Fated - The Silent Oath arvostelussa

Virtuaalitodellisuus on täällä. Ainakin niille, jotka ovat olleet riittävän uskaliaita investoidakseen koko tukun satalappusia teknologiaan, jonka vakiintuminen on vieläkin suuri kysymysmerkki. Kuten jokainen HTC Viveä tai Oculus Riftiä kokeillut tietää, nykymuotoisen virtuaalitodellisuuden suurin nerokkuus piilee siellä olemisen tunteessa, joka tekee sinänsä arkisista 3D-maailmoista ihan uudella tavalla kiinnostavia. Tähän luottaa myös Kanadalaisen Frima Studion episodimainen Fated: The Silent Oath – viikinkimytologiasta ammentava tarinapeli, joka ei lyhyytensä ja ohuen pelillisen antinsa puolesta toimisi ikimaailmassa muilla kuin virtuaalitodellisuusalustoilla.

Fated: The Silent Oath mainostaa itseään noin elokuvan mittaisena tarinapelinä, jolle tunne on pelattavuutta tärkeämpää. Puoleentoista tuntiin tiivistyvä kokemus asettaa pelaajan vastikään kuolleesta palanneen viikinki-isän, Ulferin, saappaisiin. Tapahtumien keskeltä käynnistyvä tarina keskittyy Ulferin ja tämän perheen pakomatkaan kotikylää kohdanneen luonnonmullistuksen jaloista. Pinnan alla muhii viikinkimytologiaa, jumalia ja jättiläisiä, joihin ensimmäinen episodi ei ehdi sukeltaa pientä kiusoittelua enempää. Ensimmäinen osa keskittyy lähinnä perhesiteiden muodostamiseen ja suuremman mysteerin virittelyyn.

Fatedin kerronnalliset ansiot tuntuvat oudon vaillinaisilta ottaen huomioon, kuinka tarinakeskeisenä se itseään mainostaa. Juonitapahtumien rytmitys tuntuu kiirehdityltä, eikä käsikirjoitus ole uskottavaa. Pelaajan ja hahmojen välille ei ehdi puolessatoista tunnissa muodostua kummoista tunnesidettä ja ensimmäisen dramaattisen kuoleman tiputtaminen jo ensimmäiseen puoleen tuntiin tuntuu lähinnä omituiselta. Käsikirjoitus syyllistyy puolestaan pahasti lastenelokuvamaiseen rautalangan vääntämiseen sekä kontekstistaan eksymiseen. “Mikään ei ole koskaan täysin hyvää tai täysin pahaa”, julistaa joukon noita kertoessaan jättiläisistä ja jumalista. “Mieheni, luuletko että onnettomuus paransi ajotaitojasi” kiusoittelee vaimo. Dialogista tulee harvoin sellainen olo, että pelaajaa pidettäisiin kovin fiksuna tai että tapahtumat sijoittuisivat satojen vuosien takaiseen pohjolaan.

Pelinä Fated: The Silent Oath muistuttaa lähinnä viikinkiteemaista huvipuistoajelua. Pelaajan pääasiallinen tehtävä on lähinnä ihastella ympäristöä ja edetä juonen osoittamaan suuntaan. Dialogia viljellään kohtuullisen paljon ja välillä siihen otetaan jopa osaa joko nyökyttelemällä tai pudistelemalla päätä. Mukana on pari hieman vauhdikkaampaa takaa-ajokohtausta sekä kirjaimellisesti kaksi ongelmanratkontakohtaa, joihin ei kaiketi ole tarkoituskaan jumahtaa minuuttia pidemmäksi aikaa. Suoranaista pelillistä haastetta ei ole siis nimeksikään, mutta se ei olekaan tämän huvipuistoajelun pointti. Maailma on visuaalisesti miellyttävä, eikä viihtymiseen tarvita useinkaan muuta kuin tilan tunnetta, joka tulee VR-laseilla käytännössä annettuna. Fated saattaa olla pelinä melkoinen raakile, mutta olisi väärin väittää etteikö sen parissa viihtyisi.

Teknisenä suorituksena Fated ei suoranaisesti vakuuta. Sen paras vahvuus on sarjakuvamainen grafiikka, joka näyttää pysäytetyissä kuvissa kivalta ja tuntuu VR-maailmassa, kuin liikkuisi teatterin lavasteissa. Hahmojen, etenkin ilmeiden, animointi on todella tönkköä ja se myös häiritsee, sillä kasvoja tulee katsottua lähes poikkeuksetta lähietäisyydeltä. Pahempaa on kuitenkin se, että perinteiseen eteenpäin lipumiseen pohjautuva liikkumismekaniikka aiheutti pitkällä altistuksella pahoinvointia, eikä ruudunpäivitysnopeuskaan pysynyt testilaitteistolla VR-peleille elintärkeässä yhdeksänkymmenen kuvan sekuntinopeudessa. Peliin on rakennettu ihan kiitettävästi erilaisia mekanismeja pahoinvoinnin vähentämiseen, kuten maailman päälle heijastettava ruudukko ja mahdollisuus kääntää pelihahmoa hyppäyksissä, mutta pohjimmaiset syyt ainakin omiin pakotettuihin pelitaukoihini olivat liikkuminen sekä töksähtelyt ruudunpäivitysnopeudessa. Huomautettakoon avoimuuden nimissä, että testikoneen prosessori jäi hieman pelin vaatimuksista, mutta koska fysiikan tai tekoälyn mallinnusta ei ole nimeksikään, tuntuu todennäköiseltä, että todellisena pullonkaulana oli pelin vaatimusten mukainen GTX 970 -näytönohjain.

Virtuaalitodellisuus on teknologiana niin tuore ja hulppea, ettei Fated: The Silent Oathin seurasta voi olla kaikista sen puutteista huolimatta nauttimatta. Ansiot eivät ole niinkään pelin kuin sitä ympäröivän teknologian, mutta puhtaan kokemuksen arvottaminen ei ole mitenkään suoraviivainen juttu. Fated on pelkistetty, lyhyt, sisältöön nähden kallis, eikä se kerro erityisen kummoista tarinaakaan, mutta se on VR-kokemuksena silti ihan kiehtova. Kunpa sen saisi paketissa, joka ei aiheuta pahoinvointia.