Medal Of Honor: Frontline arvostelussa

Saving Private Ryan nimisen elokuvan esikuvakseen ottanut Medal Of Honor: Allied Assault ilmestyi PC:lle noin vuosi sitten ja oli ulos tullessaan varsinainen myyntimenestys. Peli sai paljon kehuja sen sisältämästä tunnelmasta, mutta myös äänipuoli sekä grafiikka saivat osakseen kehuja. Pelin hehkutetuin ja eittämättä paras kohta oli vuodelta 1944 mallinnettu Normandian maihinnousu, joka varmasti jäi monien mieliin yhtenä hienoimpana pelikohtauksena mitä oltiin pitkiin aikoihin nähty.

EA halusi myös Playstation 2 pelikonsolin omistavien kokevan Medal Of Honorin tunnelman ja niinpä päätti kehittää koneelle kokonaan oman seikkailunsa nimeltä Medal Of Honor: Frontline. Hieman Allied Assaultista poiketen, hienona avauksena Frontlinessä pelaaja heitetään heti suoraan Normandian maihinnousun keskelle luutnantti Jimmy Pattersonin saappaisiin. Myös PS2:llakin kuuluisasta maihinnoususta on onnistuttu kasaamaan varsin näyttävän näköinen. Löytyypä Frontlinen maihinnousuta jopa sellainenkin yksityiskohta mitä PC:llä ei nähty, nimittäin kun PS2 versiossa pelaaja poistuu peltipurkista katsellen maisemia muutaman sekunnin veden alla niin voi nähdä kuinka muita kohtalotovereita hukkuu kuolleina tai painuu pohjamutaan yrittäen samalla rimpuilla irti painavista varusteistaan. Tämän jälkeen pelaaja nouseekin sitten jo vedestä ja näkee Normandian rannan.
Onhan Frontlinellä toki tarjota paljon muutakin kuin pelkkä edellä mainittu, joten mennäänpä pikku hiljaa siis asiassa eteenpäin. Kaiken kaikkiaan tarjolla on yhteensä kuusi tehtävää käsittävä yksinpelikampanja ja kaikki tehtävät koostuvat useasta eri alitehtävästä nostaen pelin tehtävien kokonaismäärän numeroon 19:sta. Viisaudella ja viekkaudella ei tietenkään sotia voiteta ja niinpä laulava ja käteen sopiva metallimutka auttaa asiassa huomattavasti. Pelistä löytyykin sitten 18 oikeaa toisessa maailmansodassakin mukana ollutta asetta, kuten Springfield ’03 kiikarikivääri, STG 44, MI Garand, MP40, Thompson, Colt. 45 ja Walther P38. Niin ja onhan mukana toki myös heitettäviäkin aseita kuten “perunanuijat” ja Mark II sirpalekranaatit.

Pattersonin taivallus alkaa siis Ranskan Normandiasta ja jatkuu Hollannin läpi itse leijonanluolaan, Saksaan. Pelkkää suoraviivaista natsien tappamista peli ei ole, vaan matkansa aikana Patterson pääsee suorittamaan erinäisiä toinen toistaan tärkeämpiä tehtäviä joiden avulla Saksan imperiumi lopulta kukistetaan. Pelaaja pääsee muun muassa asettamaan räjähteitä saksalaisten sukellusveneitä valmistavan tehtaaseen tuhoten sen, pelastamaan vankeja, etsimään liittoutuneiden tiedonantajaa pienestä hollantilaiskylästä, sekä muun muassa tuhoamaan sillan sekä saksalaisten komentopaikan. Kaikki pelin tehtävistä olivat mielestäni peliin sopivia ja huolella suunniteltuja. Pelkän räiskinnän ohella tehtävien suorittaminen oli mielenkiintoista ja näin auttoi pitämään mielenkiinnon yllä aina pelin loppuminuuteille saakka.

Hommaa vaikeuttamassa ovat tietystikin itse natsit ja tie pitääkin raivata joka tehtävässä väkivalloin. Positiivisena puolena, kuten myös Allied Assaultissakin on vihulaisten tekoäly. Viholliset osaavat suojautua tulelta ja mennä vaikka seinän taakse suojaan ja ampua sieltä pelaajaa kohti. Tarpeeksi iskuja saadessaan yrittävät natsit vaihtaa tuliasemaansa pötkimällä pakoon tai vain etsimällä suojaisamman ampumapaikan. On natseilla toki huonotkin hetkensä pelissä ja välillä ne tuppavaatkin jäämään suoraan sanottuna tuleen makaamaan, mutta pääasiassa pelin tekoäly oli mielestäni ihan kelvollista.

Vihulaisten osumaprosentti pelissä sen sijaan tuntui olevan aika alhainen. Normandian maihinnousun jälkeen turha kuoleminen vähenee huomattavasti, sillä viholliset eivät tosiaankaan kovin hyvin pelaajan tunnu osuvan. Silloinkin kun osuvat on pelaajalla aika hyvä lyijyn sietokyky sillä iskuja voi armotta ottaa vastaan useita ennenkuin viikatemies kopauttaa pelaajaa olkapäähän. Lähinnä pelihahmon kestävyydestä johtuen voi pelaaja usein huoletta kävellä natsiparkojen luo ja läpsäyttää niitä vain yksinkertaisesti aseella poskelle mikäli mielii säästellä kutejaan.

Toisaalta on ihan hyväkin ettei vihulaisilla ole niin hirveän tarkkaa sihtiä, sillä ongelmatonta se tähtääminen ei ole TV-ruudun toisella puolellakaan. PC:n todella toimivaan näppäimistö-hiiri yhdistelmään verrattuna Playstation 2:n peruspeliohjain on ollut ehkä kaikkein ongelmallisin juuri kyseiselle konsolille tehdyissä räiskintäpeleissä. Peliohjaimen tateilla aseen tähtäintä ei saa millään riittävän nopeasti vihulaisen kohdalle, että ehtisi itse säästyä osumilta. Välillä tähtäimen kanssa saa leikkiä hieman liiankin kauan ennnenkuin saa yhtäkään osumaa ammuttua kohti. Tämä johtaakin ajoittain siihen, että kuoleman välttämiseksi sitä tulee vaan räimittyä paniikissa ympäriinsä valtaosan kudeista mennessä harakoille vain muutaman päätyessä lihaskudokseen. Tässä tapauksessa vihollisten heikohko osumatarkkuus on siis mielestäni ihan hyvä, sillä muuten pelin kanssa menisi hermot alta aikayksikön, varsinkin kun ottaa vielä huomioon että peliä ei tallentamaan pysty kuin vasta sitten kun kyseinen tehtävä on pelattu kokonaan läpi.

Visuaalisesti peli näyttää varsin paljon PC:n Moh: Allied Assaultilta, mutta myös samanaikaisesti pelin tekoon innoittaneelta Steven Spielbergin Saving Private Ryan elokuvalta. Yksityiskohtia on riittämiin luomaan tunnelmaa realistisesta kuvauksesta toisen maailmansodan tapahtumista. Niin natsit kuin liittoutuneidenkin sotilaat näyttävät varusteitaan myöten aidoilta ja peliympäristöt niin sisä, kuin ulkotiloiltaan näyttävät uskottavilta ja toisen maailmansodan aikakauteen tyypillisiltä. Tunnelma pelissä onkin kohdallaan juuri onnistuneen illuusion luomisen ansiosta, mikäli tässä ei oltaisi onnistuttu näinkin hyvin, uskoisin että olisi peliä varmasti pelannut paljon vähemmän mielellään. Onneksi asiat ovat kuitenkin tälläkin osa-alueella mallillaan.
Jos peleille myönnettäisiin Oscareita, olisi EA:n Allied Assault varmastikin sellaisen pokannut ainakin äänimaailmansa puolesta, sillä sen verran hienosti oli niin aseiden äänet, ääninäyttely kuin myös musiikkikin tehty. Frontline jatkaa samalla linjalla palauttaen kauniisti soivan, “sotamusiikin” pelaajien korviin jälleen kerran. Yhtä laadukasta on myös tämänkin pelin ääninäyttely ynnä muut äänet oleelliset pelinaikaiset äänet ja mikäli vain kotoa löytyy Dolby Surroundia tukeva äänilaitteisto, niin on mahdollista saada pelin äänistä vielä se viimeinenkin pisara irti.