WWE 2K26 palauttaa virtuaalisen showhikoilun jälleen peliruuduille

Toiset tykkäävät oopperasta, toiset näytelmistä ja jotkut muut amerikkalaisesta painiteatterista, jossa turpa menee rullalle vauhdikkaasti ja pääasiassa ilman verta, näyttelijöitä yleensä satuttamatta, vaikka koreografioiden tuoksinassa iho joskus voikin lähteä punoittamaan ja satunnaisia ruhjeita ja mustelmia ilmaantua. Ottelut ovat viihdyttäviä, kunhan ei liikaa kiinnitä huomiota löysiin lyönteihin ja potkuihin, jotka menevät selvästi ohi kohteen kuin Karate Kid 4 -elokuvan lopputaistelussa. Amerikkalaisen showpainin suosiota ei voi vähätellä – WWE:n youtubekanavaltakin löytyy ällistyttävät 113 miljoonaa tilaajaa, joten katsojia kyllä löytyy ja yleisöönkin tullaan viihtymään ja mylvimään.

WWE on kuin eräänlainen kerho, josta B- ja C-listalaiset näyttelijät jossain vaiheessa uraansa nousevat joko reality TV -tähdiksi tai Hollywoodin isompien A-listalaisten vierelle. Useimmiten kuitenkin liian isoihin kenkiin, joita eivät osaa täyttää, mikäli kykyä muuntautumiseen ei kehän ulkopuolella löydykään. Ei ole Kiveen hakattua, että spandex-osastolta uusia Sylvestereitä tai Arnoldeja ilmestyisi, mutta toisinaan ulos putkahtaa Bautistan kaltainen muuntautuja tai Cenan tyyppinen keskitien kulkija.

Jos kirjoittaisin uudesta WWE 2K26 -pelistä – tai oikeastaan mistä tahansa kyseisen 2K-pelisarjan viimeisen kymmenen tai yhdentoista vuoden aikana pelaamastani vuosipainoksesta – tekoälybiisin, sellaisen helpon, jonka toisinaankin vielä tönköksi jäävä ilmainen AI osaisi virheettömästi ”laulaa”, menisi se varmaan jotakuinkin näin:

Siitä on noin seitsemän vuotta aikaa kun olen viimeksi pelannut WWE 2K-pelisarjaa ja nyt kun WWE 2K26 -pelin saapui arvosteltavaksi, mietiskelin jo ennakkoon, että vieläköhän mahtavista lätkäpeleistäänkin aikoinaan tunnettu Visual Concepts jaksaa jauhaa ikivanhan pelimoottorinsa myllyä ja vyöryttää alati vanhenevan näköisiä painipelejä ulos tuutista.

Täytyy sanoa, että kun ensimmäisiä matseja uuden WWE 2K26 -pelin parissa pelailin ja toisinaan matolla maatessanikin sivusta kehän toimintaa katsoin, tekoälyn kurittaessa loputtomalta tuntuvana hetkenä pelihahmoani, kävi nopeasti ilmi, että tuoreimpaan painiinhan onkin saatu revittyä oikein kivasti uudenlaista visuaalista eloa. Yksi uusi ominaisuus sanotaan olevan paremmat fysiikat ja animaatiot ja sitä ne kyllä ovatkin. Kaikki on sulavaa ja melkein TV-lähetyksen tasoa – tämä on hienoa, sillä selostus on jo pitkään ollut aidon tasolla, on hyvä että visuaalisuus on saatu nostettua vastaamaan äänipuolta.

Kuudenkymmenen kuvan sekuntivauhti on jo omiaan lisäämään menon vauhdikkuutta, mutta kyllä grafiikka on selvästi parantunut ainakin WWE 2K19 -pelin ajoilta (jolloin Yuke’s oli vielä ohjaksissa) joka viimeisin omakohtainen kokemukseni sarjan parissa on. Painijoiden animaatiot ovat sulavampia ja toisinaan hyvin monipuolisia, mutta myös hikoavat kropat sekä ihan yksinkertaisen näyttävästi mallinnetut hahmot ovat nekin kivaa katsottavaa.

Starojen sisääntulot ovat todella näyttäviä ja yleinen presentaatio on aika lailla huipussaan. Uutta on WWE 2K25 -pelissä mukaan tullut 3rd person kamerakulma, jonka pelaaja voi aktivoida sisääntulon aikana ja zoomailla kehää kohti käveleviä painijoita ja pyöritellä kameraa vapaasti näiden ympärillä. Samalla nyt voidaan ristiohjaimesta tykittää pyro-efektiä ja pauketta sekä tauntata uhmaa tai tekoitkua eetteriin. Selostajat vetävät show-selostuksensa kuin vakavalla äänellä, eikä ulosanti tunnu missään vaiheessa paloista leikellyltä. Selostus ja painitapahtumien tilat (eli jäähalli) kirvoitti heti ajatuksia mitä jos – mitä jos tekisitte 2K vaikka ihan vaan fantasialätkäpelin, ilman NHL-lisenssiä? Kuinka hyvä se voisi ollakaan..

Peli kyselee ensikäynnistelyssä, halutaanko mennä oppimissaliin kokeilemaan kontrolleja ja totta kai menin, koska viime kerrasta oli allekirjoittaneella kulunut niin kauan aikaa. Tutoriaali on erittäin kattava ja hyvä – kontrolliyhdistelmät tuntuvat selkeiltä ja kehässä ilman yleisöpaineita tuntuivat kontrollit erittäin hyviltä. Luulot tosin otetaan sitten heti ensimmäisessä oikeassa matsissa pelaajalta pois, kun pelisarjalle ominainen ja keskeinen, vanha kunnon reversal – yleensä kolmiolla, mutta joskus neliölläkin toimiva – vastaisku nostaa taas päätään, eikä tekoäly ole normaalivaikeustasollakaan noin vain tuupittavissa.

Ongelma ainakin allekirjoittaneen osalta on lähes aina se, että pelaaminen tekoälyä (ja vielä enemmän taitavaa nettipelaajaa vastaan) menee omalta osalta matolla kierimiseksi ja tekeminen muuttuukin äkkiä pelkäksi sivustakatsomiseksi ja kellon vilkuiluksi, kun vastassa oleva tekoälyjamppa laittaa feikkinyrkkiä naamaan ja mukamas pieksee matkustajaksi muuttunutta pelaajaa, taustalla huutavan yleisön ollessa aivan messissä – tosissaan tai feikisti.

Painan ruudulla vilahtavaa, silmilleni toisinaan liian pientä kolmiota ja hups liian myöhään! Joskus kolmio on isompi, joskus pienempi, joskus se ilmestyy ruudulle silloin kun olettaisi, joskus sen jälkeen. Kaveri painaa mattoon ja yrittää alistaa, nyt rämpytetään X:ää! Selvitty on, noustaan matosta ja annetaan kostona taas jonkin aikaa takaisinpäin, kunnes tulee vastaisku ja pelaajan vuoro pötkötellä pehmustetulla kehämatolla. Seuraavaksi ollaankin tukkanuottasilla toisenlaisen QTE-painelun merkeissä, jossa neliötä pohjassa mittari pitää saada osumaan vihreälle. Peli on kuin teatteria teatterin sisällä – aina pelaaja itsekään ei tiedä miten matsissa tulee käymään, koska ei koskaan tiedä onnistuuko vastustajan hyökkäyksen neutraloinnissa vaiko ei. Siinä mielessä peli mukailee oikeita matseja hyvin – koska niistäkään ei koskaan tiedä, mitä on käsikirjoitukseen laitettu.

Kun vihdoin saan piestyä kaverin ruudulla näkyvän energiapatukan tyhjemmän puolelle ja AI makaa pökränneenä, olisi aikaikkuna otollinen kaverin raahaamiseen tai vaikka heivaamiseen narujen yli ja poloinen ulos kehästä – tai vaikka iskeä kehän keskelle levitetyn pöydän lävitse matsin viihdyttävyyden (eli muuttuvan tähtiarvosanan) parantamiseksi, mutta hitto vie, kun en muistakaan enää nappulayhdistelmiä, joilla se onnistui! Ensin kaveri pitäisi raahata pöydän eteen ja sitten tarrata kiinni, nostaa ja sitten pudottaa. Ambulanssimatsissa saan kyllä ovet auki, mutta mitenkäs sitten kaiken sen kiireen keskellä maassa makaavan vastustajan saikaan sinne lanssiin sisään? Unohdin! Kaivelen valikkoa ja se vie fiilistä pelaamisesta. Kontrolliyhdistelmiä on syytä painaa ulkomuistiin, sillä satunnaisesti kokeilemalla oikeita harvoin onnistuu aikaansaamaan.

Sanalla sanoen WWE 2K26 on peli (tai pelisarja) josta haluaisin ehdottomasti pitää enemmän, mutta kontrollit syövät jälleen peli-iloa, samaan aikaan kun tekoäly ei joudu näiden kontrollien kanssa kamppailemaan tai niitä ulkoa opettelemaan. Muutaman pelatun matsin jälkeen laitoin stamina-mittarin suosiolla pois päältä: tekijät haluavat simuloida realismia, mutta tarvitseeko teatteripainia oikeasti simuloida realistisesti? On melko tylsää huomata hahmon väsähtävän jo heti muutamien liikkeiden jälkeen vanhainkodin vakioasiakkaan tasolle, jonka myötä vastustaja pääsee heti taas niskaan päälle. Ilman staminaa on ehdottomasti hauskempaa omasta mielestäni.

Oletuksena pelissä on myös painifysiikat päällä, joka määrittää sen minkälaisia liikkeitä esimerkiksi pienempikokoinen stara voi tehdä isommalle. Näin esimerkkinä näyttävä naispainija Alexa Bliss ei välttämättä pysty näyttävästi nostamaan hartioilleen Andre the Giantia, jonka Ozzy (rauha hänen sielulleen) sanoi viimeisessä kirjassaan juoneen yhden illan aikana jopa kuusitoista pulloa luumuviiniä. Fysiikat voi halutessaan muuttaa suotuisammaksi arcadeksi, jolloin kaiken pitäisi olla mahdollista. Naisten ja miesten sekamatsit ovat samalla Myfactioniin palannut mahdollisuus. Peliin on myös palauteltu jossain vaiheessa poisjätettyjä matsityyppejä, joita ovat hauskan kuumottava inferno match, mutta myös I quit match, dumpster match sekä three stages of hell.

Muun muassa infernossa kehänlaidat syttyvät näyttävän kuumottavasti tuleen, kun painijat ovat sisällä ja toinen pitäisi saada tuikattua tuleen – tätä ei oikeasti tapahdu, mutta matsin voittaa kun kaverin saa lopulta pudotettua ”tuleen.” Tulet sammuvat väliaikaisesti mikäli toinen osapuoli poistuu kehästä omin voimin. Dumpsterissa taasen olisi hieman ambulanssimatsin tapaan ideana saada kaveri luukun taakse. Ambulansssimatsissa kaveri pitäisi työntää lanssiin ja ovet kiinni, roskismatsissa roskis on aivan kehän vieressä ja kaveri pitäisi pudottaa sinne ja sulkea luukku – voittaja on se, joka onnistuu vastapuolen sulkemaan roskikseen. Yksinkertaista mutta ideansa puolesta hauskaa.

Sisältöä on runsaasti jälleen kerran pelimoodien kuin erilaisien nais- ja miespainijoidenkin ohella. Peruspainin ohella on managerointimoodia, osittain open world -henkinen tarinallinenkin the island sekä virtuaalikorttejakin käyttävä myfaction. Pelistä löytyy lähemmäs 400 staraa RAW:n, NXT:n, Smackdowin sekä legendojen riveistä. Jokaisen suosikki sieltä varmasti löytyy ja jos sellaista ei vielä ole, jokainen varmasti löytää suosikkinsa rosterin joukosta, vaikka sitten satunnaisvaihtoehtoa rämpyttämällä.

Kaikki hahmot eivät kuitenkaan toki ole heti saatavissa, vaan osa aukeaa pelaamalla showcasea, osa aukeaa myrise-pelimoodissa, osa myfactionin kautta ja idioottimaisena vetona ainakin osa maksullisista DLC-hahmoistakin pitää vielä erikseen tienata auki. Vanhan systeemin kun on korvannut moderneista räiskintäpeleistä matkittu tylsä battlepass- systeemi ”ringside pass”, josta availlaan kosmeettista rojua, mutta myös painijabundleja.

Jos mikään olemassa oleva painistara ei miellytä, voi oman painijansa luoda ja pelailla sen kanssa tarinamoodia myrisessä. Luonnollisesti mukana on areenankoristelua ja omien sisääntulojen luomista. Yhteisön tekemiä areenoitakin löytyy tätä kirjoittaessa selattavaksi ja ladattavaksi järkyttävät 700+ sivua. Epätodellista. Erillinen ”skenaariomoodi”, kansikuvatähtenäkin nähtävän CM Punkin uraan keskittyvä showcase, jossa pelaillaan tunnetuilla painijoilla ja tehdään oikeassa elämässä tapahtuneista voitoista vielä näyttävämpiä, on ihan hauskaa viihdettä.

Osittain showcase osaa viihdyttää siksi, että siinä on muun muassa ihan live-videotakin kyseisestä kuin muistakin staroista, mutta samalla matseissa suoraan kerrotaan mitä liikkeitä ja millä nappulayhdistelmillä niitä pitäisi suorittaa, jotta tavoitteet täyttyy ja tarina etenee, pelin ottaessa lopulta ohjat pelimoottorin grafiikalla tehdyn välipätkän voimin. Ruudulla näkyvä nappulakombo oli toisinaan liian väritön ja pientä pränttiä, että olisin sohvaltani sitä kunnolla erottanut, mutta onneksi pikainen paussimenun avaaminen näyttää nappulakombon isommalla fontilla, ilman että piti alkaa kaivelemaan silmälaseja esiin.

WWE 2K26 -pelistä on saatavilla erilaisia editioita: perusversiosta pyydetään vuosittaiseksi urheilujulkaisuksi suolaista 70e hintaa, mutta mikäli haluaa aloittaa oikean maanantai-illan sodan omaa lompakkoaan vastaan ja tykkää DLC-paketeista, voi halutessaan köyhtyä myös järkyttävät 150 euroa. Kun ottaa huomioon kausipassit ja ostettavissa olevat kympin hintaiset myrise-uraboosterit sekä myfaction-pelimoodin virtuaalikorttikaupan, on helppo todeta, ettei härski rahastus ole mihinkään pelisarjan tiimoilta kadonnut.

Onneksi perussisältöäkin on kuitenkin ihan sopivasti ja mikäli reversal- ja QTE-keskeisestä pelimekaniikasta tykkää ja kontrollien kanssa tulee toimeen, on pelkkä perusmatsaaminenkin muutamien palaavien matsityyppien kera hauskaa etenkin kaksinpelinä. Mikäli 2K:n showpainit ovat jääneet muutaman vuoden aikana välistä, on WWE 2K26:ssa varmasti riittävästi sisältöä uuteen nousuun.