The Blood of Dawnwalkerin vampyyrimaailma tarjoaa purtavaa monen illan nälkään

Vuosi on 1347. Myöhäiskeskiajan olot piinaavat eurooppalaista ihmistä – sodat, musta rutto. Paikalle pyyhältää mahtava vrakhir – torahampainen verenimijä, vampyyri, joka The Blood of Dawnwalkerissa kulkee tällä toisella V-alkuisella nimellä. Vrakhir-johtaja, jo muinaisrooman meininkejä nähnyt, The Last Jedi -elokuvan Snokelta näyttävä Knyaz Brencis ratsastaa Vale Sangorian laaksoon, uuden sheriffin tavoin, kuin missäkin ikonisessa länkkärikohtauksessa, jossa pahuus lipuu itsevarmasti kaupunkiin viattomia ihmisiä piinaamaan ja asettuu taloksi isoon linnaan – kutakuinkin keskelle Vale Sangoriaa.

”Se on ihan fifty-sixty miten käy” tokaisi Matti Nykänen ja sanonta kyllä pätee puolalaisen, ex-CDPR -kehittäjistä koostuvan Rebel Wolvesin pelissäkin, jossa vrakhirien ansiosta sodat poistuvat ja ruttoon sairastuneet paranevat. Varjopuolena on se, että kerran kuussa on otettava osaa auringon laskun aikaan tapahtuvaan verimessuun kirkossa. Kaikki osallistuvat nestemäiseen kolehtiin ja luovuttavat Brencikselle alttarilla tuopillisen verta. Vastineeksi juodaan terävähampaisen verta, joka puhdistaa ja parantaa. Vapautta ei juurikaan ole, ihmiset ovat vampyyrien karjaa ja jos et messuun osallistu, henki lähtee saman tien. Brencis sanoo: “minä olen elämä, minä olen kuolema” – tyyppi ei jauha potaskaa.

Muutama vuosi ankeaa arkea ja porukalle alkaa riittää: syntyy kapinamielistä henkeä, mutta yli parisataavuotiaille ei ryttyillä – Brencis kavereineen tuikkaa esimerkiksi muille pienen Laslea Glen -nimisen kylän tuleen ja sen asukkaista tulee nopeasti paikallisen mäkkärin hevoskärrykaistan menua.

Pelin päähenkilö, hitusen Orlando Bloomin kasvonpiirteitä lainaileva ja brittiaksentilla puhuva nuori kapinallinen, Coen sattuu asumaan juuri tuossa kylässä ja menettää kaiken; perheensä ja elämänsä. Uusi elämä on kuitenkin muoto-oikku, kun Brencis ei saakaan terävähampaiseksi uudelleensynnytettyä Coenia riveihinsä, vaan Geralt of Rivian brunette versio jää DontNodin Vampyr-pelin tapaan moraaleiltaan ristiriitaiseksi. Rebel Wolvesin pelissä sekaan heitetään vielä jotain hullumpaa – Coenista tulee ”päiväkävelijä.”

Kuin Castlevania kakkosessa aikoinaan, Coenia vaivaa kirous ainoastaan yönkankaan syleillessä maailmaa, aamunkoitteessa ihmisyys jälleen palaa auringonnousun yhteydessä. Tämä onkin ehdottomasti The Blood of Dawnwalkerin mielenkiintoisin elementti. Pelaaja kehittää RPG:n hengessä niin vampyyri- kuin ihmispuoltakin erikseen. Päivällä turvaudutaan miekkaan, yöaikaan tulevat kynnet esiin ja magian mahdollisuuskin nousee pöydälle. Miekkaankin voi yhä turvautua, mutta kynsillä repiminen ja energian palauttaminen imemällä kauloja, on yksinkertaisen hauskaa. Päivällä syödään retiisejä, sipuleita, voiteita ja muuta superruokaa – yöllä avataan niin ihmisten kuin eläimienkin kaulahanat, juodaan verta taskumatista ja imeskellään iilimatoja.

Pohjimmiltaan The Blood of Dawnwalker on perinteinen kostotarina open world -pelimekaniikkaan kiedottuna. Knyaz Brencis ja tämän kolmehenkinen hallitus saa maksaa kaapattuaan Coenin perheen – kylästä kadonneiden joukossa kun ovat isä, pikkusisko ja pikkuveli.

Yhtä mielenkiintoinen kuin on pelin dualistinen vampyyri-ihminen -jakauma, on myös roolipeleille melko harvinainen ajankuluminen, muutenkin kuin visuaalisena yö-päivä -jippona. Monet askareet ja tehtävien suorittaminen – jopa papereiden tutkiminen – pelissä kuluttavat aikaa yksiköissä. Nopeimmat jutut menevät ykkösellä, toiset vaativat enemmän aikaa, esimerkiksi 3-4 aikayksikköä. Yksiköt täyttävät ruudulla näkyvää aikamittaria, joka ennen pitkää vaihtaa myös pelin vuorokaudenaikaa ja uusi aamu koittaa. Myös uusien taitojen opettelu vaatii aikayksiköitä.

Coenilla on tasan kolmekymmentä päivää aikaa valmistautua ja treenata (kehittää hahmoa ja varustella) Rockyn tavoin omaan vuosisadan nyrkkeilyotteluunsa, jossa mäjäytetään valtakunnan prinssiksi aikovalta muinaisvampyyriltä hampaat kurkkuun. Onneaan vampyyrijohtajan kanssa voi kokeilla milloin vain. Jotkut netissä ovat kirjoitelleet pelin läpäisyn olevan mahdollinen jopa jo prologin aikana (ensimmäiset tunnit) mikäli onnistuu voittamaan ensimmäisen vampyyriksi muuttumisen jälkeisen kohtaamisen Brencistä vastaan, jossa itse ainakin sain kunnolla pataan. Olettaisin, että onnistumiseen kuitenkin tarvittaisiin vähintään easy-taso ja todennäköisesti myös jotain huijauskoodejakin. Pelaaja voi marssia linnaan jo alussa, mutta paluuta ei sitten ole.

Luonnollisesti kun kyseessä on melko valtavaan avoimeen maailmaan sijoittuva, Witcher-pelien kaltainen toiminta-RPG, ei peli seuraa pelkkää pääjuonta, vaan tekemistä ja kokemista löytyy jos jonkinlaista. Coen jättää kotikylänsä pohjoisessa ja miehelle avautuu elämän mittainen seikkailu, jossa tutustutaan moniin erilaisiin hahmoihin sivutehtävien kuin päätehtävienkin muodossa – muihin kapinaa suunnitteleviin ihmisiin ja toisiin vrakhireihinkin, todella vanhoihin kuin nuorempiinkin törmätään.

Luonnossa seikkaillessa voi törmätä jos jonkinlaiseen kohtaamiseen ja käydä vaikkapa erilaisissa luolissa seikkailemassa. Kapuloita Brenciksen rattaisiin kuukautta kuluteltaessa voidaan toteuttaa rampauttamalla vampyyrijohtajan kavereiden operaatioita. Pelaajan pahamaineisuudelle on olemassa kokonaan oma tarkasteluruutunsa, josta löytyvät Brencis ja tämän kamut. Pelaaja voi esimerkiksi tappaa Brenciksen palkkaamia ihmissotilaita ja tuhota tynnyrivarantoja, jotka ovat pullollaan verellä täytettyjä iilimatoja. Coenin maineen kasvaessa Brencis nostaa omaa valmiuttaan ja esimerkiksi ensimmäisen tason noustua, partioiden määrä maailmassa lisääntyy. Seuraukset tasojen mainetason kasvattamisesta ovat hämärän peitossa pelaajalta, joten yllätyksiä on luvassa, mutta yksi asia on varmaa – Brenciksen kätyrit suuttuvat mitä enemmän näiden operaatioita pilaa ja lopulta täyttynyt vihamitta saa aikaan kohtaamisen ja taistelun. Pelaaja voi näin kätevämmin napsia isot pojat yksi kerrallaan pois pelistä – jos haluaa, pakko ei ole.

Koska pelissä ei ole hevosia tai muutakaan kulkupeliä, löytyy maailmankartalta lukuisia minialttareita, joita voi aktivoida niiden ohi kulkemalla. Alttareilla voi päivittää hahmoa, jos on uusia kokemuspisteitä, mutta myös varastoida niihin turhaa tavaraa taskuista sekä pikamatkustella toisiin jo aktivoituihin alttareihin. Kulkuetäisyydet ovat monesti pitkiä ja juoksemallakin matkaa saa taittaa aika huolella.

Vampyyrimuodossa pelaaja voi kulkea hieman nopeammin ilmasykähdyksin, jonka pituutta voi myös taitopäivityksillä kasvattaa, mutta silti – pelin maailman tutkailusta on pakko alkuun olla kiinnostunut, koska oikotietä onneen ei ole. Kunhan on riittävästi pelannut, avautuu mahdollisuus hommata vampyyri-Coenille kyky muuttua vikkeläjalkaiseksi sudeksi, mutta myös noituusominaisuuksien joukosta löytyy sitten keino hidastaa muuta maailmaa, jolloin Coenin matkaaminen ihmisenä kahdella jalalla nopeutuu sekin. Alttareiden luona voidaan pikamatkaamisen ohella polttaa aikaa ja ”siirrellä kelloa”, mikäli halutaan esimerkiksi vaihtaa ihmismuoto vampyyriin.

Vale Sangoria on täynnä vaaroja kehitysvaiheessa olevalle ihmis-vampyyrille. Päälle hönkivät ei pelkästään Brenciksen ihmispalkolliset, miekoin varustautuneet ja panssareihin pukeutuneet sotilaat, mutta myös villieläimet ja eräänlaiset epäkuolleet ovat uhka. Villisiat kuin sudetkin käyvät lähes aina päälle laumoina ja siinä lähtee helposti heikommalta henki, etenkin jos väisteleminen alkaa väsyttää ja alussa stamina kuluu nopeasti loppuun, kun hutkii ja väistelee. Myös henkimaailman viholliset tuottavat päänvaivaa. Taisteleminenkaan ei ole pelkkää perinteistä muutaman nappulan häkkäämistä, vaan hack’n’slashin sijaan miekkailu tuntuu todella tyydyttävältä, kun Coen voi pelaajan ohjastamana käännellä niin miekkaa kuin kynsikäsiäänkin.

Peliohjaimella pelatessa taisteleminen oli sutjakkaampaa, kun vasemmalla tatilla vaihdeltiin miekan ja kynsien ilmansuuntaa, RB-nappulan ollessa se varsinainen lyöntinappi ja LB:n torjunta – kynsilläkin voidaan torjua miekan iskuja. Itse koin tutoriaalin jälkeen kuitenkin parhaimmaksi vain väistellä ja iskeä. Oikeaoppinen torjuminen tattia käännellen tuntui monesti menevän pieleen ja tuotti turhaa osuman ottoa. Suoraan huitomalla vastustaja torjuu lähes kaiken, joten miekkailla ja repiä pitää kuin oikeastikin, yrittäen löytää sitä aukkoa puolustuksessa. Pelistä löytyy kilpi-indikaattori, sille kun vihollinen iskee. Keltainen kilpi näyttää vihollisen hyökkäävän ja sen muuttuessa punaiseksi painetaan heti väistöä, että isku ei uppoa. Pelin miekkailu toi hauskasti mieleen ikivanhan pelin, Die by the Swordin, jossa miekan asento oli avainasemassa. Epärealistisena seikkana niin sotilaat kuin satunnaiset varkaatkin ovat kaikki yhtä taitavia miekkailussa.

Taistelussa on hieman vikaakin, joka samalla on pelin suurimpia miinuksia. Kun pelaaja kohtaa vihollisia, vaihtuu neutraali oleskelu taisteluasentoon ja lukittautumiseen, josta ei pääse vihollisten läsnä ollessa irti. Aseen voi laittaa pois, mutta niin kauan, kun vihollisten läheisyydessä oleillaan, pysyy taistelumoodi päällä ja juokseminen esimerkiksi karkuun on vaikeampaa, kun kuvakulma kenkkuilee. Jostain kumman syystä Coenista tulee Vale Sangorian kömpelöin henkilö tämän astuessa taisteluun.

Siinä missä normaalisti jolkotellen matalien tavarapinojen päältä pystyy kulkemaan ja ahtaista raoista pujahtamaan, ei näistä taistelun aikana onnistu ikinä kumpikaan, pelaajan jäädessä jumiin pienempiin kiviinkin. Hyppiminenkin unohtuu aivan kokonaan, kun normaalisti voidaan loikkia esimerkiksi aitojen ylitse. Etenkin ahtaimmissa tiloissa, jossa tulee vieläpä se 4-5 vihollista kimppuun kerralla, on taisteleminen toisinaan todella hankalaa, kun pelaaja jää jumiin ties mihin esineeseen ja samalla viholliset voivat piirittää Coenin, eikä niiden keskeltä pääse pois. Toisinaan viholliset itsekin jumiutuvat taistelun aikana objekteihin kiinni ja jäävät juoksemaan tynnyrin taakse. Esimerkkinä taistelumoodin ulkopuolella pelaaja voi kävellä Brenciksen joukkojen telttojen maahan hakattujen narujen lävitse aivan huoletta, mutta taistelun aikana sellaisista tuleekin maailman suurin riesa, kun ei heti tajua mihin jalka on jäänyt kiinni. Jaa telttanarut.

Toisinaan tekoäly luovuttaa ja pelleilee – olet juuri tappanut kolme neljästä sotilaasta ja viimeinen luovuttaa ja alkaa jatkaa partiotaan. Tai tyypit eivät pääsekään ovesta sisään. Tai jäävät tietyn matkan jälkeen paikalleen seisomaan. Myös toistuvat ”Pysy paikallasi!” tai ”yritä tässä nyt osua!” -huutelut vihollisilta huvittavat parin ensimmäisen kerran jälkeen, mutta parinkymmenen pelitunnin jälkeen jokaisessa taistelussa kuullut samat huudot ovat jo rasittavia.

Monesti pelissä tuleekin uudelleen yrittämistä, kun joukkotappelu päättyy pelaajan kuolemaan ja bossitaisteluissa usein rupesin muutamien yritysten jälkeen vaihtamaan normaalivaikeustasosta story-tasolle, koska pelaaja pakotettuna ahtaisiin tiloihin ylivoiman edessä, objekteihin juuttumisen kera, ei ollut niin kovin mieltä ylentävää ajankäyttöä.

Coenin taistelumahdollisuuksia voi kuitenkin kivasti parannella taitopuun päivittelyllä, mutta myös varusteiden, kuten parempien miekkojen sekä rintapanssarin, housujen, kenkien ja rannesuojien vaihtelulla parempiin -sitä perus roolipelikamaa siis.

Eikä craftaamistakaan ole unohdettu. Jo puolen tunnin pelaamisen jälkeen Coenin taskut ovat täynnä erilaista raaka-ainetta, putelia ja purkkia, kuin parhaimmassakin point&click -seikkailussa. Tavaran määrä painaa taskuissa ja syö nopeammin staminaa. Kantokykyä voi onneksi päivitellä, kuin staminan kulumistahtiakin.

Itse olen aina pitänyt mahdollisuuksien mukaan staminan kasvattamisesta sekä sitä kuluttavien tekijöiden minimoinnissa ja sitä tein Dawnwalkerissakin. Erilaiset päivitykset vähentävät staminan rasitusta. Erilaiset putelit myös tuottavat hetkellistä tehoparannusta staminaan, perinteisten terveysputeleiden ohella.

Kauppaa voi käydä tavaroilla, ostaminen ja myyminen tulee tutuksi. Yksi tärkeä esinetyyppi ovat myös kirjat. Kirjoja lukemalla pelaaja voi avata taitopuusta uusia taitoja ostettavaksi. Kirjoja voi ostella, mutta koska aina lootataan kaikki mahdollinen kaikkialta, tarttuu ilmaislukemistakin matkan varrella paljon. Rihkamaakin löytyy, jotka voi kaikki suoraan dumpata kauppiaille dinaareja vastaan. Alkuun kaikki on kallista, mutta tätäkin voi päivityksillä muuttaa suotuisammaksi- hinnat halpenevat ja myynnistä saatava korvaus paranee.

Esineiden osalta itseäni ärsytti yksi seikka: siinä missä vampyyri-Coenille oli tarjolla jos jonkinlaista veriputelia energian palauttamiseen varsinaisen imemisen ohella, tuntui että ihmismuodossa hyvien parannuskonstien valmistaminen oli kiven takana. Pelissä uusia reseptejä opitaan kirjoja lukemalla.

Silti, aina olivat craftaamiseen tarvittavat raaka-ainevarastoni mukamas lopussa, vaikka kuinka nyhti kukkaa ja muuta rikkaruohoa pelloilta. Suurin osa energiaputeleista ihmismuotoiselle Coenille on myös vähäisen määrän sekunnissa noin puolen minuutin ajan terveyttä palauttavia puteleita, joista valtaosa toimi huonommin taistelun aikana kuin sen ulkopuolella.

Monesti huomasinkin saavani useammin selkääni päiväsaikaan kuin yöllä. Onneksi tallentaa ja pikatallentaa voi koska tahansa – paitsi taistelun aikana. Taistelun aikana ei myöskään voi vaihtaa varusteita, eikä oletuksena peli anna edes käyttää esineitä taistelussa, jos et ole muistanut niitä laittaa pikavalintaan. Valikosta kannattaakin ehdottomasti ruksata päälle esinevalikon käyttömahdollisuus myös taistelussa.

Erityisen kivoja taitopuussa olivat tietysti vampyyrielementtiä parantavat useat taitopäivitykset, kun kerran vampyyripeliä pelataan. Jotta pelaaja saisi kuitenkin vampyyripäivityksiä hankittavakseen, on juotava ihmisverta ja päivitettävä korruption tasoa. Jotkin päivitykset vaativat, että pelaaja juo vrakhirin verta.

Mukana on myös noituutta erilaisine erikoiskykyineen ja pelaajalla on erilaisten passiivisten taitojen ohella erinäisiä cooldownin vaativia erikoistaitoja. Jotkut noituus-skillit opitaan ja saadaan ostettavaksi kirjoja lukaisemalla. Pelaaja voi esimerkiksi tuikata kaverin liekkeihin noituuden avulla ja myös kuolleiden kanssa voidaan hetki rupatella ja saada johtolankoja – toisinaan Coen kun haluaa seikkailunsa aikana leikkiä salapoliisia ja tutkailla ”rikospaikkoja” ja muuta vastaavaa.

Vampyyrina pelaaja voi syöksähtää myös kaulalle imemään. Imemistä voi harrastaa myös erikseen vasen liipaisin pohjassa, vampyyrin erikoisnäkömoodin kautta ja tuolloin voidaan valita, juodaanko kaveri kuiviin vai lopetetaanko sopivasti kesken ja jätetään unten maille. Näkömoodin kautta juominen saattaa usein myös vihollisen toimesta keskeytyä, mikäli näkökentässä sattuu olemaan uhrin kavereita, jotka vetävät Coenia turpiin ja keskeyttävät toimet.

Vampyyrinä olemisessa on sellainenkin juju, että jotkin paikat, kuten ovet talojen parvekkeilla, ovat saavutettavia vain öisin vampyyrina. Esimerkiksi pelikartalta löytyviin korkeisiin torneihin voidaan kiivetä tähystämään paikkoja, joka paljastaa uusia kohteita kartalta, mutta kiipeily vaatii vampyyrin ilmasyöksähdys- ja seinäkiipeilytaitoja. Coen voi kiivetä näyttävästi pystysuoria seiniä kuin Batman ja Robin vanhassa TV-sarjassaan, mutta liikkuminen ja jokainen seinällä tehty askel, syö paljon staminaa. Ellei ole varovainen, loppuu stamina kesken ja kiipeily on pakko keskeyttää ja grindata kynsien varassa linnanmuuria pitkin takaisin alas, kipinöiden lennellessä. Joskus pudotaan alas – joskus korkealtakin. Taitopuun päivityksillä seinäkiipeilyn staminankulutustakin voidaan hillitä.

Audiovisuaalisesti Blood of the Dawnwalker on suuren osan ajasta herkkua, vaikka unreal 5 -tekniikka jälleen toisinaan kenkkuilee ja saa FPS-laskurin kyykkäilemään edes takaisin. Toisinaan peli pyörii sutjakkaasti 60 kuvaa sekunnissa AMD FSR päällä, quality-profiililla, detailit high-asetuksilla ja tekstuurit ultralla, kun taas toisinaan, tuntemattomasta syystä seuraavan kerran kun pelin käynnistää, saatetaankin olla alle 30fps-tunnelmissa. Asetuksien remppaaminen toisinaan taas korjaa tämän.

Muutoin näyttävään grafiikkaan joutuu hieman totuttelemaan, koska päivänvalossa ruoho ja puiden vihreys toisinaan on hieman väreilevää ja toinen immersiota särkevä juttu on muuten näyttävissä hahmomalleissa värisevät hiukset ja kulmakarvat, joista jälkimmäiset näyttävät toisinaan siltä kuin olisivat elossa. Toivon mukaan aidompaa karvadetailia saataisiin pian – onhan peli tätä kirjoittaessa kuitenkin jo myynyt yli miljoona kappaletta, joten ainakaan heikosta myynnistä ei pitäisi pätsäämisen jäädä kiinni. Säteenseuranta luo peliin tunnelmaa ja valaistukseltaan keskiaikainen Dawnwalker on todella tumma. Silloin kun on pimeää, mustaa myös tarjotaan. Valaistuja alueita ovat vain alueet, joiden valossa. Kuunvalo ja auringonsäteet päivällä luo näyttäviä säteitä kaupunkien keskustaan ja puut ja vuoristot halkovat valaistuksen kajoa aidonoloisesti.

Ääninäyttelyn puolesta ei ole valitettavaa, vaikka alkuun se, että kaikki ovat jälleen brittejä pelin maailmassa hieman uskottavuutta syökin. Dialogia on paljon ja se on hyvin kirjoitettua. Roolipelin tavoin dialogiin mahtuu valintoja, jotka vaikuttavat tapahtumiin. Monessa dialogipuussa pelaaja voi myös valita yksinkertaisen lähestymistavan ja imeä keskustelukumppanin kuiviin. Edes Coenin bestis, noitanainen Anca ei ole turvassa pelaajan ratkaisuilta. Huvikseni kokeilin (tallennettuani ensin pelin) että voinko todella listiä tarinan keskeisen sivuhahmon dialogipuun kautta ja kyllähän se vaan onnistui.

Coenin ääninäyttelijä, Will de Renzy-Martin, onnistuu kuulostamaan hieman Henry Cavillin ja peli-Witcherin, Doug Cocklen välimaastolta – brittiaksentilla höystettynä. F*ck ja sh*t-sanaa viljellään dialogeissa yhtä paljon kuin Netflixin Witcherissä, joka toisinaan jopa onnistui kuulostamaan huvittavalta. Musiikki on erittäin tunnelmallista ja hetkittäin hieman leikittelevänkin oloista. Toisinaan viulumusiikki on ikään kuin humoristisia vivahteita ulos työntävää vingutusta, toisinaan kuullaan kivaa huuliharppumusiikkia, kuorolaulun omaista, kun taisteluhetki pärähtää käyntiin. Ei dialogeistakaan ajoittaista pientä huumorinpilkettä ole unohdettu.

Toisinaan musiikillinen vaihde siirtyy kauhistuttavampaan suuntaan, mutta pelko pois, vampyyreitähän tässä ollaan! Luonnon ääniäkään ei ole unohdettu. Etenkin kuulokkeilla pelatessa, luonnonhelmassa voi kuulla purojen ja koskien solinaa, lintujen laulua, sammakoiden kurnutusta, villisikojen, susien ja karhujen meteliäkin. Kaikkia näitä voidaan myös imeä ravinnoksi. Vampyyrimoodissa mielenkiintoisia kohteita, kuten objekteja sekä eläviä, voidaan kätevästi havainnoida kauempaakin LT-nappulaa pohjassa pitämällä.

Kokonaisuutena Blood of the Dawnwalker on yksi niitä pelejä, joista voisi kertoa lisää ja lisää, mutta arvostelu on stopattava johonkin. Peli osaa koukuttaa kivasti pariinsa ja tekemistä riittää, mutta parinkymmenen tunnin jälkeen suurin osa sen tarjoamasta erilaisuudesta on nähty.

Maailma on iso ja periaatteessa kahden hieman erityyppisen ja eri tavalla toimivan hahmon peluuttaminen pitää vaihtelua mukavasti yllä. Taistelu kynsiä ja miekkaa heiluttelemalla on yllättävän antoisaa ja koukuttavaa, vaikka samaan aikaan Coenin jumiuttava kömpelyys taistelutilanteissa (etenkin bossitaistoissa) sekä ihmis-Coenille suunnitellut, usein riittämättömät energiaputelit ja tekoälyn älyttömyys ja luottaminen pelaajan piirittäviin laumoihin ovat pelin isoimmat kompastuskivet, joita toivon mukaan voidaan esimerkiksi pätsillä hioa. Kyllä tässä silti on yksi vuoden parhaista toimintaroolipeleistä.