Indiana Jones And The Great Circle ilahduttaa myös PlayStation 5:llä

Jos joku olisi vielä vuosi sitten väittänyt Microsoftin hamuilevan ykkösjulkaisijan paikkaa Pleikkarilla, olisin varmaan epäillyt auringonpistosta. Todellisuus kuitenkin yllätti skeptikon: huhtikuun kolme myydyintä peliä Euroopan ja Pohjois-Amerikan PlayStation Network Storessa olivat Minecraft, Oblivion Remastered ja Forza Horizon 5. Microsoftin tallista jokainen. Pari pykälää alempana notkui niin ikään Xboxilla debytoinut Indiana Jones And The Great Circle – ruotsalaisen MachineGamesin sydäntä lämmittävä tribuutti, jonka nostaisin videopeliformaatistaan huolimatta myöskin kolmen parhaan Indiana Jones -elokuvan listalle.

Indiana Jones And The Great Circle ei anna kovinkaan kummoisia aineksia perinteiselle versioarvostelulle, sillä PlayStation 5 -versio ei eroa mainittavasti Xbox Series X -edeltäjästään. Joo, toki – PlayStation-versio tukee DualSense-ohjaimen valoja ja adaptiivisia liipaisimia, alkuperäisjulkaisun bugeja on siistitty hieman ja renderöintiresoluutiossakin on pientä vaihtelua, jos tuijottelee ruutua Digital Foundryn suurennuslasilla. Merkityksellisiä eroja konsoliversioiden välillä ei kuitenkaan ole. Mikon taannoinen Xbox-version arvostelu pätee siis pääpiirteittäin myöskin Pleikkarilla (sillä poikkeuksella, että revolverin lataus onnistuu nyt myös kesken rullan), joten syväanalyysit kannattaa käydä silmäilemässä sieltä. Keskityn tässä lähinnä kuvailemaan, mikä tekee MachineGamesin uutukaisesta mielestäni parasta Indiana Jonesia sitten 90-luvun.

Yksi Indiana Jones And The Great Circlen suurimmista onnistumisista piilee sen hyvin suunnitelluissa pelimekaniikoissa. Ei sillä, ettäkö hiiviskelyssä ja kiipeilyssä olisi jotain varsinaisesti vallankumouksellista, vaan pikemminkin se, kuinka peli saa kaikki pelaajan toimet tuntumaan siltä, mitä Indykin tekisi. Tunnelmaan päästään jo heti ensi metreillä: tutoriaalina toimii interaktiivinen versio Kadonneen aarteen metsästäjien legendaarisesta introsta, joka opettaa pelaajan liikkumaan, tutkimaan ja käyttämään muun muassa dedikoitua ruoskanappia. Pelaajan kouliminen tunnelmaan jatkuu Marshall Collegen museossa, jossa Indy ajautuu nyrkkitappeluun paria päätä pidempää jättiläistä vastaan. Vaikka lopputulos on draaman kaarelle välttämätön tappio, kertoo tutoriaalien järejstys paljon pelin prioriteeteista: tässä pelissä viholliset taklataan ensisijaisesti hiiviskelemällä, nyrkein ja ruoskalla. Seikkailija-arkeologin taskusta löytyy toki myös uskollinen revolveri, mutten muista pelin missään vaiheessa opettavan saati edellyttävän ampuma-aseiden käyttöä. Tulitaisteluiden rooli on pelissä oikeastaan sama kuin elokuvissa – ne eivät ole ensimmäinen työkalu seikkailija-arkeologin työkalupakissa, vaan pikemminkin viimeinen.

Se, ettei myöskään pelaaja suhtaudu fasistien ja natsien leireihin kuin interaktiivisiin ampumaratoihin, on oikeastaan pienoinen ihme. Hiiviskely on hankalaa ja se menee helposti pieleen, jonka lisäksi vihollisten tekoäly on jallitettavissa ovesuihin ja muihin pullonkauloihin. Jossain toisessa pelissä tilaisuus houkuttaisi digitaaliseen verilöylyyn, muttei Indyssa. Ympäristöt ovat täynnä pulloja ja paistinpannuja, jotka kaatavat kovankin natsin iskulla tai parilla, eivätkä ampuma-aseet ole välttämättä sen tehokkaampia. Luotien syöttäminen revolveriin on lisäksi erittäin hidasta, eikä natseilta poimittuja aseita voi ladata laisinkaan. Rehti tappelu nyrkein ja harjanvarsin on yleensä paljon siistimpää ja kätevämpää. Kenties vieläkin isomman vaikutuksen omaan käytökseeni tekivät kuitenkin viholliset: Mussolinin fasistit taikka Vossin natsit eivät tartu aseeseen ihan pienestä, vaan yrittävät taltuttaa Indyn ensijaisesti lähitaisteluasein. Pelaajalla ei ole oikein hyvää syytä eskaloida taistelua, jonka lisäksi nyrkkiään heristävän vihollisen ampuminen tuntuu yksinkertaisesti aika väärältä.

Toinen The Great Circlen indymäinen piirre on sen rytmitys. Suuriin ulkoilma-alueisiin sijoittuva peli ei haasta pelaajaa läheskään aina natseilla ja fasisteilla, vaan iso osa seikkailusta taittuu tutkien muinaisia raunioita ja ratkoen loogisia ongelmia. Vaikkei The Great Circle ole suoranaisesti mikään puzzlepeli, pistää se raaputtamaan päätään juuri riittävästi sulauttaakseen pelaajan Indyn mielenmaisemaan. Kamerasormi on herkässä, sillä patsaat, kirjoitukset ja muut muinaismuistot muuntuvat kokemuspisteiksi (tai “seikkailupisteiksi”), joita tarvitaan sinne tänne ripotelluista seikkailukirjoista opittavien taitojen omaksumiseen. Pelaajalla on siis erittäin hyvä motiivi tutkia joka nurkka ja kieleke muinaismuistojen varalta. The Great Circlen arkeologia ei ole tavanomainen ontto kehys tasohyppelylle ja taistelulle, vaan interaktiivista tarinankerrontaa, jossa myös pelaaja on aktiivinen toimija.

Viimeiseksi jalokiveksi The Great Circlen kruunuun nostaisin tarinan ja mainiot hahmot. Paljastamatta juonesta liikoja, Indyn ja natsien tähtäimessä on tälläkin kertaa jokin vanhan testamentin artefakti yliluonnollisine voimineen – luontevaa jatkoa Liiton arkille ja Graalin maljalle. The Last of Usista maineeseen noussut ääninäyttelijä Troy Baker kanavoi Harrisson Fordin Indyä poikkeuksellisen taitavasti, ja henkilökohtaisesti tykkäsin myös päähenkilön aisaparista, Alessandra Mastronardin näyttelemästä italialaisesta toimittajasta, Gina Lombardista. Viihdyttävimmistä tarinahetkistä vastasi hieman yllättäen vastapuolen natsiduo: fanaattisen eversti Viktor Gantzin ja vallanhimosen arkeologi, Emmerich Vossin keskinäinen dynamiikka on kiinnostavinta seurattavaa sitten Kadonneen aarteen metsästäjien René Belloqin ja SS-majuri Arnold Tothin. Hahmoissa on myös huumoria. Meinasin purskauttaa kahvit nenästäni Vossin uhkaillessa Indianaa muinaisella japanilaisella taistelutekniikallaan: Kara-TE!

Tarttuipa sitä ruoskaan sitten PC:llä, Xboxilla tai PlayStationilla, tarjoaa Indiana Jones And The Great Circle autenttisen ja ikimuistoisen viisitoistatuntisen legendaarisen toiminta-arkeologin kengissä. Peli ei ole virheetön, mutta se on äärimmäisen viihdyttävä ja mekaniikat on sidottu niin taitavasti klassisten Indiana Jonesien lainalaisuuksiin, ettei pieniä kauneusvirheitä jää harmittelemaan. Jos tämän vuoden lisenssipeli on ruotsalainen Indy, lähivuosina vuonna kenties tanskalainen Bondi, niin mitähän meille suomalaislle jää?