Game Reality
Arvostelut / Arcadehenkinen
Arvostelu

Alien Breed 35th Anniversary Collection on pikselinen scifikauhukattaus jälleennäkemisestä kiinnostuneille

Vanhat fanit löytänevät uudelleen lapsuudessa viehättäneen sokkelokauhun, muut miettiköön kahdesti.

MK Mikko Kosonen 18.11.2026 Arvioitu lukuaika: 10 minuuttia 3 / 5
Video

Mitä saadaan kun yhdistetään 80-luvun puolivälin legendaarinen dungeon crawler nimeltä Gauntlet, ja James Cameronin Aliens-elokuva? No sehän totta kai on Team 17 studion kehittämä ja vuonna 1991 Amiga-tietokoneille ilmestynyt Alien Breed!

Pelimekaanisena geeniperimänä kosmista scifikauhua edustanut Alien Breed omaksui luolastomaisten kompleksien koluamisen 80- ja 90-luvulla varsin suosittua ja Gauntletin itsensä suosimaa top-down kuvakulmaa käyttäen, jota myöhemmin hyödynsivät myös pelit, kuten Jurassic Park, Die Hard, Smash TV ja Total Carnage.

Kahden viimeksi mainitun pelin tavoin Alien Breed nosti itsensä Atarin kehittämää esikuvaansa pelattavammalle tasolle mainion twin stick -ohjaussysteeminsä ansiosta, jonka taas Robotron: 2084 aikoinaan nosti suuremman yleisön tietouteen.

Kaiken aloittanut ensimäinen Alien Breed on oman aikansa klassikko. Ekstramateriaaleista käy ilmi, että sokkeloissa alienin-ääntä pitävätkin naukuvat kissanpennut. Miu-Mau ja tulta munille!

Vaikka olenkin Alien Breed -pelisarjan aina tiennyt ja sen menevää tunnusmusiikkiakin puolivahingossa kuunnellut moneen kertaan Amiga-aiheisilta toistolistoilta, en omalta osaltani ole koskaan pelannut Worms-peleistään parhaiten tunnetun brittistudion ysärillä tapahtuneita alieninlahtausfestareita ennen kuin vasta nyt, tämän kertaisessa arvostelussa olevan Alien Breedin 35-vuotissynttärikokoelman myötä.

Katkerana muistelen vieläkin aikaa, kun en sitä Amigaa omakseni saanut, koska eräs perhetuttu ja niin sanottu ”tietokone-ekspertti” suvussani ylipuhui ostohousuja sovittaneen isäni tarinoimalla taikasanat; ”PC:llä voi tehdä muutakin kuin pelata, Amigalla ei.” Voihan pahuksen pahus.

Elämme hassulla aikajanalla, kun retropelejä elvytetään ja julkaistaan nykyään Atarin ja hiljattain paluun aitoon C64-kotimikrobisnekseen simpukkapuhelimenkin brändikylkiäisenä väsänneen Commodore-brändin toimesta, jonka ensimmäinen askellus pelien julkaisuun on juurikin Alien Breed 35th Anniversary Collection.

Ekstrojen seassa on muun muassa hauska TV-mainos, pari haastattelua, konseptikuvia ja hauska tarinallinen yhteenveto kaikista peleistä nimeltä Alien Breed Universe.

Juhlapaketti pitää sisällään kaikki kuusi vanhaa Alien Breediä, joita ovat kaiken aloittanut 1991 Alien Breed originaali sekä seuraavana vuonna ilmestynyt Special Edition ’92, Alien Breed 2: The Horror Continues, Alien Breed: Tower Assault, Alien Breed 3D, sekä Alien Breed 3D II: The Killing Grounds. Yhteensä pelattavaa kaikista kokoelman peleistä löytyy päälle kuudenkymmenen tason verran.

Hieman kummallisesti mukana ei kuitenkaan ole lainkaan vuonna 2010 julkaistua, kolmeen episodiin jaettua ja unreal 3 -moottorilla toteutettua rebootattua Alien Breed Trilogy -toimintaa, eikä vuonna 2013 vain PS3:lle julkaistua Alien Breed Remastered Editionia – vaikka molemmista näistä peleistä pelin ekstroissa on tarjolla traileria ja höpinää. Remasteroinnin poisjäänti harmittaa itseäni, koska kokoelman ekstroistakin löytyvä traileri näyttää hyvältä ja mielestäni nämä tuoreimmat episodipelitkin olisi voinut aivan hyvin kutsua mukaan juhlimaan, vaikka ne eivät aikoinaan niin suurta suosiota nauttineetkaan. Enempi olisi ollut parempi, sillä mukana oleva kuusikko ei välttämättä ole enää aivan kaikkea sitä mitä joskus oli.

Twin stick -ammuskelu ei tee pelaamisesta helppoa, sillä alienit kurkkivat jokaisen nurkan ja oven takana, putkahtavat ilmastointikanavista ja ruuvaavat itsensä jopa lattioiden lävitsekin. Haastavuudesta kielii pelin high score -listakin: ei jää niin paljoa harmittamaan Aliens-elokuvassa Hudsoninkin karjumat ikoniset sanat ”game over man, game over!” Kun puumerkkinsä voi edes jotenkuten menneen session jälkeen naputtaa TOP-10 listalle ja kokeilla uudelleen paremmalla onnella. Hieman lyhytnäköisenä seikkana high scoret eivät kuitenkaan pysy muistissa, jollei high scoren näppäilyn jälkeen tee tallennustiedostoa ja jatka pelaamista aina samasta tiedostosta.

Ideana Alien Breedissä on suorittaa tehtävätavoitteita, jotka usein – tarinan etenemisen ohella – esitetään pitkinä tekstilaatikoina. Ei tavoitteet mitään mene A:sta B:hen kummempaa kuitenkaan ole. Tutkitaan sokkelomaisia tasoja, räiskitään alieneita ja kerätään tavaraa maasta. Pysytään hengissä sen verran, että kerättävää tuohta alkaa olla taskut täynnä. Rahan poltellessa taskuissa ostellaan tehokkaampia aseita sinne tänne ripotelluilta Intex-päätteiltä ja pysytään sitä kautta kauemmin elossa ja kerätään lisää rahaa! Rahalla sitten voi tilata teleporttauspäätteiltä paikallisen Postin kautta suoraan syliin jopa avaimiakin, lääkintälaukkujen ja lisäammuksien ohella, joten lukittujen ovien availukin helpottuu, kun siihen saa niitä tarvittavia, harvinaisemmin löydettäviä avaimia. Lisäelämiäkään ei ole unohdettu, mutta ne ovat kalleinta sorttia.

Alien Breed SE92, Alien Breed II ja Assault Tower ovat peleinä kaikki kovin samanlaisia originaalin kanssa visuaalisesti kuin pelattavuudeltaankin. Tässä Alien Breed II ja ehkä surkein aloitustaso, joita on videopeleissä vastaan tullut.

Alkuun pelaaminen menee jopa hieman taktikoinniksi, koska avaimet loppuvat aina kesken – johonkin huoneeseen mennään tuplaovien kautta ja yksi avain avaa aina vain yhden oven. Joten pitäisi siis vähän katsoa, mitä huoneita menee kertakäyttöavaimillaan availemaan. Onneksi huoneisiin näkee sisään ilman ovien avaamistakin pelin käyttämän kuvakulman ansiosta. Ammuksiakin tulisi säästellä, koska nekin loppuvat huolimattomalla räiskimisellä nopeasti kesken, siinä missä alienit eivät. Lisälippaita voi onneksi silloin tällöin löytää maasta avainkorttien tapaan.

Ensimmäinen, LSRC-4 -avaruusasemalle sijoittuva Alien Breed on eittämättä kolikkopelimäinen klassikko, vaikka jäinkin pelatessa kaipailemaan coolin tunnusmusiikin kaltaista menevää musiikkia pelaamisen taustallekin, vaikka toisaalta ymmärrän, että tunnelmaa yritetään luoda pelkällä ambienssilla ja esimerkiksi tuulettimien pitämillä äänillä ja tunnelmallinen peli varmasti on joskus ollutkin. Musiikinjytkettä toistellaan ainoastaan jokaisen tason loppubossin kanssa ja sen jälkeen, ruudun muuttuessa hälytyksen punaiseksi, kun pitäisi paeta turvallisesti puolentoista minuutin sisällä takaisin sen hissin luo millä saavuttiinkin ja karata alempaan kerrokseen hälytyksen ja ”destruction imminent!” -äänen kaikuessa käytävillä muistuttamassa siitä, että todella yritetään vahvasti olla Aliens-elokuvan tunnelmissa. Pommi lopulta poksahtaa, mutta eipähän tapahdu samassa kerroksessa ja hissikin pysyy toimintakunnossa. Koska peli on yhtä sokkeloa, ei navigointi ympäristössä aina ole helppoa, varsinkaan tässä pakovaiheessa, jossa alienit kuhisevat käytävillä. Ei ole juurikaan aikaa jäädä niitä räiskimään, mutta kun tukkivat epäkohteliaasti oviaukkoja kuin mitkäkin baarikärpäset. Ei siis ole lainkaan tavatonta, että kenttä ja bossitaistelu menee läpi, mutta se game over koittaakin pakomatkan aikana.

Alien Breed 3D on mielenkiintoinen Doom-klooni vuodelta 1995, mutta pienestä pikselikuvasta on vaikea saada tolkkua…

Pelin ekstrassisällön puolelta, pelintekijöiden haastattelusta opin pelin äänimaailmasta sen, että alienien pitämät äänet pelissä ovat kissanpentujen suusta nauhoitettuja maukumisia ja taustalla ajoittain kuuluva, pelaajan verenhukasta tai avainkorttien uupumisesta ovenkahvaa rynkytettäessä valittava tekoälynainen oli jonkun tiimiläisen mutsi.

Mutta mikä sitten on Alien breed SE92? Tietojen mukaan pelistä löytyy tuplamäärä tasoja ja olemassa olevia vanhoja on muunneltu bugikorjauksien ohella ja grafiikka on himpun verran parempaa. Voisi kuvitella, että ”special edition” on kaikin tavoin ehostettu ja erikoinen julkaisu originaalista, mutta se olikin aikoinaan tekijöiden itsensä mukaan budjettiviritelmä. Pelissä ei ole lainkaan introa eikä loppuanimaatiota, koska välipätkät sisältävä tarinalevyke jätettiin peliboksista pois – sen sijaan pelaajaa trollataan hauskalla tavalla, mikäli tämä jaksaa pelata pelin loppuun asti. Intro löytyy pelin ekstroista ja no, sanotaan vaikka näin, että ehkä ihan hyvä että karkeasti piirrettyä introa ei enää SE-versiossa jaeltu.

Jos ensi alkuun apinoitiin Gauntletia kolmessa ensimmäisessä pelissä, niin kyllähän vuonna 1995 julkaistu Alien Breed 3D onkin sitten jo kehittäjän oma panoksensa Doom-kloonien kekoon. Peli syntyi osittain siksi, että John Carmack ei antanut Team 17 -porukan työstää Doomista Amiga-porttausta. Räiskintää laitteelle piti kuitenkin saada – mikäs sen parempi tapa motivoitua, kuin joltain toiselta saatu kielteinen vastaus.

…Tuplasti kuvaa tuplahaulikon kanssa! AB3D:tä voi pelata ilman HUDiakin, mutta sitten ei tiedä, koska terveyspalkki hupenee tai mitä avainkortteja on jo kerännyt. Ei pelin grafiikasta siltikään tahdo ottaa selvää.

Pelinä AB3D ei ole sinänsä surkea, vaikkakin hyvin yksinkertainen paukuttelu, mutta hyvänen aika sentään matalaresoluutioinen grafiikka kyllä on sellaista suttua että jopa Minecraftin pikselit näyttävät sen rinnalta Mona Lisalta! Juuri mitään selvää ei ympäristöistä taikka vihollisista meinaa saada, eikä kuvan pienehkö kokokaan auta viihtymisessä. Peliohjaimen vasemmalla olkapäänappulalla saa kyllä kuvaa täpättyä kyllä isommaksi, mutta tämä tapahtuu energiapalkin ja ammuslaskurin kustannuksella.

Koska etenkin jälkimmäiset ovat Alien Breed -pelille ominaiseen tapaan kokoajan kortilla, ei ole kiva yllätys vihollisten ympäröimänä kuulla aseen yllättäen alkavan kliksuttaa tyhjää. Ironisesti vanhojen Alien Breed -pelien avainkorttien kerääminen toistuu AB3D:ssäkin – tosin pienemmässä mittakaavassa ja sillä Doomin hyväksi viitoittamalla kaavalla, eli sininen kortti avaa sinisellä merkatun oven ja niin edelleen.

Neljä vuotta sitten tulin hommanneeksi Amiga 500 -minikonsolin, jossa Alien Breed 3D oli mukana. En ole kyseisellä laitteella peliä kovin kauaa jaksanut pelata, eikä mielipiteeni visuaalisesta jäljestä tämän kokoelman myötä juuri brittistudion FPS-debyytistä muutu. Mainitaan sen verran että ohjaus on parempaa kunnon tateilla varustetulla peliohjaimella miniamigan kulmikkaan CD32-padin sijaan, mutta siihen ne edut oikeastaan jäävätkin. Peli sai aikoinaan kovasti kehuja eri pelimedioissa (jotkut tosin mainitsivat epäselvästä grafiikasta).

Alien Breed 3D II: Killing Grounds on visuaalisesti jo askel parempaan, mutta pelinä keskinkertaisempi. Tarjolla kokoelmassa ovat pelin Amiga 1200 ja CD32-versiot.

Kuvafiltterit eivät ikävä kyllä pelin grafiikkaa auta tippaakaan, vaan kaikki on ääretöntä pikselimössöä. Lohdutuksena voitaneen sanoa, että mitä pidempään grafiikkaa silmäilee, sitä enemmän silmä siihen alkaa tottua. Onhan peli sinänsä huvittava aikakone menneisyyteen – visuaalisuuteen, jollaisesta kukaan ei varmasti maksaisi tänä päivänä, ellei se sitten olisi tarkoituksellinen ”demake.” Jonkinlainen kunnon remasterointi olisikin ollut parempi.

Pelin jatko-osa, Killing Grounds onkin sitten jo ehdottomasti visuaalinen loikkaus eteenpäin, samalla kun yleinen, hieman jännemmäksi rakennettu fiilis oli enemmän Doom 64 kuin Doom, mutta kontrolleiltaan Killing Grounds tuntui asteen kömpelömmältä ja liikkuminenkin oudon vaappuvalta. Pelasin silti ensimmäisen tason läpi sen kummempia nurinoita, mutta ikävän keskinkertainen jatko-osa on jo sen ensimmäisen tason perusteella 1996 vuoden peliksi – mitään ei mieleen jää. Näistä molemmista olisi silti jollain tapaa kiva saada ihan kunnon remasteroinnit.

Sillä etenkin Alien Breed 3D on yksi hyvä esimerkki siitä, miksi kyseinen kokoelma on enemmän sopiva vanhoille tosifaneille kuin kelle tahansa. Jos siedit pelin mosaiikilta näyttävää grafiikkaa vuonna 1995, pystyt varmaan pelaamaan sitä nytkin nostalgialasiesi vahvuuksilla.

Kun taso on aloitushissiltä pelattu X-merkille asti, alkaa 90 sekunnin pakomatka takaisin hissille. Alieneiden romanttisen tulinen käsistäpitely-hetki oven takana saa nyt loppua, koska tämän pojan pitää päästä ohitse! 32 sekuntia aikaa!

AB3D:n faneille kerrottakoon, että netistä löytyy toisen fanin tekemä GZDoom-moottorilla pyörivä täydellisen pelin sisältävä ilmaisremake, Project Osiris, jossa grafiikka on 100x tarkempaa ja tunnelmaakin löytyy uusien musiikkien kera.

Kokoelma on elvytetty helpoimmalla tavalla, eli ei sen kummempaa remasterointia, vaan sisältö on puskettu emulaationa ulos, sillä tyypillisellä toteutustyylillä. Mukana on huijauskoodit loputtomille elämille, rahalle, aseille kuin avaimillekin. CRT-filttereitä löytyy kuvan pehmentämiseen ja tallennusmahdollisuudetkin on – muutoinkin siis kuin pelistä löytyvien Intex-päätteiden luona. Ainakin pari kertaa kävi originaalia peliä pelatessa niin, että emulaattori ”tukkeutui” kuolemisen ja tallennusten lataamisten myötä ja hyytyi yllättäen jonnekin puolinopeudelle. Tästä seurasi äänien rätinää, töksivää ruudunpäivitystä ja game overin jälkeen alkutunnari soi sekin puolet hitaammalla temmolla, eli ei emulaatiokaan aina täydellistä ole. Sain myös Killing Groundsin tekemään samaa hidastumista, joka lopulta kaatoi koko pelin työpöydälle. Eli mitään täydellistä emulointia ei tarjolla ole.

Bonukseksi mukaan on laitettu konseptikuvia, hauska vanha TV-mainos, kuopattujen peliprojektien prototyyppejä sekä muutama haastattelu ja lyhyt Team 17 -historiikki haastatteluiden myötä. Pientä parantamisen varaa näissäkin olisi ollut – tekstitys ei aina kulkenut yksi yhteen kuvan kanssa ja muutamat pois jättäytyneet henkilöt puhutettiin selvän tekoälyäänen kautta, kun taas kokoelman kehittäneen Antstreamin tyypit tuntuivat melkeinpä lukevan valmiista lappusesta vuorosanansa, silmien pälyillessä alaspäin jatkuvasti.

Kaikkia kokoelman pelejä yhdistää sokkeloimaisuus. 2D-peleissä tarjolla on staattista karttaruutua, joka näyttää pelaajan sijainnin sekä kohdehuoneen. (numero 1 ja X)

Myös ainakin historiikin kertojaääni muistutti täysin turhaan jotain 90-luvun brittipeliohjelman rasittavaa androidiääntä, kun ihan tavallinenkin ääni olisi kelvannut. Mielenkiintoinen ekstra sen sijaan oli lyhyeksi, sarjakuvilla sävytetyksi kertomukseksi luotu Alien Breed Universe, jossa kaikki sarjan pelit on tarinallisesti niputettu yhdeksi jatkumoksi. Ekstrojen videoissa jäin myös kaipaamaan edestakaisin -kelauksen mahdollisuutta sekä niinkin yksinkertaista asiaa kuin kokonaiskeston näkymistä ruudulla. Ensi kertaa videoita katsoessaan saakin vain arvailla, kestääkö pätkä kolme vai viisi minuuttia vaiko kenties vartin tai enemmän.

Näin maallikon näkökulmasta kovasti toistensa kaltaiset ensimmäiset kolme Alien Breed -peliä ovat mielenkiintoinen katsaus menneisyyden vuosikymmenille, mutta kaikkia kokoelman pelejä nyt kokeilleena, on niistä oikeastaan vaikea löytää sellaista suosikkia, joka hetimmiten nostaisi käteni pystyyn.

2D-peleistä pidin kenties eniten visuaalisesti hieman kehittyneemmästä kakkosesta, mutta pelin käyntiin potkaiseva sokkelomainen laskeutumisalusta -taso, jossa murhaavat helikopterit ja pikkumeteoriitit lentelevät päälle jatkuvalla syötöllä on aivan käsittämättömän typerää suunnittelua ja yksi huonoimmista aloitustasoista mitä olen peleissä kohdannut. Saman pelin toiseksi viimeinen taso on kuin toisinto ensimmäisestä, mutta näin muutoin pelistä löytyy kiitettävät 17 tason verran alienien putsaamista. Tower Assaultin aloitus on samankaltainen kumma ulkoilmatilan sokkelo, ennen kuin päästään sisätiloihin, tuttujen klaustrofobisten sokkelokäytävien sävyttämiin tositoimiin.

Alien Breed: Tower Assault näyttää visuaalisesti hyvin samalta kuin Alien Breed II, mutta on ehkä hitusen vielä nätimpi.

Kaikki kokoelman top down -kuvakulmasta toteutetut neljä peliä ovat parempia kaksinpelattuna, kuten kaikki vanhan ajan haastavat twin stick -shooterit ylipäätään ovat. Mikäli kaveria ei kuitenkaan rinnalle löydy co-op -pelailemaan, voi toisen kanssa pelailla netin välitykselläkin, mutta ikävä kyllä nettipeli järjestyy vain ystävälle lähetettävällä liittymiskoodilla, eikä mitään yleistä peliseuran hakua mukana ole.

Kokonaisuutena Alien Breed 35th Anniversary Collection on selvästi enemmän vanhoille faneille, kuin kelle tahansa peliin vasta nyt tutustuvalle tehty kokoelma, sillä tuoreinta antia edustavat 3D-pelit eivät ole Doomin ja Duke 3D:n kaltaisia klassikkoja, siinä missä neljä ensimmäistä ovat kovin samankaltaisia kokemuksia. Parinkymmenen euron hintaisena kokoelmana sitä on kuitenkaan vaikea liikaa moittia.

Pelin tiedot
Pelin nimi Alien Breed 35th Anniversary Collection
Lajityyppi Arcadehenkinen
Alusta PC
Kehittäjä/julkaisija Antstream&Team 17/Commodore
Pelaajamäärä 1-2 pelaajaa/Samalla koneella, Verkossa
Ikäraja -
Arvostelukappale Evolve PR
Arvosana 3.0
Kelvollinen
Yhteenveto
Hyvää
+ Mukana kuusi peliä
+ Tallennusmahdollisuus, kuvafiltterit ja huijauskoodit
+ Twin stick -ammuskelu on perusvarma systeemi
+ Kaksinpelikin paikallisesti ja netin kautta
+ Mukana tuleva ekstrasälä
Huonoa
– Nettipeli vain ystävien kesken
– Kokoelmasta uupuu PS3-remasterointi ja Alien Breed Trilogy
– Ekstravideoiden yleinen toteutus hieman ontuu
– Alien Breed 3D on lähes kelvottoman pikselinen
– Neljä ensimmäistä peliä ovat kaikki varsin samankaltaisia
– Emulointi toisinaan epävakaalla pohjalla

Kelvollinen

Muut arvostelut
Näytä kaikki →