Doom: The Dark Ages on nopeatempoista kilvenkilauttelua

Ohjattavia jättirobotteja, ratsastettavia cyberdemonilohikäärmeitä ja heiteltävä sahalaitainen kilpi! Ei ehkä kuulosta kuvaukselta id Softwaren ikonisimmasta pelisarjasta, Doom, mutta sitä joka tapauksessa studion tuorein räiskintäpeli Doom: The Dark Ages edustaa.

Yhdeksän vuotta sitten id Software ”keksi pyörän uudelleen.” Doom 3 -pelin ja sen lisäosan lähdettyä aikoinaan enemmän hitaamman kauhutunnelmoinnin suuntaan vei ”Doom 2016” touhuamisen takaisin perinteiseen nopeaan juoksenteluun. Keskiössä oli Iso-Arskan kokoinen, steroideilla boostattu ”Master Chief” eli Doom Slayer – UAC:n Marsin laboratorioon yhdessä kaikenlaisten demonien kanssa raahattu mielenkiintoinen tutkimuskohde.

Aloitettuaan valjastamaan helvetistä tihkunutta Argent-energiaa, punainen planeetta pääsi kokemaan miltä helvetinkaltaiset olot tuntuvat herran vuonna 2149 ja niinpä kahleistaan irrottautuvalle Slayerille löytyikin heti Mars-laitoksessa herättyään töitä siivoojana. Vaikka tarina ja lore äkkiseltään jäivät pelissä pimentoon, sellaista siinä kuitenkin oli ja jatko-osassa Doom Eternal tätä ylitse ampuvan vapaata loren vahvistamista jatkettiin entisestään.

Doom Eternal jatkoi tarinaa ajallisesti neljätoista vuotta myöhemmin – helvetilliset olot ovat levinneet rakkaalle Maa-planeetallemme ja UAC on enää pelkkä demoneita palvova, mieleltään rapistunut kultti. Lahjomaton Doom Slayer tekee väsymätöntä työtä, ei valita eikä turhia höpise, vaan antaa aseiden puhua puolestaan.

Doom: The Dark Ages on esiosa aiemmille Doom-peleille – kuten nimestäkin voi päätellä, peli sijoittuu ”varhaiskeskiajalle”, ennen Marsin ja Maan demonisia tapahtumia. Näyttävästi turkisviittaan sonnustautunut Doom Slayer tekee pyhää demonientuhoamistyötä Maykr-kansan ja näiden johtajan, Kreed Maykr -nimisen jabbathehutt -tyypin möhömahan alistamana. Mukaan kuvioihin ilmaantuu pimeyden prinssi Ahzrak valtaisine demonilaumoineen, joka halajaa ”Argentin sydäntä.”

Vastassaan pimeydenprinssillä on keskiaikainen Doom Slayer sekä King Novakin johtama, ritarimainen ihmisrotu Night Sentinels, joka linnoineen asuu planeetalla Argent D’Nur. Doom: the Dark Ages -pelin tapahtumat sijoittuvat pitkälti Argent D’Nurille sekä demonien kotikuntaan, Helvettiinkin. Pelin puolessa välissä vieraillaan jopa toisessa hyvin lovecraftimaisessa ulottuvuudessakin, joka tosin mielenkiinnoltaan (tasosuunnittelultaan) valahtaa jonnekin Half-Lifen Xen-ulottuvuuden tienoille.

Onneksi peli kuitenkin nostaa päätään vielä tämän jälkeen. Lorea ammuskelun kylkiäiseksi on paljon ja sen kaiken lukeminen voi olla jopa hieman uuvuttavaakin, mutta se toimii yllättävän hyvin kaiken rymistelyn taustalla – pelin käsikirjoittajat ovat selvästi saaneet melko vapaat kädet tarinankerrontaan ja lopputulos onkin huvittavan yliampuvaa, ehkä jopa vähän kieliposkessa -asteikoilla työstettyä materiaalia.

Pelimekaanisesti muutoksia on tehty. Doom Eternalin tuplahyppelyt, jatkuva kiipeileminen sekä näistä muodostuva tasohyppely sekä tylsistyttävä apinamaisesti tangoista tankoon lenteleminen ilman halki on heitetty kutakuinkin romukoppaan.

Kiipeilyä silloin tällöin on, mutta Doom Eternalin -pelistä poiketen Doom Slayer ottaa kiipeiltävästä pinnasta automaattisesti itse kiinni – tattia ei enää tarvitse klikata. Tuplahyppyä ei ole: kun Doom Slayer hyppää korkeammalta demonien joukkoon, tankkimaisen miehen alta lähtevä paineaalto räjäyttää lähimmät demonit muusiksi! Ilman halkikaan ei onneksi enää liikuta tankoihin kiinnittymällä (seikka joka itseäni eniten puudutti Eternalissa) Vastaavan kaltaista ilmasinkoilua toisinaan on, mutta se on toteutettu järkevästi niin, että pelaaja ensin heittää kilpensä vihreää mönjää valuviin patsaisiin, jonka jälkeen Doom Slayer voi yksinkertaisesti singota itsensä perässä.

Aseita edelleen löytyy runsaasti. Pelin yksitoista asepaikkaa sisältävästä asepyörästä melkeinpä kuhunkin saadaan pelin kuluessa kaksi eri versiota, joita voidaan vaihdella X-nappulaa painelemalla. Kranaatinheitin ja sinko ovat samassa slotissa, kuin esimerkiksi myös tavallinen haulikko ja tuplapiippuinen haulikko. Erilaisia aseita löytyy sopiva määrä, vaikka pidemmän päälle huomasin tuplapiipun ja plasma-aseen olevan ne omat suosikit. Tuttuihin demoneihinkin on tehty pieniä muutoksia, ikoninen rakettireppu-revenant on nyt leijuva viikatemiesmäinen versio, toisinaan hieman rasittavalla tavalla liikehtivä haamuksin muuttuva ilmestys. Tulipalloja syökseviä imp-demoneita on kolmea eri laatua ja ikoninen pinkki demoni on nyt valjastettu ratsuksi jousia ampuvalle demonille.

Doom: The Dark Ages eroaa pelattavuutensa osalta eniten kuitenkin muuttuneen lähitaistelun osalta. Doom Slayerin sahalaitainen kilpi kelpaa vihollisosumien torjumiseen (kunnes ylikuumenee ja vaatii cooldownin) mutta kilpi eteen vedettynä Doom Slayer voidaan myös singota silmänräpäyksessä päin tähtäimessä olevaa demonia: vasen liipaisin pohjaan, kilpi eteen ja oikeaa painamalla pelihahmo sinkoaa tähtäimessä olevan demonin iholle. Kilpeä voidaan myös viskoa Kapteeni Amerikan tavoin demoneita halkaisten. Isompiin demonijässiköihin erittäin terävä, moottorisahan kokonaan korvannut sahalaitainen kilpi jää kivasti pyörimään ja tekemään iloisesti avannetta.

Suurin uudistus demonien kurittamiseen löytyy lähitaistelupuolelta. Kahdesta aiemmasta pelistä tuttu glory kill -teloitus, jossa demonit hehkuvat joko sinisinä tai keltaisina ja tuottavat joko terveyttä tai ammuksia, on muutettu. Demonien ampuminen paloiksi tuottaa välittömästi terveyttä ja niiden hakkaaminen tattia klikkaamalla tuottaa ammuksia.

Tarpeeksi kun demoni saa iskua nahkaansa ennen kuolemista, alkaa se hehkua purppurana – tämä on uusi ja ainoa pelissä oleva glory kill -teloitushehkuväri, mutta varsinaisia glory kill -animaatioita on vain muutama hassu, jotka tapahtuvat kaikki kilven sahalla. Pääosan ajasta demonit hajoavatkin välittömästi palasiksi Doom Slayerin saappaan tai nyrkin osuessa nahkaan, Brutal Doom -modista muistuttavalla tyylillä.

Teloittaminen ei käykään enää samalla tapaa uuvuttavaksi kuin aiemmissa peleissä, koska monesti se on välittömän nopeaa, eikä animaatioita siksi tarvitse tuijotella liian kauaa. Toisaalta taas Dark Ages ei myöskään ole edes ultra violence -vaikeustasolla niin vaikea kuin aiemmat Doomit, joten glory kill -animaatioiden suomaa parin sekunnin hengähdystä ei välttämättä nyt edes tarvitakaan.

Doom Slayer arsenaaliin kuuluu kilven ohella Nintendon ja Thanoksen kateelliseksi tekevä piikein koristeltu voimahansikas, jolla mätetään demonia kivasti kuonoon. Myöhemmin vaihtoehtoiseksi tavaksi tempaista kuonoon ilmaantuu keskiajalle sopivaan teemaan piikikäs, heiluteltava moukari sekä mahtava ”lihanuija.” Nämä kolme lähitaisteluasetta ovat korvanneet moottorisahan, mutta sahan tavoin kerätään nyt bensakannujen sijaan hanskoja. Yksi lyöntikerta kuluttaa yhden hanskan, joten aina lähitaistelulyöntiä ei välttämättä ole saatavilla, mikäli hanskat on päässeet loppumaan.

Pelin 22-tehtäväisen kampanjan aikana liikutaan oikeastaan ihan mielenkiintoisen tarinan perässä (en olisi koskaan uskonut sanovani niin Doomista) ja tämä on sen ansiota, että pelisarja tuntuu löytäneen sen oman juttunsa. Fiilis ajoittain tuntuu siltä kuin pelaisi jotain Warhammer 40k -universumin peliä pääkalloineen, valtaisine temppeleine ja teräsovineen, jossa ritarivermeisiin sonnustautuneet scifisotilaat pitävät majapaikkaansa, toivoen että Doom Slayer (ultramariini) tulisi ja hoitaisi sen kaikkein likaisimman työn. Pääpahiksetkin ovat ihan mielenkiintoisia ilmestyksiä.

Doom: The Dark Ages pitää toiminnan kivasti tuoreena, tuomalla pelaajan eteen tipoittain uusia aseita, samaan aikaan kun lähitaisteluominaisuutta sekä aseiden ominaisuuksia (lue: tehoja) ja kilpeä päästään hiljalleen virittämään paremmiksi sieltä täältä kerättävillä, valuuttana toimivilla kultaharkoilla, joita luurankomainen sentinel-alttari mielellään ottaa vastaan.

Aseiden ohella parannellaan lähitaisteluaseita, mutta myös erillinen riimuvalikko päivityksineen aukeaa tarinan edetessä. Käytännössä pelin neljästä riimusta kolme (joista yksi voi kerrallaan olla aktiivisena) parantaa tavalla tai toisella kilven toimintaa ja yksi antaa Doom Slayerille mahdollisuuden pultata olkapäälleen kanuunan Predatorin tyyliin. Kanuuna toimii itsenäisenä ammuskelijana onnistuneen kilpiparrauksen jälkeen – päivityksillä voidaan muun muassa pidentää kanuunan toiminnallista kestoa.

Kilpisaha tekee pelaamisesta jo sinänsä hieman erilaista kuin aiemmin: pelaaminen on useimmiten vauhdikasta tuhobalettia pienellä alueella, jossa pelaaja oppii pitämään silmällä vihreää väriä, jota kilvellä torjutaan ja lähetetään takaisin tulosuuntaansa torjua selkeän DINGG! -äänen kera – nautinnollinen ääni joka tosin helposti saa korvat tinnituksen kaltaisesti soimaan, jos liian kauan erehtyy pelaamaan kuulokkeilla ja kovilla äänillä.

Energiapurkausten parryaminen ja lähettäminen takaisin kohteeseensa äänimerkin kera tuottaa tainnutusta sekä vahinkoa demoneille. Muitakin muutoksia on. Tasosuunnittelu on paikoin lineaarista polkua, mutta paikoin myös avoimempaa – puoliksi open worldia, jossa kulku on vapaampaa ja on mahdollista bongata useimmiten heikosti piilotettuja “salaisia alueita.”

Taistelun koittaessa pelaaja useimmiten kuitenkin lukitaan eräänlaiseen areenamaiseen taisteluun, jossa koko lauma demoneita on niitettävä ennen kuin jatkamaan pääsee. Peli tutustuttaa pelaajan demoneihin yksi kerrallaan, kunnes puolivälissä peliä kaikki kohtaamiset alkavatkin jo olla tuttuja ja pelaaja jo kutakuinkin tietää mikä taktiikka toimii parhaiten mihinkin demoniin.

Kilven viskely tuhoaa kivasti eräänmalliset suojakilvin varustautuneet demonit, kunhan niitä ensin kuumentaa aseella. Plasma-aseella räiskiminen räjäyttää energiakilpiveikot ja panssaroidut demonit, niiden posahdus myös tuottaa vahinkoa lähimmille kavereilleen.

Demoneille on nyt annettu johtajaroolejakin – pyörivin suojakilvin varustettu laumanjohtaja on altis pelaajan aseille vasta sitten kun demonijoukon taistelumoraali on tuhottu kaikki pienemmät kätyrit listimällä. Sinistä lippua kantava, apujoukkoja kutsuva demoni on syytä tuhota ensin, mikäli haluaa helpomman taistelun ja pistää lopun demoneiden uudelleenspawnaukselle. Toisinaan vastaan saadaan joku kovempi välibossimainen demoni, jolta revitään lopuksi sydän rinnasta ja siten kasvatetaan Doom Slayerin terveys- ja panssaripalkin sekä ammuspussukan kokoa.

Pelkän räiskinnän ohella peli tuo ajoittain eteen myös lohikäärmeen kaltaisella cyberdemonilla ratsastamista sekä valtavan makeilla Atlas-mechoilla rymistelyä, jossa kerrostalon kokoisten demonien leukaperät ja kylkiluut saavat kyytiä, kun piestään sarvipäistä kaveria kuonoon, jalkoihin jäävien rakennusten ja demonitankkien hajotessa hiekkalinnojen tavoin.

Yllä mainituista molemmat ovat hauskaa vaihtelua perinteiseen FPS-pelaamiseen, vaikka toisinaan molemmissa on myös itseään toistavuuttakin. Demonien ilma-alusten lukuisten tykkipuolustusten ammusten väistely ja tuhoaminen lohikäärmeellä minipelimuotoisesti ennen aluksen sisuksiin jalkautumista käy hieman puuduttavaksi, etenkin jos tiedossa on useamman tällaisen aluksen läpikäyminen peräjälkeen.

Demonien hakkaaminen mechan kyydissä on hidasta kuljeksimista ja osittain nämä saavatkin pelin kokonaiskeston tuntumaan ehkä vähän keinotekoisemmalla tavalla pidemmältä. Kaikista tylsintä ja Doom-peliin sopimatonta ovat lovecraft-ulottuvuuden uintikohtaukset, jotka ovatkin jo aivan turhaa pelin keston venytystä. Onneksi niitä ei montaa ole.

Doom Eternal -pelin julkaisun aikaan mediahuomiota keräsi Doom 2016 -pelin musiikkiraidastakin vastanneen australialaissäveltäjä Mick Gordonin huono kohtelu. Id Softwaren ja Gordonin välit tulehtuivat maksamatta jääneiden palkkojen ja peukaloidun OST-julkaisun myötä. Vaikka Eternal-emopelissä onkin Gordonin musiikit, ei DLC-lisäriin Ancient Gods ei enää saatu miestä mukaan ja ihan ymmärrettävästä syystä.

Doom: the Dark Ages -pelin musiikeista on vastannut kahden miehen yritys, Finishing Move Inc. Musiikillinen jälki on vaihtelevaa. Toisinaan yritetään hieman emuloida Gordonin työn jälkeä, toisinaan pelin ääniraidassa on ikään kuin tunnelmallisia vivahteita alkuperäisen Quaken NIN-ääniraidasta, mutta pääosan ajasta musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi nykypäivän Metallican luomaa instrumentaalista renkutusta.

Lukijalle tiedoksi; Metallica on allekirjoittaneen lempibändi, mutta tuorein keltakantinen levy on jättänyt kylmäksi useamman kuuntelun jälkeenkin – useimmiten en edes muista koko 72 Seasons -albumia, joka hyllyssäni möllöttelee. Sama tunne tulee Doom: The Dark Agesia pelatessa: muutama hauska raita sieltä täältä löytyy, mutta useimmiten musiikki tuntuu hukkuvan omaan persoonattomaan mitättömyyteensä, samalla kun pelaaja keskittyy kyttäämään ja torjumaan ruudulla lentäviä vihreitä energiavärejä. Ei musiikki huonoa ole, mutta sen tyyli ajoittain nosti allekirjoittaneen pois pelin parista kertakaikkisella istumattomuudellaan.

Visuaalinen anti kuitenkin pelastaa onneksi paljon. Dark Ages näyttää hyvältä ja pyörii hyvin. Meno on värikästä jo pelkästään vihreiden ja oranssien värien lennellessä jatkuvasti ruudulla (oransseja ei voi torjua) mutta muutoinkin pelin tasosuunnittelu ja maisemat ovat pelin sisäisen loren tavoin vedetty hauskalla tavalla tappiin, vaikka en lovecraft-ulottuvuudelle lämmennytkään, niin helvetti näytti kivalta. Pelin liikehdintää voi halutessaan nostaa sadan prosentin nopeutta korkeammalle, mikäli tuntuu, että pelin vauhdikkuus ei ole riittävällä tasolla ja vaikeustasojakin voi kivasti kustomoida yksityiskohtaisten asetusten ansiosta.

Demonien erilainen kirjo näyttää hyvältä ja aseista löytyy hienoja efektejä. Muutamat demoneista tosin ovat rasittavia tappaa – rasittavin on kenties “teleporttaileva noita”, mutta myös käärmemäisesti kiemurteleva ja karkaileva demoni on toisinaan hidas räiskiä hengiltä.

Oma lempparini aseista visuaalisesti ehdottomasti oli kalloja sisuksiinsa ammuttavaksi luusilpuksi. Ne vähäiset teloitusefektit ovat näyttäviä ja demonit hajoavat entistä näyttävämmin silpuksi. Ihoa irtoaa, kylkiluut alkavat pilkottamaan ja raajat irtoavat näyttävämmin kuin sitten alkuperäisen Soldier of Fortune -pelin.

Välipätkissäkin on elokuvamaista fiilistä – pelin fantasiaan nojaava, quakemaisia vivahteitakin tihkuva maailma imaisee kivasti mukaansa ja tarinan etenemistä seuraa mielellään. Aiemmissa Doom-peleissä sai aseen halutessaan siirrettyä keskelle kameraa vanhojen aikojen tyyliin – enää tätä ominaisuutta ei ole tarjolla, mutta ruudulla keikkuvan doomguyn hologramminaaman saa tällä kertaa vaihtaa hauskasti alkuperäiseen spriteen.

Kokonaisuutena Doom: the Dark Ages pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Lore ja siihen keksityt hahmot ovat mielenkiintoisia ja ammuskelu yhdessä kilpisahan kanssa on erittäin vauhdikasta, siitäkin huolimatta, että hetkittäin samanlaisten ja kokoisten demonilaumojen putsaaminen käy hetkittäin itseään toistavaksi touhuksi.