Indiana Jones and the Great Circle on näyttävällä toimintaseikkailufontilla kirjoitettu rakkauskirje

Indiana Jones and the Great Circle on näyttävällä toimintaseikkailufontilla kirjoitettu rakkauskirje

Legendaarisen aarteenmetsästäjän virtuaaliruoska ei ole koskaan aiemmin viuhunut yhtä rikkaassa tunnelmassa.

Teksti: Mikko Kosonen, 18.1.2025 Arvioitu lukuaika: 13 minuuttia
Arvostelun Indiana Jones and the Great Circle on näyttävällä toimintaseikkailufontilla kirjoitettu rakkauskirje kansikuva

Klassisessa parodialaulussa Ukko Nooa laittoi laukun naulaan. Tätä kirjoittaessa ollaan siinä pisteessä, että ikääntyvä mestari Harrison Ford on laittanut näyttelemänsä hahmon laukun ohella pysyvästi naulaan myös hatun, ruoskan kuin nahkatakinkin. Viides aarteenmetsästäjäelokuva, Indiana Jones and the Dial of Destiny, saatiin kuin saatiin filmattua Disneyn alaisuudessa toissa vuonna, mutta tuottonsakin osalta tappiolliseksi jäänyt elokuva ei Indy-nelosen tavoin onnistunut ruoskallaan yltämään Steven Spielbergin ohjaaman klassikkotrilogian tasolle.

Indiana Jones -pelien osalta allekirjoittanut on outo otus, koska en ole pelannut yhtäkään Indy-peliä uutena silloin, kun ne on julkaistu – pois lukien vuonna 1999 julkaistu Indiana Jones and the Infernal Machine, jonka osalta jo pelkkä demo riitti antamaan vaikutelman tönkösti ohjautuvasta Tomb Raider -kloonista, joka sinänsä on ironista, kun ajatellaan inspiraationlähdettä Lara Croftin ensimmäisille seikkailuille. Indyn myöhemmät seikkailut Emperor’s Tomb -pelissä tuottivat vaikutelman Infernal Machinea visuaalisesti toimivammasta ja pelimekaanisesti sulavammasta toimintaseikkailusta, jota kuitenkin sotki pelin kehittäneen The Collectiven luoma tönkkö tekoäly ja turhan sitkeät viholliset.

Arkeologille tyypillisen artefakti-addiktion oireita: silmien kiiluminen ja toistuva kaukaisuuteen tuijottelu.

Monen pelaajan mielestä Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull -elokuvan ilmestymisen jälkeen filmatisoinnin pohjana olisi kristallikallojen ja ufojen sijaan pitänyt hyödyntää Hal Barwoodin ja Noah Falsteinin kynäilemää Indiana Jones and the Fate of Atlantis -pelin käsikirjoitusta, jossa Indy ja natsit kilvan etsivät tarunhohtoista Atlantista. Fate of Atlantis on monella tapaa yksi seikkailupeligenren parhaita kiveen hakattuja klassikoita ja Indiana Jonesin seikkailuna muutenkin mielenkiintoinen.

Olen iloinen, että ruotsalaisen MachineGamesin kehittämä ja Tommy Tordsson Björkin kirjoittama uutuuspeli ei kuitenkaan jäänyt itseltäni välistä, sillä Indiana Jones and the Great Circle on Indy-kokemuksena lähellä täydellistä.

Pelin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1937. Aikajanan osalta seikkaillaan kaksi vuotta Temple of Doomin ja yksi vuosi Raiders of the Lost Arkin jälkeen, mutta vuosi on matkaa Last Crusaden tapahtumiin. Professori Jones elää siis aarteenmetsästysvuosiensa kulta-aikaa ja ruoska viuhuu nahkatakkisen fedora-miehen käsissä vahamaisen sulavasti.

Indiana Jones and the Great Circle esittelee heti pelin alussa upealla tavalla alussa eräänlaisena takautumana klassisen Raiders-elokuvan alkua – tässä kohtaa pääsee hienosti näkemään, mitä nykyteknologialla voidaan peleissä saada aikaan ja kuinka hyvin pystytään esimerkiksi juuri elokuvia mallintamaan kohtaus kohtaukselta, jos vain halutaan ja riittävää budjettia intohimon kylkiäiseksi löytyy.

Ylimääräinen meteli Marshall-yliopiston tiloissa ilta-aikaan saa tohtori Jonesin havahtumaan ja tutkimaan nautinnollisen yksityiskohtaisesti toteutetun opinahjon tiloja (jopa Raidersissa nähtyyn auditorioon voi mennä vapaasti pyörimään) kun mystinen tunkeilija jää rysän päältä kiinni varastaessaan muumiokissapatsasta yliopiston lasikaapista. Varas onnistuu pakenemaan, mutta Indyn periksi antamaton ”se kuuluu museoon!” -luonne saa arkeologin kietaisemaan nahkatakin ja seikkailuhatun jälleen kerran yllensä.

Huulipunallekin keksittiin käyttöä professori Jonesin piirustuskurssilla.

Alkaa pitkä jahti ja varkaan jäljitys johtolangan avulla, mutta seikkailun kulku muuttuu yllättäen, kun Indy saa jälleen huomata, että joku muukin on liikkeillä. Hemmetin natsipirulaiset! Mussolinin fasistitkin on saatu mahtumaan sivuosaan, natsien kanssa yhteistyötä tekemään. Raiders-elokuvassa korruptoitunut arkeologi veljeili natsien kanssa ja Great Circle -pelissä pääpahis on psykopaattisen oloinen pyöreälinssinen (totta kai) okkultismia harjoittava natsiarkeologi Emmerich Voss, joka hamuaa muinaisia voimakiviä kuin Marvelin Thanos konsanaan. Pelin lisänimi tulee muinaisten paikkojen sijainnista, jotka yhdessä kartalta tarkasteltuna muodostavat yhden suuren, täydellisen ympyrän. Nämä paikat kiinnostavat molempia osapuolia, niin natseja kuin Indyäkin, pelin tarinan aikana.

Seikkailu ja kissa-hiiri -leikki kiviartefaktien perässä kilpaa Vossia ja tämän natsikätyreitä vastaan kuljettaa Dr. Jonesia pitkin maailmaa Vatikaanista Shanghaihin, Thaimaahan kuin Egyptiinkin. Vatikaanissa matkaan lyöttäytyy mukaan loppupelin ajan mukana roikkuva naishahmo, italialainen toimittaja Gina Lombardi, jolla on oma lehmänsä ojassa – kadonneen siskon kohtalo askarruttaa.

MachineGamesin rakkaus Spielbergin ohjaamia klassikkoelokuvia kohtaan huokuu lähes kaikessa ja tarina kokonaisuutena toimii alusta loppuun asti mielenkiintoisena näyttämönä ja kaiken tekemisen pohjana.

Yksityiskohtia on paljon ja id Softwaren perua oleva idtech-pelimoottori kaiken pohjalla näyttää kerrassaan upealta tuodessaan eloon näitä erilaisia 1930-luvun lopun pieniä asioita aina arkkitehtuurista yksinkertaisiin tavaroihin ja rakennusten sisustuksiin lattioita ja ovia myöten. Pelin Egypti ja etenkin Gizan pyramidit ja sfinksi erityisesti ovat hätkähdyttävä näky – ainakin sellaiselle, joka ei ole niitä koskaan luonnossa nähnyt. Harmi vain, että pyramidin huipulle ei pääse lainkaan kipuamaan, koska näkymätön seinä estää kiipeilyn.

On kuitenkin aika huikeaa päästä seikkailemaan syvälle sfinksin sisään, eikä esimerkiksi Vatikaanin katujen kuvitteellisen (ainakin oletettavasti) konepellin allekaan ole unohdettu vilkaista. Visuaalisuuden kruunaa paikoitellen etenkin tulien valaisemissa luolastoissa upeaksi heittäytyvä säteenseurantaefekti, jonka ansiosta valot ja varjot tanssivat ruudulla äärimmäisen aidon oloisesti. Pimeät paikat ovat pimeitä ja eräskin tulen koristama, muinainen maanalainen huone saa kiviset seinät värjäytymään hehkuvan punaisiksi.

Pelin asetuksista voi jopa valita 16:9 kuvasuhteen ohella erillisen elokuvamaisen kuvasuhteen, joka jättää mustat palkit ruudun ylä- ja alalaitaan tehden pelistä vielä astetta enemmän oikean elokuvan kaltaisen kokemuksen. Monet pelin välipätkistä on myös selvästi kuvattu apinoiden Spielbergin kuvaustyyliä, joka vain korostaa autenttisuutta ja MachineGamesin huolellista, rakkaudella toteutettua mestariteoksen esiinkaivuuta.

Viimeisenä, mutta parhaimpana pelistä löytyy tietysti itse Indiana Jones. Vaatetus on kohdallaan ja viimeistä piirtoa myöten autenttinen, lantiolla roikkuvaa laukkua ja vyön vinoa asentoa myöten. Täytyy myös mainita, etten ole aidomman näköistä nahkatakkia nähnyt pelissä varmaankaan sitten Max Payne -pelien. Harmillisesti Indyn takiton ja hihaton, repaleisen verinen Temple of Doom -asuste on tarjolla ainoastaan kalliimman premium-version ostajille. Miehen vapaasti vaihdeltavaa siviilipukua ja Raiders-elokuvasta tuttua vaaleaa kaapua sen sijaan pääsevät käyttämään normaaliversion omistajatkin. Vatikaanissakin liikuskellessa pitää toisinaan sonnustautua papin kaapuun, jotta paremmin suojaudutaan italialaissotilaiden uteliailta katseilta.

Jos Dial of Destiny -elokuvan alun parikymmentä minuuttia vakuuttivat ”deepfake” -teknologiallaan, on MachineGamesin peli tässä mielessä vielä sulavampi, luonnollisempi ilmestys. Harrison Fordin mukaan mallinnettu naama näyttää uskomattoman hienolta. Jo vuonna 1994 ääninäyttelyn aloittanut, animoitua Batmania kuin Jokeriakin pariin otteeseen äännellyt ja sittemmin useammassa peliroolissakin (The Last of Us -pelin Joel, Bioshock Infiniten Booker DeWitt) hommansa taitanut ääninäyttelijä ja oikeana näyttelijänäkin toisinaan toimiva Troy Baker tekee kenties elämänsä roolin Great Circlessä. Mies näyttelee ja imitoi lähes täydellisesti Harrisonin Indy-hahmon ääntä ja äänenpainotusta jokaisen yksityiskohdan osalta. Olipa kyseessä sitten katseeltaan jäätyvän Indyn käärmepelko tai ähinä kielekkeelle kiipeämisen jälkeen – kaikki hoituu!

”Ei ne vuodet vaan kilometrit” tokaisukin on kuin Harrisonin itsensä suusta. Kyseistä repliikkiä ei onneksi viljellä one-linerin tavoin jokaisen ruoskanheilautuksen päätteeksi, vaan se lausutaan pelissä tasan kerran, sopivalla hetkellä.

Anti-Indy kitkee puutarhasta rikkaruohot myös aseellisesti.

Harrisonin kasvot tarkkoine ilmeineen, yhdistettynä lähes täydelliseen keholliseen olemukseen ja ääneen – jotka ovat kaikki liikemallinnetun Troy Bakerin työtä, saavat monesti unohtamaan sen, että kyseessä todella on vain korvaava ääninäyttelijä imitoivine kehonliikkeineen. Muut ääninäyttelijät eivät joudu kuitenkaan suotta häpeämään omia roolejaan. Upean roolin tekee esimerkiksi myös aivan hiljattain edesmennyt Tony ”Candyman” Todd, jonka Locus-hahmo jäi samalla näyttelijän viimeiseksi. Natsit ja Voss ovat maukkaalla tavalla ylitsevuotavan pahoja, eikä ruoskan täyteläistä napsahdus-efektiäkään ole unohdettu. John Williamsin ikoninen teemamusiikki kuullaan muiden Indy-pelien tavoin lopputeksteissä ja muutoin musiikillisista Williams-vivahteista vastaa roolinsa hienosti taitanut säveltäjä Gordy Haab. Vaikka The Great Circle onkin vain videopeli, miellän sen melkeinpä paremmaksi ja kiehtovammaksi tarinaksi kahden tuoreimman elokuvallisen jatko-osan sijaan. Se on jo aika kova saavutus se.

Indiana Jones and the Great Circle -pelin audiovisuaalinen toteutus tarjoaa tunnelmallisia hetkiä, jotka todella onnistuvat vangitsemaan elokuvien aarteenmetsästyksen ja seikkailun fiiliksen – pelatessa todella tuntee olevansa kuin Indyn kengissä. Nämä hetket korostuvat mainosti suunniteltujen muinaisten pulmien parissa, jotka ovat sopivalla tavalla haastavia. Ne pistävät miettimään, mutta loogisella pähkäilyllä kaikki hoituu ja tuhansia vuosia kiinni olleet ovet ja luukut aukeavat. Toisinaan täytyy heijastaa auringonvaloa säädettävistä peileistä toiseen, miettiä miten muinaisen lautapelin sääntöjä, minkä lisäksi toisinaan hypitään tutusti ansalaatoilla ja niin edelleen.

Jokseenkin loistava ja pelin teeman sekaan mukavasti istuva keksintö on Indianan mukanaan kantama filmikamera, jolla voidaan räpsiä kuvia tietyistä kohteista. Kuvaaminen tuottaa tilille tähtipisteitä, jotka toimivat valuuttana uusia taitoja hankittaessa. Kameralla lisäkuvien ottaminen samoista kohteista sen sijaan nokkelasti tuottaa vihjeitä pulmien ratkaisemiseen, joiden ratkaisua avittavia yksityiskohtia Indiana höpisee elokuvien tapaan ääneen, kuin itselleen puhuen, vaikka pelissä kuulijana toimii tietysti itse (apua kaipaava) pelaaja.

Pelin ”taitopuu”, jos sitä sellaiseksi voidaan edes kutsua, on sekin toteutukseltaan kerrankin jotain vähän erilaista. Tarjolla ei ole ruuduntäydeltä pisteillä ostettavia taitoja, vaan sen sijaan korkeasti koulutettu professori Jones voi matkansa varrella keräillä kirjoja sieltä täältä. Jokainen kirja kantaa mukanaan jonkin uuden taidon, joka voidaan sitten erikseen ostaa aktiiviseksi. Periaatteessa yhdellä läpipeluukerralla ei välttämättä edes löydä kaikkia pelin kirjoja, joten siinä mielessä taitopuu on hyvin dynaaminen – ostettavat taidot riippuvat siitä, mitä kirjoja pelaaja onnistuu bongailemaan.

1930-luvun “Laula tai kuole” realityohjelmassa karaoke tapahtuu lugerin edessä.

Pelimekaanisesti Indiana Jones and the Great Circle on eräänlainen pulmapainotteinen toimintapeli. Pääosan ajasta liikuskellaan first person -kuvakulmassa, mutta kiipeilyt sekä ruoskan varassa roikkumiset näytetään kivasti 3rd person-muodossa. Välipätkissä päästään sitten ihastelemaan Indianan eli Harrisonin nuoria ja komeita sänkikasvoja sekä yksityiskohtaisempaa liikehdintää. Hiiviskelytoiminta ei ole tuntematon käsite pelin kehittäneelle MachineGamesille, koska osa sen työntekijöistä on ruotsalaisesta Starbreezestä lähtöisin – studio joka kehitti aikoinaan muun muassa loistavan hiiviskelytoiminnan Chronicles or Riddick – Escape from Butcher Bay. Kyseinen Vin Dieselin tähdittämä elokuvapeli sisälsi hiiviskelyä ja nyrkkitappeluita sekä ruumiiden piilottelua.

Indiana Jones and the Great Circle ei ole tällä saralla poikkeus, vaan suoran räiskinnän sijaan se pyrkii mieluummin olemaan hiiviskely- ja nyrkkitappelupeli ensisijaisesti ja jossa unten maille saatetut natsit voidaan napata olalle ja viskata laatikoiden taakse piiloon tai vaikkapa kielekkeeltä alas uteliailta katseilta piiloon. Revolveri Indyllä totta kai vyöltään löytyy ja vihollisiltakin voidaan aseita mukaan poimia, mutta ammuskelu näin yleisesti on FPS-pelien mittapuulla jopa hieman kömpelöä, eikä asetta esimerkiksi voida heittää selkään siinä vaiheessa, kun aletaan kiipeilemään tai heilumaan ruoskan varassa – ase jää maahan.

Vihollisilta voi ruoskia aseet kädestä ja napata vaikkapa konekiväärin tai upseerin lugerin Indyn arkeologikäsiin. Natsien aseisiin ei lisäammuksia heru, mutta revolveria varten voidaan kerätä ammuslaatikoita. Hieman kummallisena seikkana erillistä aseen latausnappulaa revolverille ei ole, vaan Indy lataa aseen aina automaattisesti sitten, kun rulla on ammuttu tyhjäksi – vajaata asetta ei siis saa itse latailla ja ampuminenkin onnistuu ainoastaan, kun ensin vasen liipaisin pohjassa tähdätään. Oikean liipaisimen painaminen ilman LT:tä ainoastaan saa Indyn tarkistamaan kutien määrän pesässä. Muutaman kerran läpipeluun aikana revolveri myös bugaili siten, että vaikka aseessa oli kaksi kutia jäljellä, peli ei siitä huolimatta antanut lainkaan ampua.

Helpommalla pelissä kuitenkin selviää, kun pitäytyy aseiden osalta sieltä täältä löydettävissä lapioissa, lekoissa, jakoavaimissa, viinapulloissa ja paistinpannuissa. Lyömäaseet kestävät muutamia iskuja kunnes hajoavat osiin, jolloin aarteenmetsästäjän pitää löytää uusia tai jatkaa pelkin nyrkein. Vihollisen nyrkiniskuja voi blokata ja väistellä ja vihollista voi tönäistäkin kauemmas. Käsirysyn onnistumiseen vaikuttaa staminamittari – Indy väsyy helposti jo muutaman iskun jälkeen, mikä toisaalta lisää realismia, mutta ei ole niin kamalan hauska ominaisuus pelin muutaman bossitaistelun aikana. Hyvänä yksityiskohtana kaikkia tuliaseita voidaan niin ikään käyttää lyömäaseina kääntämällä ne kahvapuoli ylöspäin X-nappulaa painamalla. Revolverin kahvakin tosin menee natsin kuuppaa hakatessa rikki ja tällöin on hyödynnettävä ammuslaatikoiden tapaan keräiltäviä korjauspaketteja. Muita hyötyesineitä ovat terveyttä palauttavat hedelmät ja leivät sekä Marionin pusuakin tehokkaammin haavoja parantavat sideharsot.

Outona hassutteluna natsileirin keskelle muina miehinä riehumaan saapuva Indiana Jones ei kovinkaan usein onnistu yllyttämään natseja tarttumaan selässä roikkuviin aseisiinsa, vaan miehet tyytyvät huutelemaan ja heittelemään kiviä ja keppejä sekä juoksemaan perässä nyrkit ojossa. Vasta kun revolveri vedetään esiin, kaivavat vihollisetkin tasoitusta taisteluun. Vihollinen se onkin sitten kova ampumaan takaisin. Suorassa tulitaistelussa henkikulta on nopeasti entinen, vaikka kuinka yrittäisi luoteja väistellä. Pelaajan ikäväksi vihollisia on useimmiten myös paikalla sen verran runsaslukuisesti, että tulitaisteluista on lähes mahdotonta selvitä ilman kuolettavia reikiä nahkatakissa.

Indiana Jonesin persoonalle ja ehdottomasti myös elokuvien autenttisuudelle on aidompaa, että pelaajakaan ei rallata konekiväärin kanssa ruudullista natseja kumoon, vaan mieluummin iskee tajun kankaalle tai käyttää lyijytöntä rauhoituskeinoa. Pelin loppupuolella eräs tällainen pakollinen aseellinen kohtaus vastaan kuitenkin tulee ja sen kokeminen tuntui Harrison Fordin ikonisen hahmon fanina jotenkin niin väärältä. Merkittäköön pöytäkirjaan, että vuonna 1937 Indystä tulee siis massamurhaaja, samaan tapaan kuin Lara Croftista vuonna 2013 julkaistussa Tomb Raider -rebootissa.

Tuomittavan kuuma kivitemppeli kirvoitti Indyn muistoja parin vuoden takaa.

Hiiviskely on ehdottomasti se hauskempi ja enemmän elokuvien kaltainen tapa edetä, mutta onnistuneen hiiviskelyn toteutus ei aina ole niin mutkatonta kuin pelaaja haluaisi. Toisinaan ongelmaksi muodostuu se, että natseja on liikaa tasojen kokoon nähden – pelaajalla ei yksinkertaisesti aina ole riittävästi tilaa edetä kunnolla hiiviskellen, vihollisia tainnuttaen, kun jo yhden tai kahden natsin pään päälle alkaa ilmestyä epäilijän kuvake ja viholliset alkavat siirtyä pelaajan sijaintiin kurkkimaan. Harvemmin kerkesinkään kantaa maassa makaavia vihollisia piiloon, kun jo piti vaihtaa paikkaa tai käydä paikalle tulleiden kimppuun.

Ongelmaa voi lievittää alentamalla pelin vaikeustasoa, jolloin vihollisten lukumäärä pelialueella vähenee. Kivana yksityiskohtana vaikeustasoja voidaan vapaasti myös kustomoidakin, jolloin voidaan erikseen säätää vihollisen vahingonantokykyä, tarkkaavaisuutta kuin vihollisen lukumäärääkin eri vaikeustasoille. Aloitin pelin pelaamisen suoraan hard-tasolla, mutta kokemus muuttui rasittavammaksi uudelleen toistoksi, mitä pidemmälle Indianan seikkailussa etenin. Aivan pelin lopussa vastaan tuli eräs natsileiri, jonka perällä olevaan telttaan oli päästävä vaivihkaa. Tässä vaiheessa vaikeustason olin laskenut jo mediumiin, mutta leirin lävitse hiippailun koin silti käytännössä mahdottomaksi. Yrityskertoja paloi, eikä easy-tasollekaan vaihtaminen tuntunut asiaa auttavan. Aseellinen selkkaus noin kolmeakymmentä natsia vastaan ei sekään johtanut toivottuihin tuloksiin ja käytännössä lopulta selvitinkin tieni läpi telttalle onnenkantamoisella, erästä pelin bugia hyväksikäyttämällä.

Pelin maailmasta löydettävien taitokirjojen avulla kun on mahdollista hankkia yksi sinänsä hauska ominaisuus, joka mahdollistaa nousemisen vielä kuoleman jälkeen: sen sijaan, että piestyn tai ammutun Indianan silmissä pimenisi ja palattaisiin takaisin viimeisimpään checkpoint-tallennukseen, Indy voi vielä hetken kontata maassa ja etsiä päästään pudonneen onnenhattunsa. Hattu päähän virneen kera ja mies saa vielä uutta elinvoimaa! Kyseinen taito kuitenkin bugailee niin, että turpakäräjän aikaan ympärillä pyörineet viholliset enemmän tai vähemmän unohtavat tolpilleen nousevan nahkatakkimiehen olemassaolon. Joskus taistelu jatkuu heti siltä istumalta ja johtaa yleensä Indyn välittömään kuolemaan (vaikka haavoja ehtisi sideharsolla paikkaillakin) ja joskus taas viholliset ovat ehtineet laahustaa takaisin taistelua edeltäneille paikoilleen, jolloin pelaaja voi edetä rauhassa. Onnistuin jälkimmäisessä tempussa ja pääsin käytännössä suoraan teltansuulle ja välipätkän turvin pois koko tilanteesta.

Mitä tulee pelin pieniin kummallisuuksiin, on mukana roikkuvasta Ginasta myös harmittavan harvoin oikeaa apua vihollisen suhteen. Joskus nainen jaksaa jopa käydä yksittäisten natsien kimppuun, mutta muutoin hahmon koko olemassaolon syy pääasiallisesti jää hieman mysteeriksi – etenkin sen jälkeen, kun naisen oma missio on saatu suoritettua.

Normipäivä helteisellä natsityömaalla. Taustalla pyramidihuijaus: porraskiville ei Indy voi nousta.

Muutamaan otteeseen vaikkapa The Last of Us -peliä muistuttavalla tavalla joissain muinaisissa temppeleissä tai luolissa vaaditaankin juuri sopivasti kahta henkilöä avaamaan jokin iso kivinen ovi, jolloin nappuloita painetaan yhtä aikaa tai puisia kahvoja käännetään tandemissa. Tai sitten Gina autetaan nousemaan ylemmälle kielekkeelle, jonka jälkeen tämä vastaavasti pudottaa Indylle tikkaat tai muuta vastaavaa. Aivan aina nainen ei joudu edes samaan kiipeilyrumbaan kuin Indy, vaan sitten kun henkensä vaarantanut ja puuskuttava Indy saavuttaa jonkin kiperän kielekkeen tai huipun, onkin nainen taianomaisesti jo paikalla odottamassa, tai kun on sukelleltu pitkät matkat uponneen pyramidin sisuksiin ja sen toiselle puolelle, onkin nainen löytänyt vaihtoehtoisen reitin samaan paikkaan.

Sinänsä toki perinteitä jatketaan, että Indyn matkassa on nytkin naispuolinen sivuhahmo, aivan kuten elokuvissa, mutta suurimman osan ajasta kyseinen naisapuri rikkookin vain turhaan pelin hienosti saavutettua immersiota. Etenkin sellaisina hetkinä, kun pelaaja yrittää lymyillä vihollisen katseilta piilossa vaikkapa laatikon takana ja samaan aikaan voi nähdä kuinka nainen sen kuin kävelee vihollisen keskuudessa edes takaisin kuin mikäkin haamu – natsit eivät välitä eivätkä näe tätä italialaista toimittajaa.

Jos jotain muuta pientä nipotuksen aihetta pitäisi keksiä, voisi mainita hieman tylsäksi käyvän, venytetyn jokiveneilyn Thaimaan maisemissa (onneksi pikamatkustus on paikoin mahdollinen) eivätkä sivutehtävät sinänsä innostaneet ainakaan ensimmäisellä pelikerralla harhautumaan pääpolulta. Aarteiden ja kirjojen etsintää voi kuitenkin jatkaa heti kun lopputekstit ja John Williamsin klassinen tunnusmusiikki on kuunneltu. Varsinaista new game+ -tilaa ei tarjolla ole, vaan pelaaja voi pomppia pelin kaikkien lokaatioiden välillä vapaasti ja jatkaa pelailua ilman tarinaa.

Ruoska(rvan) varassa roikkumista.

Kokonaisuutena Indiana Jones and the Great Circle -pelistä jää kuitenkin erittäin positiivinen fiilis: sen päälle kymmenen tuntinen päätarina pitää otteessaan loppuratkaisuun asti, audiovisuaalisen toteutuksen tarjotessa korville ja silmille erittäin autenttisen oloista sirkushuvia, joka saa pelaajan kenties ensimmäisenä kaikista Indy-peleistä todella tuntemaan kuin pelailisi aarteenmetsästäjän kengissä. Hiiviskely ei aina välttämättä meinaa onnistua, mutta natsien turpiin vetämiseen ei vastapainona missään vaiheessa kyllästy. Kyllähän tätä voisi jopa jatkaa ainakin trilogian verran!

Yhteenveto

Lähes virheetön

Hyvää

  • Hyvin kirjoitettu ja otteessaan pitävä Indy-seikkailu
  • Audiovisualisesti huippuluokkaa
  • Troy Baker tekee loistoroolin Harrison Fordina
  • Mielenkiintoisia, mutta loogisia puzzleja
  • Nyrkkitappelu, ruoskiminen ja esineillä mättäminen on toimivaa
  • Hieman erilaisempi taitopuusysteemi kameran kera
  • Kustomoitavat vaikeustasot

Huonoa

  • Hiiviskely ei aina aivan onnistu
  • Onnenhattu-taito bugailee
  • Revolveria ei voi manuaalisesti ladata
  • Pelin muutamat bossitaistelut aiheuttavat paikoin uudelleen toistoa
  • Ginan päätön palloilu hiiviskeltäessä