Shredders lähestyy videopelilumilautailua ripauksella realismia

On ensivaikutelmia ja ensivaikutelmia. Avausminuutit indie-lumilautailu Shreddersinparissa edustivat epäilemättä koko virtuaalisen lumilautaurani pohjakosketusta. Kädenlämpöinen huumori, tunkeilevat tutoriaalit ja jopa suoranaiset bugit tulivat tutuiksi, ennen kuin peli edes yritti selittää konseptiaan tai tahmaisia kontrollejaan. Kokemus muuttuu radikaalisti, kun pääsee puuterilumille ilman tavoitteita tai vaatimuksia – viimeistään vapaassa laskussa nimittäin valkenee, ettei Shredders oikeastaan pyrikään olemaan mikään miljoonan kombon Tony Hawk, vaan pikemminkin lumilautapelien Skate, jossa fysiikka dominoi ja jokainen onnistuminen palkitsee. Ei siis mitään amerikantemppuja, vaan mahdollisimman puhdasta lautailua laji-intoilijoille. 

Jos Shreddersin vahvuudet ja heikkoudet tiivistää suurin piirtein Twiitin mittaan, niin kyse on pienehkön budjetin indie-lumilautailusta, joka toimii paljon parempi vapaamuotoisena snoukkasimulaationa kuin varsinaisena pelinä. Pelaaja on Shredageddon-tubettajakaksikon nimetön, äänetön ja kasvoton yhtiökumppani, joka ajautuu absurdististen välianimaatioiden saattelemana hieromaan olkapäitä niin tosielämän ammattilautailijoiden kuin I-Illusionin oman 540indy-vaatebrändinkin kanssa. Pelistä paistaa tietty kotikutoisuus, mutta myöskin rakkaus lajiin. Kotikutoisuus ilmenee muun muassa ääninäyttelyssä, joka kuulostaa kuin se olisi nauhoitettu erilaisissa komeroissa, eikä hahmomallien kasvoja ole mallinnettu kasvoja peittävää huivia tai laskettelulaseja kummemmin. Toisaalta, peli aivan tupaten täynnä oikean maailman lauta- ja vaatebrändejä sekä lajijulkkisten cameoita, joita on tuskin saatu mukaan vahingossa. Suomalaisittain kiinnostavin cameo on iisalmelainen slopestylen MM-mitalisti Rene Rinnekangas.

Pelinä Shredders sekoittaa avoimen maailman laskettelua perinteiseen tehtäväpohjaiseen rakenteeseen. Tehtäviä on vähän reilu sata, joista noin puolet kohdataan osana pääjuonta. Määrä kuulostaa äkkiseltään suurelta, mutta useimmat on läpäisty minuuteissa, eikä tarinaan kulu välttämättä edes kahta kokonaista iltaa. Vaikeustaso riippuu täysin pelaajan kunnianhimosta – läpi pääsee tyypillisesti, kunhan laskee rinteen alas, mutta kolmen tähden suoritukseen vaaditaan tyypillisesti pisteitä ja spesifien temppujen opettelua. Sisällön niukkuus ulottuu myös vapaalaskuun: keräiltäviä hymynaamoja, rikottavia lumiukkoja ja loikattavia “gappeja” löytyy yhteensä alle sata. Moninpeli saattaisi tuoda lisää tavoitteita, mutta pelaajia oli kirjoitushetkellä niin vähän, että peliseura olisi pitänyt tuoda käytännössä mukanaan. Jos nauttii vapaamuotoisesta laskettelusta ja henkilökohtaisten piste-ennätyksiensä viilaamisesta, tarjoaa Shreddersin virtuaalivuoristo mahtavia reittejä ja koskematonta puuteria, mutta ulkoista motivaattoria kaipaavalle sisältö tuntuu auttamatta niukalta.

Shreddersin pelimekaniikat nojaavat realismiin ja fysiikkamallinnukseen. Oikeasta analogiohjaimesta käännellään ylävartaloa, vasemmasta lautaa ja jalkoja. Liipaisimet on varattu kyykistelyyn ja ponnistamiseen, olkapäänapit grabeille. Jos esimerkiksi mielii pyörähtää yli 360 astetta, pitää kehoaan kiertää ensin vastakkaiseen suuntaan ja vasta hypyn hetkellä pyörimissuuntaan. Sama periaate pätee flippeihin. Systeemi tuo mieleen Electronic Artsin vast’ikään henkiin herätetyn Skaten, muttei ole etenkään alastulojen suhteen yhtä armoton. Kontrollit tuntuvat orgaanisilta ja temppuilu uskottavalta, mutta myöskin kankealta ja epätarkalta. Mokia sattuu tuon tuosta ihan perushypyissäkin, eikä ole aina helppo arvioida, oliko syy pelissä, olosuhteissa vaiko pelaajassa. Onnistumiset tuntuvat vastaavasti sitäkin mehukkaammilta. Harmitusta tai epäreiluuden tuntua pääsee kokemaan vain harvoin, sillä uusi yritys on napinpainalluksen päässä ja ns. “Reshredilla” voi peruuttaa halutessaan viimeiset viisi sekuntia. Jonkinmoinen analogiohjainten akselien visualisointi tai edes kunnollinen temppulista olisivat olleet silti varsin tervetulleita lisäyksiä.

Pelin vaatimaton budjetti näkyy ja tuntuu myöskin viimeistelyssä. Shredders kestää katsetta ja etenkin ympäristöt ovat upeita, mutta ötököitä löytyy kuin aluskasvustosta: pelaajamalli jäi parikin kertaa latautumatta tehtävän alussa, pelillä on tapana yrittää nostaa kaatunut pelaaja läheisen puun tai seinän sisään, ja pelaaja saattaa sujahtaa läpi rakennuksesta tai tasogeometriasta kuin kummitus. Ei siis mitään kovin kuolettavaa, vaan enemmänkin pientä ja kiusallista. Välimuistin hallinta kaipaa myös viilausta, sillä pelillä on paha tapa töksähdellä etenkin uusille alueille siirryttäessä. Ääninäyttelystä paistaa ensikertalaisuus niin sisällöllisesti kuin nauhoitusteknisestikin, mutta onneksi sentään musiikit ovat kunnossa. Belgialaisen tuottaja-DJ Jennifurin electro-instrumentaali istuu upeasti lumisiin maisemiin ja tarjoaa ihaa kivaa vaihtelua iänikuiselle skeittipunkille.

Shredders on peli, josta olisin halunnut tykätä enemmänkin. Repsottavat nurkat, sekä viiveinen ja arvaamaton ohjaustuntuma saa opettelun tuntumaan melkoiselta työmaalta. Läpipeluu oli kokemuksena suorastaan vähän uuvuttava, vaikka varsinaista sisältöä oli loppujen lopuksi vain vähän. Ehkä peli aukeaa paremmin lajia harrastavalle, mutta kaltaiseni olohuonelautailija haikailee tänä päivänä hyvien ideoiden kylkeen myös tiukkaa viimeistelyä.