehnyt studionsa debyyttipeliin kuin yhden tason ja sekin oli moninpelikartta, joten hän on SiNin synneistä vapaa. Asia on suuri sääli, sillä SiN-pelin tasosuunnittelu on pitkälti roskaa, remasteroitunakin. Tämä käy jo pankkikeikan jälkeen ilmi, kun siirrytään sekavaan kerrostaloslummiin tasohyppelemään ikkunalaudoille ja lattialankun palasten armoille putoilemaan ja yrittämään uudelleen.

Tarkka hyppeleminen oli rasittavaa ja liukasta Sin Goldissa ja se on sitä ikävä kyllä tässäkin – peliohjaimella kenties hitusen hiiri+näppäimistöä hankalampaa. Kuvan kirkkauden puolesta hommaa toimii remasteroinnissa jo heti alkuunsa ja eteensä näkee paremmin, mutta silti slummikentän alku on sekava: tietämätön kuolee allekirjoittaneen tavoin kerta toisensa jälkeen kaasuräjähdykseen, jollei tiedä, että erästä kellarin tiiltä voi työntää ja ryömiä avautuvasta reiästä turvaan. Ilon hetkiä koetaan avarammassa kaupunkitilassa, mutta kun pitää ajella kontrolleiltaan kamalalla mönkijälläkin.

Koska tasot ovat ympäristöstä riippumatta (olipa kyseessä sitten laatikkojen täyttämä SinTekin varasto tai SinTekin laboratorio) kamalan sokkeloisia, lukuisten avainkortti-ovien ja heti avautuvien ovien taakse kätkettyjä huoneita ilmastointikanavineen, ei niiden pelaaminen alusta ollut kamalan mielekästä.

Pelille vuonna 1999 julkaistun lisäosan Wages of Sin kehitti nykyisin jo kuopattu studio, 2015 Inc, jonka käsialaa oli muun muassa PC:n mainio Medal of Honor: Allied Assault ja keskinkertaisempi Men of Valor.

SiNin lisäosa alkaa tyylikkäillä, hieman Die Hardia muistuttavilla kamera-ajoilla, jotka selkeästi yrittävät rakentaa elokuvamaisemmaksi ajallisesti samaan 2037 vuoteen sijoittuvaa tarinaansa, jossa Mafia on ottanut Freeportin kaupungin haltuunsa Elexis Sinclairin kadottua.

Mielenkiintoisempi alku kaatuu kuitenkin nopeasti samankaltaiseen, ehkä karvan verran parempaan tasosuunnitteluun. Sokkeloista edes takaisin ravaamista on tiedossa, kun pelaaja emopelin tapaan etsii avainkortteja ja tavallisia avaimia, sekä näyttöpäätteitä, jotka avaavat jonkin portin tai muun lukituksen jossain. Vaikutteita lisäosaan on jo selvästi otettu edellisvuoden hitistä, Half-Lifestä, sillä lisäosassa räminämusiikki on siirtynyt enemmän ambienssin kaltaiseen tunnelmaan – kasinolla soi hauska funk grooven kaltainen -musiikki.

Bladekin saa aseidensa rinnalle pimeissä koloissa ryömiessään avukseen myös Gordon Freemanin suosiman työkalun, taskulampun, jollaisen näkemisestä korvanappiin jälleen huuteleva hakkerinörtti JC tuntuu olevan enemmän innoissaan kuin hyllyllä notkuvista lisäammuksista. Lisäosaa varten tuntui, että Bladen repliikkejä oli hieman enemmän, ne olivat toisinaan Duken one-linereiden kaltaisia ja samalla Bladen ja JC:n välistä toisilleen naljailua oli enemmän. Kaverusten kettuilu on yksi pelin parhaita puolia.

Ohjaimen kosketusalustaa painamalla voi Reloadedin molemmissa peleissä kätevästi tehdä pikatallennuksen – tai niin ainakin luulin, koska latausruutua vilauttava temppu ei silti mitään oikeasti tuntunut tallentavan. Kyse ei kuitenkaan ole myöskään pikalataamisesta, joten keskenkeräinen tai bugaava ominaisuus lienee kyseessä.

Tallentaminen on yleisestikin ottaen tehty hieman sekavaksi. Pelissä on automaattitallennus sekä manuaalinen. Automaattinen tallennus ei aina ollut hereillä ja palautti kuoleman jälkeen pelaajan turhan kauas, usein tason alkuun, joten pelaajan tehtäväksi jää plärätä manuaalisten tallennusten listaa usein, kunhan muistaa niitä vaan tehdä. Typerästi niin emopelin kuin lisäosankin tallennukset on tungettu samaan valikkoon. Edes kellonajat tai tasojen nimet voisivat olla eri väreillä – tai molemmat pelit eri värein. Sininen ja vihreä esimerkiksi, paremmin havainnollistamaan selkeyttä.

Tämä kaikki on kuitenkin toisaalta yhdentekevää, koska SiN on kovin ongelmallinen peli – jopa remasteroituna. Kenties ollut kirottu projekti jopa syntyessään. Toki ekstrat antavat lisäarvoa remasterointipaketille ja viitteitä siitä, että Ritualin pojilla ja tytöillä oli aikoinaan ideoita ja hauskaa peliä tehdessään.

Arvostelua kirjoittaessani PS5 ilmoitti pelin päivittyneen (tein pienen hurrauksen ja oletin jonkin parantuneen). Käynnistin pelin ja totesin kaikkien pelitallennuksieni olevan rikki. Olin päässyt originaalipelin kakkosepisodin ensimmäiseen tasoon. En lähtisi enää pelaamaan uudelleen alusta, todellakaan. Rikkinäisen tallennuksen latausyritys rikkoo myös väliaikaisesti koko pelin, eikä lisäosaa, moninpeliäkään voi pelata, kun tekstuureja puuttuu ja Bladen asekäsi vain vapisee eikä sylje lainkaan luoteja. Meni hetki ennen kuin tajusin olla enää kajoamatta emopelin tallennuksiin ja siirryin heti käynnistämisen yhteydessä lisäosan kimppuun.

Mieleen silti nousi kysymys, eikö kukaan valvo mitä julkaistaan? Eikö kukaan valvo mitä julkaistaan? Tekoälylläkö pätsi on vedetty tuutista ulos? Nightdivelta on tullut ulos muutama hutikin (esimerkiksi Blade Runner Enhanced Edition) mutta pääasiassa kuitenkin onnistumisia – SiN kuitenkin vetää kenties pohjat ja samaan aikaan on kuin ironinen toisinto alkuperäisestä 1998 julkaisumokailustaan. SiN Reloadedista paistaa fiilis, että ei ole haluttu peliä alkaa läpikäymään kunnolla lainkaan, mutta silti on ollut jostain syystä puolittainen pakko saada se myyntiin. Ainakin Gog.comissa Nightdive myy neljällä eurolla SiN Reloaded -aiheista taustakuvapakettia, joten vastaus lienee aika selvä…

Nightdive on mennyt nettimoninpelinkin osalta siitä, mistä aita on matalampi ja jättänyt sen kokonaan pois, joka kuitenkin SiN Gold -versiossa on! Nettisessiot on korvattu pelkällä jaetun ruudun kaksinpelillä. Todella tylsää. Tässä olisi ollut saumaa juoksuttaa lateksi-Elexistä netissä muiden PS5-pelaajien kanssa perinteisessä Quake II -deathmatchissa tai lipunryöstössä, mutta ei.

Kahlailin alkuperäistä peliä tallennusten hajoamisen jälkeen lävitse sieltä täältä – tasosuunnittelu pysyy kutakuinkin samanlaisena koko pelin ajan, mutta enää en alkanut lävitse sitä pelaamaan. Wages of Sin -lisärin sen sijaan pelasin lävitse aina viimeisen bossin viimeiseen ja kolmanteen taisteluun – joka sitten osoittautuikin superturhauttavaksi ja lopulta luovutin pelin kanssa.

Kokonaisuutena Wages of Sin on tasosuunnittelultaan mielestäni piirun verran parempaa kamaa, kuin emopeli, mutta sokkelomaista seikkailua, edes takaisin ravaamista aivottoman tekoälyn ja jopa joissain tasoissa uudelleen spawnaavien vihollisten kanssa painimista pelaaminen oli. Vihollisten bugaaminen ja tasoihin kiinni jumittuminen vähenee ja loppuu onneksi pidemmälle päästessä. 2015 on aikoinaan yrittänyt veistää tekemäänsä lisäosaan kunnon tarinaa, mutta lopputulos on kuitenkin emopelin tavoin kevyttä hömppää, josta ei varsinaisesti nauti missään vaiheessa, mutta oma outo viehätyksensä SiNillä on – ehkä se on se pelihistorian tarkastelu.

Pelaajan näkökulmasta loppufiilis on vähän sama kuin Aspyrin remasteroimaa Star Wars: Bounty Hunteria pelatessani – keskinkertaisen pelin remasterointi, jota pelatessani putosin eräässä kohdassa ilmastointikanavasta koko pelimaailman läpi. Ei voi tietää onko bugi alkuperäinen vaiko remasteroinnin tuottama ja se syö kokemuksen kokonaisintoa.

SiN on samaa syntistä kastia: keskinkertainen jo syntyessään, mutta nyt on lusikalla syötetty sille uusia bugeja. PC-pelaajilla on vapaus valita kolmenkymmenen euron hintaisen Reloaded-julkaisun ja alle kympin hintaisen Sin Goldin välillä, mutta Playstation 5:n omistajille tätä valinnanvapautta ei anneta.

Menetätkö lopulta mitään, jos skippaat? No, et oikeastaan. Jos kaikki uudet ja vanhat bugit ja virheet korjataan, on peli siltikin maksimissaan 3½ tähden FPS-katsaus menneisyyteen.