Frostpunk 2:n hyytävä dystopiarakentelu ei jätä kylmäksi konsoleillakaan

Rakastan erilaisia strategia- ja rakentelupelejä, mutta niissä on yksi perustavanlaatuinen vika: ne ovat useimmiten päättymättömiä aikasyöppöjä, jotka vaativat täydellistä omistautumista pahimmillaan vuosiksi. Puolalaisen 11 Bit Studiosin Frostpunk on eri maata. Se on mekaanisesti tyylipuhdas yhdistelmä strategia- ja kaupunginrakennuspeliä ripustettuna tarinaan, jolla on selkeä alku ja loppu. Frostpunk 2 toisti edeltäjänsä menestyskaavan noin vuosi sitten PC:llä, ja nyt sitä olisi tarjolla myös PlayStation- ja Xbox-pelaajille.

Vaihtoehtoiseen menneisyyteen sijoittuva Frostpunk 2 jatkaa siitä, mihin edellinen peli jäi. Vuosi on 1916 ja ihmiskunnan rippeet kamppailevat katastrofaalisen jääkauden hyytävässä syleilyssä. Uuden Lontoon lämpöreaktorikaupunki ajelehtii ilman kapteeniaan, polttoainevarat lopussa ja väestönkasvu koettelee sietokyvyn rajoja. Pelaajan tehtävänä on luotsata kaupunki – jos ei nyt ihan kirkkaaseen tulevaisuuteen, niin ainakin elinkelpoiseen sellaiseen. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä ulkona raivoaa -40 asteen pakkanen, hiilivarannot riittävät vain noin vuodeksi ja kaupungin sisäisillä ryhmittymillä on aivan omat käsityksensä siitä, mitä on hyvä elämä tulevaisuuden hyisessä autiomaassa.

Upea teemoituksensa ja moraalisia dilemmoja tarjoilevan tarinan alta löytyy klassinen resurssi- ja rakentelusimulaatio. Massiivisen lämpövoimalan ympärille rakentuvaa kaupunkia laajennetaan kaavoittamalla asuinalueita, teollisuutta, kaivoksia sekä maatiloja. Jokaisella korttelityypillä on oma funktionsa: asuinalueet tarjoavat suojaa kodittomille, maatilat ruokaa ja erilaiset resurssit kerätään kaivoksista ja vanhan maailman rippeistä. Jokaiselle korttelille mahtuu yksi erikoisrakennus, joka voi olla mitä tahansa sairaalasta lämmönjakelukeskukseen tai ilmanlaatua parantavaan filtteröintitorniin. Mikään ei kuitenkaan toimi ilman resursseja, joista tärkeimmät ovat työvoima ja lämpö – etenkin lämpöä riittää useimmiten vain osalle ja liian koleat työ- tai asuinolosuhteet johtavat nopeasti tyytymättömyyteen ja sairasteluun. Puutteiden laiminlyönti romahduttaa lopulta koko yhteiskunnan.

Niukkuus ja resurssipeli on omiaan pitämään tunnelman kireänä. Ruokaa, polttoaineita, lämpöä ja lämpölipukkeita (rahaa) kertyy hyvänä kautena varastoon, mutta jokaista lepohetkeä seuraa aina pakkanen, lumimyrsky tai yllättävä väkiluvun pyrähdys, joka pakottaa nojaamaan varmuusvarastoihin. Resurssit ovat paitsi niukat, myöskin rajalliset: kaivokset ehtyvät ja viljelysmaa köyhtyy, mikä pakottaa laajenemaan ja lähettämään jopa retkikuntia jäätikölle uuden toivon perässä. Löytöretkiltä löytyy ruokaa, polttoainetta ja uusia asukkaita. Lämpövoimaloiden ympärille on mahdollista perustaa myös kokonaan uusia siirtokuntia, joihin pätevät samat perusvaatimukset kuin emokaupunkiin.

Frostpunk 2:n terävin koukku on siinä, miten se pakottaa pelaajan pohtimaan yhteiskunnan suuntaa. Yhteiskuntaa kehitetään tutkimuksella ja lainsäädännöllä, joihin myös Uuden Lontoon eri väestöryhmillä on sanansa sanottavanaan. Lakimuutokset vaativat äänestystä, eikä tuki esimerkiksi lapsityövoiman käytölle tai tautikaranteeneille ole aina mikään läpihuutojuttu. Jos on keskusteluväleissä ryhmittymien kanssa, voi ääniä ostaa poliittisilla lehmänkaupoilla, kuten lupaamalla lämpöä, tutkimusta tai vaikka rakennuksia. Lupaukset voi myöskin pettää, mikä nakertaa luottamusta ja lisää jännitteitä. Jännitteet purkautuvat mielenosoituksina ja väkivaltaisuuksina, kun taas luottamuspulasta kärsivälle hallitsijalle näytetään ovea. Erityisen upeaksi politikoinnin tekevät itse valinnat: rakennetaanko koulujärjestelmä vai onko lapsen paikka hiilikaivoksessa? Suljetaanko portit ulkopuolisilta vai integroidaanko ilmastopakolaiset osaksi kaupunkia? Pelillisesti helpoimmat päätökset ovat lähes poikkeuksetta moraalisesti kyseenalaisimpia, ja onkin kylmäävää kokea omakohtaisesti, kuinka äkkiä hyvinvointiyhteiskunnan ideaalit haihtuvat nälän ja lämpökuoleman kolkutellessa ovilla. Oma Lontooni pelastui lopulta kun julistauduin itsevaltiaaksi ja rakensin poliittisille vastustajilleni gheton.

Frostpunk 2 ei genrestään huolimatta ole varsinainen rakentajan hiekkalaatikko, vaan tarinallinen kokemus jota ohjaavat juoneen kirjoitetut tavoitteet. Ensin tavoitellaan hupenevien hiilivarojen korvaamista öljyllä, mutta kun öljykään ei pelasta myrskyiltä, aletaan etsiä “pohjolan El Doradoa”, Winterhomea. Draaman kaari pysyy pääpiirteissään samana. Matkan varrelle ripotellaan kiinnostavia moraalisia dilemmoja ja muita yllätyksiä: pistetäänkö maailman kenties viimeinen hyljeyhdyskunta lihoiksi vai lähetetäänkö vanhukset hankeen? Tai kuinka reagoida, kun tuiki-tärkeä asbestieristys osoittautuukin myrkylliseksi? Strategiset linjat ja Uuden Lontoon tasapainottaminen jätetään pelaajalle. Tarinan voi kerrata parillakin eri vaikeustasolla, jonka lisäksi hiekkalaatikkomainen utopiamoodi mahdollistaa täydellisyyden tavoittelun ilman tarinan tuomia paineita.

Kyseessä ei ole ihan kevyt teos, mutta Frostpunk 2 on sitäkin vaikuttavampi. Tunnelma on synkkä ja hiljalleen kiristyvä resurssiruuvi ylläpitää jatkuvaa stressiä. Jatkuva epävarmuus ja moraaliset pohdinnat kantavat, mutta pelisuunnittelussa on myös kummallisuutensa. Tutoriaali ohittaa osan pelimekaniikoista, enkä esimerkiksi tajunnut voivani vaikuttaa poliittisiin ryhmittymiin parlamenttityön ulkopuolella kuin vasta aivan loppumetreillä. Terveydenhuollon mekaniikat jäivät niin ikään hämäriksi: lisäaine- ja asbestimyönteisyyteni kaatoi yhdessä kohdassa yli puolet työvoimasta sairaslomalle, mutta kukaan ei koskaan parantunut vaikka olosuhteet kohenivat ja sairaaloita riitti joka sormelle. Kyseessä saattoi olla myös bugi. Konsoliohjaimille sovitettu käyttöliittymä ajaa asiansa kelvollisesti, mutta lukuisten valikoiden ja näkymien välillä navigointi ei tuntunut koskaan täysin luontevalta. Ongelma ei ole kovin vakava, sillä ajan saa pysäytettyä nappia painamalla.

Peli näyttää hienolta, mutta kuulostaa vieläkin hienommalta. Kansalaisten huudot, parlamentin puhemiehen nuijankopautukset ja muut auraaliset yksityiskohdat muistuttavat, että lumisten rakennusten sisällä elää risainen yhteiskunta kaaoksen partaalla. En ole tyypillisesti elokuvamaisen orkesterimusiikin ylin ystävä, mutta Frostpunk 2:n yhdistelmä lohduttomuutta ja toiveikkuutta osuu suoraan suoneen. PlayStation 5 -version epätasainen suorituskyky muistuttaa pelin PC-juurista: latausajat ovat pitkiä, ja mitä suuremmaksi Uusi Lontoo kasvaa, sitä enemmän käyttöliittymä hidastelee. Kokemustani kuvannee parhaiten se, että pelkäsin pelin jämähtävän jumiin vähintään kerran puolessa tunnissa, vaikka tosiasiassa se ei kaatunut kertaakaan.

Frostpunk 2 ei ole mikään hyvän mielen peli, vaan enemmänkin moraalia ja yhteiskuntaa pohdiskeleva rakentelufantasia, joka ei epäröi kääntää peiliä suoraan pelaajan kasvoille. Se ei suo juurikaan hengähdystaukoja, eikä sovellu muutenkaan pelaajille, jotka haluavat rakentaa täydellisyyttä. Rumat kompromissit ja epätäydelliset valinnat ovat todellisuutta, ja hengissä selviäminen synonyymi voitolle. Konsoliversio ei ole aivan alkuperäisen PC-julkaisun veroinen, mutta tarjoaa silti erinomaisen stimuloivaa moraalipohdiskelua sydäntalven odotteluun.