Little Nightmares 3 ponnistaa edeltäjiensä varjoista

Jos imitointi on imartelun vilpittömin muoto, lähentelee Little Nightmares 3 suoranaista rakkauskirjettä. Until Dawn -studiona tunnetun Supermassive Gamesin huomiin uskottu peli tapailee edeltäjiensä nuotteja sellaisella tarkkuudella, ettei sillä vaikuta alkuun olevan omia ideoita lainkaan. Uneliaasta avauksesta kehkeytyy kuitenkin puoliväliin mennessä kelpo painajainen, joka ei ehkä mullista interaktiivisten kauhukävelypelien lajityyppiä, mutta saa pelaajan odottamaan kiinnostuneena jatkoa.

Little Nightmaresit ovat pohjimmiltaan pelejä siitä, kuinka pelottavalta maailma näyttää pienen lapsen näkövinkkelistä. Niin myös Little Nightmares 3. Lapsia on tällä kertaa kaksi: ruttotohtorin naamariin verhoutunut Low ja kaasumaskin takana piilotteleva Alone. Armoton maailma ja pelottavat aikuiset uhkaavat kaksikkoa joka käänteessä, mutta eteenpäin on päästävä hinnalla millä hyvänsä. 

Kuten jo premissistä voi arvata, on Little Nightmares 3 suunniteltu kaksinpeliksi. Sohvamoninpeliä ei ole, mutta verkkopeliin riittää yksi pelikopio, kunhan kummaltakin löytyy Xbox Live- tai PlayStation Plus -tilaus. Syy paikallisen co-opin puuttumiseen on sanalla sanoen outo: se kuulemma nakertaisi liikaa tunnelmaa. On tietenkin totta, että toinen ihminen samassa huoneessa tekee kauhulle saman kuin RAID puutarhan ötököille, mutta ajatus, ettei pelin suosittelema äänichat tekisi samaa, kuulostaa suorastaan aivopierulta. Jos haluaa maksimoida jännityksen, löytyy pelistä myös kohtuullisen pätevä tekoäly ja yksinpeli.

Pelimekaanisesti Little Nightmares 3 ei eroa juurikaan edeltäjistään. Kyse on pohjimmiltaan yksinkertaisesta hiiviskelypelistä, jossa Low ja Alone tutkivat ympäristöjä, availevat ovia ja työntelevät laatikoita. Lowlla on jousi, jolla voi katkoa ohuita köysiä, kun taas Alonen jakoavain murtaa seinät. Työkaluja pääsee käyttämään myös puolustautumiseen, mutta onneksi vain harvakseltaan, sillä animoinnin viive tekee osumisesta vaikeaa. Pelaamisen tielle tulevat toisinaan myös visuaalisesti upeat, mutta pelillisesti epäkäytännölliset kuvakulmat: jos saisin kymmenen senttiä jokaisesta perspektiiviharhan aiheuttamasta kuolemanloikasta, olisi minulla ainakin kaksi euroa plus edellisten osien säästöt.

Little Nightmares 3:n pelattavuudessa toistuvat muutkin aiempien pelien hyveet ja synnit; puzzlet ovat alusta loppuun yksinkertaista vipujen vääntämistä ja laatikoiden työntelyä, joiden tarkoitus on enemmänkin rytmittää peliä kuin haastaa pelaajaa. Kaksinpeli sekoittaa soppaan lähinnä vuorottelua: Low kääntää kytkintä, jotta Alone pääsee ovesta ja päin vastoin. Aitoa yhteistyötä syntyy taistelukohtauksissa, joita on tosiaan vain muutama hassu. Pelaaminen ei ole kuitenkaan aivan niin tympeää, kuin miltä äkkiseltään kuulostaa, sillä itse interaktiot tuntuvat hyviltä. Tykkäsin etenkin siitä, kuinka pelaajan on puristettava kiivetessä oikeaa liipaisinta, ikään kuin roikkuisi viimeisillä voimilla henkirievustaan. Lipsahdus vain ja tikapuutkin muuttuvat kuolettavaksi ansaksi. Pelin parasta ja kauhistuttavinta antia ovat kohtaamiset painajaismaailman asukkien kanssa. Kohtaukset taklataan poikkeuksetta piileskelemällä ja pakenemalla. Sormenpäitä hiostavaa hiippailua seuraa kuumottava takaa-ajo, jossa kaksikko pinkoo henkensä pitimiksi kohti tuntematonta. Virhemarginaali on riittävän kapea aiheuttaakseen pakokauhua, mutta myös säännöllisiä kuolemia, jotka – eivät nyt sentään turhauta, mutta nakertavat pelkokerrointa.

Pelimekaniikat ovat Little Nightmaren maailmassa loppujen lopuksi pelkkä sivuseikka, kunhan tunnelma on tiivis ja teemoitus sopivasti vinksallaan. Kolmas osa imitoi aiempien osien painostavaa tunnelmaa mestarillisesti, mutta ympäristöihin ja vihollisiin mahtuu yhtä paljon huteja kuin osumiakin. Etenkin alkupuolisko jätti kylmäksi: avaustason suolapatsaiden täyttämä aavikkokylä tuntui tyhjältä, videopelimäiseltä ja temaattisesti irtonaiselta. Ikään kuin se olisi kokonaan eri pelistä. Terry Gilliam -henkistä surrealismia kanavoiva karkkitehdas toimii ympäristönä paremmin, mutta lainaa keskeiset ideansa menneisyydestä. Tikkarikasojen keskellä kahlailuun ei nyt vaan yksinkertaisesti sisälly samanlaista symboliikkaa kuin ensimmäisen pelin kenkämereen, eikä raivokas hämähäkkimatriarkka herätä aivan samanlaisia peruskoulutraumoja kuin toisen osan hymyilevä käärmekaulainen opettaja. Puolivälin tietämillä Little Nightmare 3 löytää onneksi äänensä. Pelin kohokohdaksi nousee sateen piiskaama karnivaali groteskeine vierailijoineen ja makaabareine huvituksineen. Mikäpä olisikaan viihdyttävämpää kuin mässäillä itsensä tainnoksiin samalla kun taikuri sahataan kahtia ja kahlekuningas sätkii tynnyrissään? Myös viimeiseltä tasolta löytyy ässiä hihassaan, jotka jätän tässä kuitenkin spoilaamatta.

Little Nightmare 3:n audiovisuaalinen toteutus ei jätä varaa valituksille. Äänimaailma on minimalistinen ja keskittyy kutittelemaan mielikuvitusta ruudun ulkopuolella tapahtuvilla kauheuksilla. Musiikkia hyödynnetään vain harvoin – käytännössä vaaran ja kiireen korostamiseen. Pelin visuaalinen tyylisuunta seuraa edeltäjiensä viitoittamaa tiellä. Huomion kiinnittävät etenkin valojen ja varjojen käyttö, sekä huolellinen sommittelu; pelistä voisi napata melkein kohtauksen kuin kohtauksen ja kehystää taidekuvaksi seinälle. Hahmojen animointi on niin ikään kaunista ja satumaisen liioiteltua kuin nukkeanimaatiossa konsanaan.

Videopelien historiassa on koettu aikoja, joissa Little Nightmares 3:n kaltaista teosta muisteltaisiin kulttiklassikkona, mutta kolmantena osana se joutuu kilpailemaan huomiosta erinomaisten edeltäjiensä kanssa. Etenkin uusille pelaajille on vaikea perustella, miksi juuri tuorein ja kallein peli olisi “se juttu”, ellei sitten veri vedä moninpeliin. Varsinaiseen surkutteluun ei ole kuitenkaan aihetta, sillä Little Nightmares 3 näyttää kauniilta, tuntuu autenttiselta ja todistaa jälkipuoliskollaan myös Supermassiven taipuvan Tarsierin nyrjähtäneisiin visioihin. Ei siis mikään napakymppi, mutta kuitenkin ihan passelia tunnelmointia syksyn iltoihin.