Eteeni aukeaa parisenkymmentä metriä alamäkeä, pohjalla poikittainen jalkakäytävä, jonka takaa laskeutuu metallikaitein reunustettu kiviportaikko läheiseen puistoon. Suunnitelma on selvä: parin potkun verran vauhtia alamäessä, pieni ollie kanttarin yli, hieman kovempi ponnistus metallikaiteelle ja tyylikäs poikittaisgrindaus puistoon. Ensimmäinen yritys: suunta on hyvä, vauhti on hyvä, mutta ponnistukseni kanttarille myöhästyy. Lauta pysähtyy kuin seinään. Itse jatkan naama edellä asfalttiin. Toinen yritys: alamäki menee jälleen putkeen, mutta hyvin ajoitettu ponnistukseni jää puolitiehen, kun naamapuolelle iskeytyvä katumaasturi muuttaa lentosuuntaani 90 astetta vasemmalle. Lauta jää jälleen kanttariin. Itse keräilen hampaitani kymmenisen metriä hyppypaikasta länteen. Kun legot ovat paketissa, jatkan yrittämistä vielä tovin, kunnes viidestoista mäenlasku lopulta onnistuu. Olo on kuin parhaallakin skeittisankarilla, vaikka takamukseni lepää mukavasti olohuoneen sohvalla.
Yksi takavuosien suurimpia harmistuksiani oli se, etten päässyt pelaamaan EA:n kehuttua Skatea pahaista Playstation Storeen ilmestynyttä demoa enempää. Pieneen skeittipuistoon rajattu kokeiluversio havainnollisti kyllä hienosti, kuinka virtuaaliskeittaus voi olla samaan aikaan hauskaa, monipuolista ja intuitiivista, mutta jostain syystä en koskaan ehtinyt kokoversiota hankkimaan. Edeltäjänsä kanssa samasta puusta veistetty Skate 2 tuli korjaamaan tilanteen. Kyseessä on siis nimensä mukaisesti skeittipeli, jonka suurin yksittäinen innovaatio piilee kontrolleissa. Temppuihin ei tarvita kymmenen napin taikakomboja, vaan vasen analogiohjain määrittää vartalon painopistettä ja oikeasta hallitaan lautaa. Kummallekin jalalle on oma potkunappinsa ja alaliipaisimista voi tarttua lankkuun myös käsin. Nopea oikean tatin näpäytys alas ja takaisin ylös tuottaa ollien. Jos kaipaa jotain monimutkaisempaa, niin siitä vaan veivaamaan analogiohjaimista rotaatiota, tai nappaamaan laudasta kiinni kesken ilmalennon. Pääasia on että alas tullaan hyvässä asennossa, pyörät menosuuntaan päin. Meininki on niin kertakaikkisen intuitiivista ja toimivaa, ettei edes pelin nimen kanssa ole tarvinnut sortua turhaan kikkailuun – “Skate” kertoo jo kaiken olennaisen.
Yksinkertainen ja nopeasti omaksuttava pelattavuus ei kuitenkaan tarkoita, ettäkö kyseessä olisi yksinkertainen ja helposti hanskattava peli. Vaikka perushypyt ja -olliet oppii parissa minuutissa, luovat fysiikka, liikkeiden yhdistely ja monipuoliset lautailuympäristöt temppuiluun käytännössä loputtomasti syvyyttä. Kun ketjutetaan putkeen esimerkiksi parit porraskulman grindaukset ja väliin jäävä hyppy, saadaan aikaiseksi monimutkainen kombo, jossa voi onnistua tai epäonnistua lukuisilla tavoilla. Haastavimmat temppusarjat luonnistuvat yleensä vasta kärsivällisellä opettelulla, mikä tuntuu suorastaan kulttuuriteolta nykypelien välitöntä palkintoa korostavassa maailmassa. Kolikon kääntöpuolena, joku voi kokea yksittäisten temppujen parissa treenaamisen itseään toistavaksi, mutta koska onnistuminen riippuu ennen kaikkea pelaajan omien tumpelosormien yhteistoiminnasta, en ainakaan itse tunnusta Skaten parissa turhautuneeni.
Pelin summittainen tavoite on luoda oma virtuaaliskeittarinsa ja nostaa tämä kaduilla lautailevasta tuntemattomuudesta skeittilehtien kansissa poseeraavaksi ammattilaiseksi. Tie maineeseen kulkee läpi avoimen New San Vanelonan, eli “San Vanin” kaupungin, josta löytyy hiekkalaatikkopelien hengessä kymmenittäin vapaasti suoritettavia haasteita. Tekemisen kirjo on melkoinen, vaihdellen valokuvaussessioista miniturnauksiin, joissa useampi lautailija kisaa komeimmasta tempusta. Mukana on jopa ihan puhtaita nopeusskaboja, joissa tekniikka on sinänsä vapaa, mutta voitto heruu maaliviivan ylittämisestä. Kovimmat wannabe-skeittarit voivat kokeilla taitojaan irtonaisissa pro-tason haasteissa, jotka ovat muutoin samanlaisia kuin muutkin skabat, mutta reippaasti keskimääräistä kisaa vaikeampia.
Pelin hiekkalaatikkona toimiva fiktiivinen San Van tarjoaa komeat puitteet skeittiuran luomiselle. Useisiin hyvin erilaisiin kaupunginosiin pilkottu San Van suorastaan kuhisee rakennustyömaita, portaita, kävelykansia, modernin taiteen veistoksia ja tyhjiä tai ainakin tyhjennettäviä uima-altaita. Sinne tänne on piiloiteltu otollisia skeittipaikkoja, spotteja, jotka ponnahtavat haasteiden tavoin pelikartalle, kunhan ne vain onnistuu ensiksi löytämään. Black Boxilla on selvästi kuunneltu edellisosan napinoita, sillä tällä kertaa alter-egomme osaa myös kävellä. Tämä helpottaa kummasti portaiden kiipeämistä sekä vähentää jännitteitä, silloin kun bisneskeskustan yli-intoiset vartijat vannovat äänekkäästi skeittikiellon nimeen. Vaikka on San Van suurine korkeuseroineen ja vaihtelevine kaupunginosineen kuin luotu skeittarien temmellyskentäksi, se on hämmästyttävän uskottava ja näyttää siltä kuin siellä ihan oikeasti tehtäisiin muutakin kuin skeitattaisiin. Ellei se olisi niin pirun autio, väittäisin kyseessä olevan jopa hienompi ilmestys kuin GTA IV:n Liberty City.
EA:n julkaisuille ominaisesti, Skate 2 sisältää kilokaupalla pientä ja kivaa, mutta pelillisesti ei-niin-merkitsevää sälää. Pelaaja voi mm. parantaa kaupungin skeittiystävällisyyttä tilaamalla tyhjennyspalvelua uima-altaille, sorkkarautamiestä irroittamaan kaiteista törröttäviä lautailuesteitä, sekä isokokoista henkivartijan korviketta hillitsemään skeittailusta hiiltyviä stevareita. Kun ura urkenee ja rahapussista alkaa löytyä muutakin kuin nöyhtää, voi virtuaalitaalojaan upottaa aidoilta valmistajilta lisensoituihin skeittivaatteisiin sekä omien skeittispottien rakenteluun. Pelistä löytyy myös videoeditori, jolla voi muokata ikimuistoisimmista (epä)onnistumisistaan lyhen pätkän ja pistää sen vaikka nettiin muiden pelaajien töllisteltäväksi. Videoiden leikkely, vaatteiden ostelu ynnä muu ylimääräinen tilpehööri tuo pelille toki lisäarvoa, mutta skeittaus on jo itsessään niin monipuolista ja viihdyttävää, ettei ylimääräistä sälää olisi oikeastaan edes tarvittu. Monipuolisuus on joka tapauksessa rikkaus, enkä siis valita.
Skeittaaminen luonnistuu nykytrendejä mukaillen myös 2-6 pelaajan verkkopelinä. Valittavana on useita pelityyppejä aina rankatuista temppuskaboista vapaaseen häröilyyn. Nettiskeittaus toimi teknisesti hyvin, mutta jäävään itsensä suosiolla syväluotaavammista arvioista, sillä en ole oikein koskaan ollut sitä sorttia, joka lämpiää tuntemattomassa seurassa tapahtuvalle verkkopeeloilulle. Omia kavereitaan voi haastaa helpommin yhden konsolin äärellä pelattavassa Party Play -moodissa. Kisatyyppejä on tällöin valittavana kolme. Temppujen apinointiin perustuva S.K.A.T.E ja lautailuspottien herruudesta pelattava Spot Battle ovat selkeästi suunnattu niille, joiden lähipiiristä löytyy enemmänkin Skate -veteraaneja, mutta Porrasturvat -tyylinen Hall of Meat -räsynukkerääkkäys on kaikessa älyttömyydessään varma hitti myös amatööriporukan keskuudessa.
Skate 2 on pitkästä aikaa peli, josta on vaikea löytää mitään todellista vikaa. Kultasilmät saattavat polttaa verkkokalvonsa PS3-version hieman sumuiseen grafiikkaan sekä epätasaiseen ruudunpäivitysnopeuteen, mutta meidän tavallisten ihmisten pelikokemusta nämä tuskin haittaavat. Pienet virheet teknisessä toteutuksessa otetaan takaisin tyylipisteinä. Huolella valitut taustabiisit, käsikirjoitus, visuaalinen tyyli ja oikeastaan aivan kaikki muukin tuntuu siltä, kuin peliä olisi ollut suunnittelemassa joukko lajin innokkaita harrastajia. Itsehän olen toki skeittiuskottava, kuin Simpsonien Hans Moleman, ja ainut asia jota vihaan enemmän kuin hip hoppia, on punk, mutta tästäkin huolimatta väittäisin törmänneeni vain harvoihin peleihin, joista huokuu yhtä vilpitön innostus edustamaansa alakulttuuriaan kohtaan. Jopa pelin hahmoeditori on tunkattu sellaiseksi, ettei sillä voi tehdä kuin enemmän tai vähemmän viileitä alter-egoja ja se on, kuulkaas, jotain se.
